Castlevania: Lords of Shadow

Monen vuoden toiston jälkeen Castlevania tarvitsee uuden alun. Symphony of the Night -kopiot eivät enää sytytä, ja tähän on herätty myös Konamilla. Kehitystiimi vaihtui kokonaan uuteen, kun projekti uskottiin nälkäisen espanjalaispoppoon Mercury Steamin haltuun. Scraplandin ja Jerichon kaltaisilla keskinkertaisilla meriiteillä porskuttavalla joukolta ei välttämättä voitu odottaa huipputuloksia, mutta itse Hideo Kojiman vakaalla johdolla uusin Castlevania näyttää upealta.

Ensimmäiseksi on syytä unohtaa kaikki, mitä Castlevanian aikaisemmista osista on opittu. Lords of Shadow on täydellinen potkustartti sarjalle, joka jättää menneisyytensä taakseen. Eletään keskiaikaa vuonna 1047, jolloin taistelu kristinuskon ja pakanamytologian välillä käy kuumana. Pelin päähahmo Gabriel Belmont on eeppiselle kostoretkelle lähtevä pyhä soturi. Aseenaan Belmont käyttää Combat Cross -ristiä, joka ei olekaan ihan tavallinen kristittyjen symboli. Ristin päästä voi lingota pitkän piiskan läiskimään vastustajia, ja kahvaosalla on puolestaan mahdollista seivästää vampyyrinroikaleita. Combat Crossin toinen nimi onkin Vampire Killer - mistä lie johtuu.

Olisi helppoa mutta epäreilua kutsua Lords of Shadow'ta God of War -klooniksi. Konamin linnasankari kun kuritti monstereita jo kauan ennen Kratoksen valtakautta. Niin tai näin, yhtäläisyyksiä piisaa yllin kyllin. Pelkällä rajulla rämpyttämisellä pärjää tiettyyn pisteeseen, mutta verrattuna Olympos-vuoren herraan, on uudistuneen Castlevanian parissa oltava ripeämpi liikkeissään. Aseistus ei jää pelkkään taisteluristiin, vaan arsenaalista löytyy valinnanvaraa perusveitsistä Final Fantasy X -tyyppiseen superdemoniin, joka siistii ruudun pahiksista hetkessä. Kaatuneilta netotaan energiapallukoita, jotka voi joko varastoida Belmontin kykyjä kehittääkseen tai ottaa heti käyttöön aiheuttaen vihollisille harmillisen paljon vahinkoa.

Aivan pelkkää mäiskettä ei Lords of Shadow kuitenkaan ole. Rytmitykseltään peli vastaa Unchartedia, joskin vähän useammalla ongelmanratkaisukohdalla maustettuna. Vaikka toimintamätke eittämättä vie leijonanosan peliajasta, tarjoavat pitkähköt tasoloikka- ja kiipeilyosuudet rauhoittavia hengähdystaukoja. On mukava päästä lönköttelemään rennohkosti pitkän ja raadollisen taistelun jälkeen, kun jättiläisvastustaja on viimein kanveesissa. Sen jälkeen seivästetään satakunta vampyyriä ja nautitaan taas The Legend of Zelda -tyyppisistä pulmakulmista.

Castlevania-peliksi Lords of Shadow on todella kaunis. Hirviötarjonta perustuu paljolti aikaisemman pelin katalogiin, mutta suunnitteluosasto on selvästi panostanut yksityiskohtaisuuteen. Poissa ovat itseironiset rumilukset, jotka eivät kelpaisi edes Linnanmäen Kummitustaloon; Varjon Herrat esittelee synkemmän ja karumman maailman, joka ammentaa tummat juonteensa jostain leffojen The Ring ja Pan's Labyrinth välimaastosta. Ympäristö tuo oman lisänsä vaihtelemalla kulisseja jäänvihreästä goottilinnasta vehreään ylänköön. Erilaisia alueita on täysi tusina, ja jokaisessa pelataan kolme kenttää. Mikä parasta, haasteet voi kohdata haluamassaan järjestyksessä, joskin tietyt kentät ovat alussa lukittuja. Sisäinen toimintaseikkailijani nauttii.

Graafisella ilotulituksella on hintansa: ruutu päivittyy välillä turhankin nihkeästi. Useimpien länsimaisten pelien rinnalla ei Castlevanian tarvitse hävetä, mutta vertailu Bayonettan kaltaisen supersulavan toimintamätön kanssa jättää diashow'n väreet selkäpiihin. Pientä nillitettävää irtoaa myös paikoin turhan epäselvistä etenemisreiteistä ja vihollisten kestävyydestä. Jotkut piruparat kestävät ehdottomasti liikaa kuritusta, mikä verottaa toiminnan tyydyttävyyttä. Musiikkipuolellakin on murheensa, sillä vaikka rummut pauhaavat ja pulssi nousee, sävelistä puuttuu omaleimaisuus. Vaikka miten pinnistää, ei tunnelmallinen kuorolaulanta vedä sittenkään vertoja Castlevania-klassikoille, joista mainittakoon esimerkin nimissä Bloody Tears, Beginning ja Wicked Child.

Se mikä musiikissa hävitään, otetaan ääninäyttelyssä takaisin. Patrick Stewart tekee loistavan suorituksen pelin kertojaroolissa, eikä katkerana ja vihaisena Belmontina puhiseva Robert Carlyle jää pekkaa pahemmaksi.

Kokonaisuutena Castlevania: Lords of Shadow on mukaansatempaava seikkailu maustettuna hyvällä pelattavuudella ja rikkaalla sisällöllä. Parinkymmenen tunnin läpipeluuaika ei ole liioiteltua. Lord of Shadow yltää helposti parhaaksi kolmiulotteiseksi Castlevaniaksi, minkä lisäksi se myös kuuluu vuoden päräyttävimpiin toimintapeleihin.

[Käännös: Eerik Rahja]