Kinect Joy Ride

Microsoftin varhaiseen Kinect-pelitarjontaan sisältyy niin lapsille suunnattu Kinectimals kuin urheilullinen Kinect Sports. Joy Ride täydentää valikoimaa Mario Kart -henkisellä kepeällä kaahailulla. Pelin historia ei ole kuitenkaan niin suoraviivainen. Alkujaan Joy Ride julkistettiin yhteisöllisenä, Avatar-hahmoja käyttävänä kaahailupelinä Xbox Live Arcadeen. Pelin oli tarkoitus olla lähtökohtaisesti ilmainen paketti, johon olisi voinut ostaa lisäratoja pikkurahalla. Sitten tuli Kinect ja suunnitelmat menivät uusiksi.

Kinect Joy Ride on täysiverinen peli, joka muistuttaa alkuperäistä ideaa lähinnä piirrosmaisen tyylinsä puolesta. Useat radat sijoittuvat punaisten kallioiden sävyttämiin lännen maisemiin, ja välillä kaahailun sivussa käydään tekemässä kaistapäisiä stuntteja auton ratissa. Kinectin koko kehon liikkeentunnistus ei ole koskaan näyttänyt optimaalisimmalta ohjaustyyliltä autopeleihin, mutta Joy Ride toimii - ihme kyllä - kohtuullisesti.

Suoraviivaiseen kaahailukokemukseen ei kuulu sen enempää monimutkaisia kilpailusääntöjä, syvällistä uratilaa kuin realismiakaan. Itse asiassa ajaessa ei tarvitse edes kaasuttelusta huolehtia - ainoastaan ohjaus on pelaajan vastuulla. Koko peli onkin veistetty varsin leppoisaksi ja vapaamuotoiseksi bilehurjasteluksi, jossa ainoa suurempi päämäärä on fanikunnan kartuttaminen hyvillä sijoituksilla. Riittävästi faneja saatuaan pelissä aukeaa lisää ratoja ja uusia autoja, joiden merkittävimmät erot tosin ovat kosmeettisia.

Peli sisältää muutaman erilaisen kilpailumuodon, joista hauskimmat ovat tavalliset kilpa-ajot ja Smashit. Ensin mainituissa tarkoituksena on nousta kolmen kierroksen ja kahdeksan osanottajan kilpailuissa mahdollisimman korkealle sijoitukselle. Lisävauhtia voi hakea oikoreittejä hyödyntämällä, kiihdytyskaistoja käyttämällä ja ilmalentojen aikana temppuilemalla, mikä kartuttaa boostia. Kilpailuista on olemassa myös Battle-variantit, joissa tavallista sijoituskamppailua värittävät matkalta poimittavat pommit, raketit ja jäädytysaseet. Smasheissa puolestaan kurvaillaan, driftaillaan ja hurjastellaan eri kokoisia patsaita nurin keräten mahdollisimman paljon pisteitä aikarajan puitteissa.

Mukaan mahtuu kaksi pelaajaa samaan aikaan, ja tällöin peli onkin parhaimmillaan. Siinä missä yksioikoinen yksinpeli ei jaksa montaa kilpailua viehättää, kaksinpelinä pöhköpäinen hurjastelu on hauskaa (ja hauskan näköistä) hetken huvia, jonka pariin palaa mielellään sopivassa välissä. Ensimmäistä kertaa myös avopuolisoni innostui autopelin pelaamisesta yhdessä. Joy Ride voikin vedota niihin perheenjäseniin, jotka eivät tavallisesti ajopeleihin tohdi koskea. Varsinkin Smash taipuu hyvin tuntuman hakemiseen, sillä radat ovat areenaluontoisia ja sopivat hyvin ympäriinsä hyörimiseen.

Ehkä omaperäisin lisä pelimuotoihin ovat Trickit. Niissä ratista hypätään lentävän auton siivelle ja poseerataan kaverin kanssa esimerkkien mukaan. Pistetehtailua häiritsee kuitenkin asentojen epämääräinen tunnistus, minkä lisäksi eri trikkitapahtumia on vain kaksi erilaista. Pelimuodoista suurimmat pettymykset ovat silti Stuntit ja Dashit. Stunt-kilpailut käydään half-pipeissa, joissa yritetään boostien avulla nousta mahdollisimman korkealle ja kerätä ilmasta kirsikoita. Dasheissa sen sijaan ajetaan suoraviivainen rata mahdollisimman nopeasti maaliin esteitä väistelemällä. Kumpikin lässähtää liian pelkistettyyn pelimekaniikkaan ja ajettavien ratojen samankaltaisuuteen. Yhden tapahtuman pelattuaan on käytännössä nähnyt ne kaikki, mikä vetää huomattavan osan pelin sisällöstä alavireeseen.

Autoja ohjataan pitämällä kädet edessä ja pyörittämällä ikään kuin näkymätöntä rattia. Käännösten pienen viiveen kun oppii ennakoimaan, pysyy radalla kohtuullisesti. Sopivalla lantioliikkeellä auton saa heitettyä mukavaan driftiin, ja ilmassa voi temppuilla kallistelemalla kehoaan. Rytmiin päästessä letkeä kurvailu peittoaa pahimmat pelot pelattavuudesta 6-0. Ilman selkeitä ongelmia pelimekaniikka ei kuitenkaan jää. Esimerkiksi boostit laukeavat temppujen lomassa valitettavan usein vahingossa, vaikka niiden pitäisi laueta vain käsiä eteenpäin työntämällä.

Ajaminen ei kuitenkaan ole ohjauksen suurin kompastuskivi. Kinect Joy Riden valikot ovat järkyttävän kömpelöt. Hitaasti reagoivan kursorin käyttö ja vaivoin aktivoituvien nappien painaminen on joskus suorastaan tuskallista, kun peli vieläpä tapaa sekoittaa rinnakkain olevat pelaajat aika ajoin. Kun tähän yhdistetään vielä tuskastuttavan hitaat latausajat, laskee pelin käytettävyys vähintään pykälällä. Kilpailuista toiseen hyppiminen tulisi toteuttaa jouhevammin pelissä, joka on suunniteltu pelattavaksi pienissä pyrähdyksissä.

Xbox Live Arcade -juuret näkyvät ehkä selkeimmin audiovisuaalisessa toteutuksessa, joka on leikkisä, muttei häikäisevä. Yksityiskohtia olisi voitu käyttää taustoissa enemmän. Osin tuhoutuvat ympäristöt ovat sentään tyydyttävä lisä tehokonsolilla toimivaan peliin. Joy Ride ei hyödynnä järin paljon kehon liikkeentunnistusta pääosassa olevien Avatar-hahmojen animoinnissa. Tuntuu tylsältä, kun auton ratissa ei voikaan tuulettaa "varmaa voittoa" niin kuin Kinect Sportsissa.

Kinect Joy Ride on kokonaisuutena kohtuullinen ajopeli ilman perinteistä ohjainta. Ennakkoluuloistani huolimatta vietin kaksinpelitilassa monia hauskoja hetkiä, mutta lopulta peli olisi vaatinut vielä reilusti hiomista ja kattavampaa sisältöä noustakseen mainion Mario Kartin tasolle. Mikäli peliseuraa ei löydy samasta huoneesta, voi kavereita hakea myös netistä. Yksinpelinä Joy Riden kevyt tarjonta ei kanna kokeilua kauempaa.