Marvel vs Capcom 3: Fate of Two Worlds

Marvel vs Capcom 3 on supernopean sarjan tappelupeli. Vauhtia mitatessa taakse jäävät niin "klassisen kankea" Mortal Kombat kuin sulava Street Fighter IV:kin. Taistelun tiimellyksessä ruutu täyttyy värikkäistä räjähdyksistä ja efekteistä, jolloin vaaditaan tarkkaavaisuutta tapahtumista selvää saadakseen. Ensimmäisissä pelaamissani nettimatseissa, joissa vastassa oli mitä ilmeisimmin kehitystiimiläisiä tai muita guruja, olin pysyvinäni mukana menossa, mutta korvillehan siinä tuli. Tolkkua sai vasta kamppailun jälkeisestä "hävisit" -tekstistä. MvC3 panostaa selvästi enemmän näyttävyyteen ja isoihin vau-efekteihin kuin tasapainotukseen ja pienempiin taktisiin nyansseihin, mikä miellyttänee ainakin keltanokkia.

Kolmella kolmea vastaan käytävät kamppailut ovat sen verran eri maata kuin viime vuonna (S)SFIV:n parissa lätkimäni 1v1-matsit, että turvallinen Capcom-kolmikkoni Ruy, Akuma ja Chun-Li eivät tahtoneet menestyä, sillä tiimipelaaminen oli jäänyt vähälle harjoitukselle. Marvel vs Capcom 3 viimeistään sen opettaa, koska pelissä tapellaan aina kuuden miehen, naisen tai robotti-ihmis-sekasikiön kesken. Voisi luulla, että nyrkkipyykit voisi eritellä kolmeksi irralliseksi kohtaamiseksi, mutta vähänkään tappelupelejä tai Capcomin vs-sarjaa takoneet tietävät paremmin. Sitä paitsi kaikkein tyrmäävimmät iskut ovat yhteishyökkäyksiä ketjutettuna normaaleihin lyöntikomboihin.

Kumpiko sitten voittaa, Marvel vai Capcom? Tulos selviää MvC3:n hahmovalikoimasta, jolloin toki omilla mieltymyksillä on vahvin vaikutus. Itse pidin Capcomin kaartia monin verroin mielenkiintoisempana kuin Marvelin supersankareita ja -konnia, ja tuttujen Street Fighter -hahmojen ohella Devil May Cry -heebo Dante sopi pelityyliini mukavasti. On kyllä todettava, että Amaterasu (Okami) ja Arthur (Ghosts 'n Goblins) tuntuvat painivan liian kovassa sarjassa. Trikoomiesten puolelta Iron Man oli suurennuslasini alla, sillä MvC2:ssa peltiheikki oli kirjaimellisesti täyttä rautaa. Nopea liikkuvuus ja pitkän kantaman aseistus oli yhä tallella, mutta pientä tasapainotusta oli tehty, ja hyvä niin. Kansikuvapoika Wolverine puolestaan vakuutti voimakkuudellaan.

Siirtyminen 2D:stä ja sprite-tekniikasta kokonaan kolmiulotteisuuden aikakauteen ei ole sujunut aivan ongelmitta, sillä vaikka areenat ovat komeata katsottavaa - sikäli kun maisemia ehtii ihailla - eivät hahmomallit ole samaa tasoa. Sahalaitaisuuteen ja kulmikkuuteen joutuu siis varautumaan, mutta taistelun tiimellyksessä sitä ei huomaa. Onneksi taistelukentän kanssa on pysytty turvallisesti kahdessa deessä, eli syvyyssuuntaisia hyppyjä ei tarvitse miettiä.

Pelattavuudeltaan Marvel vs Capcom 3 on suunnattu selvästi kohti tulevia tappelupelien guruja. Iskuja jaellaan kolmesta eri napista, ja ilmakomboja tukemaan on tuotu launch-namikka, josta lähtee vastustajan ilmaan nostava isku. Tästä voi helposti ketjuttaa muikeita juggle-komboja, mikäli vastustaja ei hallitse combo breakereita. MvC:ssä on mukana myös Simple-pelitila, jossa taistelu pelkistetään muutamaan erikoisliikkeeseen, jotka irtoavat yhdestä näppäimestä. Tällöin räime on kyllä näyttävän näköistä mutta todella helppoa - ehkä jopa liiaksikin. Marvel vs Capcom 3:a voi suositella supersankareistaan pitävälle ja tappelupelien saloihin vihkiytymättömälle. Veteraanit pysyttelevät Street Fighterin parissa ja niin pitääkin, sillä kilpailulliseksi kovan ytimen mätkinnäksi Marvelin ja Capcomin kolmas osaottelu ei taivu.