Nimensä ja logonsa uudistanut painisarja on saanut vuosittaisen annoksensa valohoitoa. Kilpailijoiden puuttuessa WWE-vanhus on kangistunut samaan kaavaan, joka ohitti parasta ennen -päivänsä jo kauan sitten. Jotain genren nykytasosta kertonee se, että Nintendo 64:n WWE No Mercy on edelleen lajityyppinsä valioyksilö.
Vanhat valtit ovat sentään yhä tallella. WWE 12 tarjoaa pelaajalle lähes rajattoman määrän tapoja muokkailla painikokemuksestaan omanlaisen; supertähden luomistyökalut edustavat edelleen hahmoeditorien kärkikastia pelistä riippumatta. Kaikkea lopetusliikkeistä sisääntuloon ja tuuletuksiin voi kustomoida. Tuorein versio päästää rakentamaan haluamansa showareenan omine logoineen. Pelaaja voi myös leikkiä käsikirjoittajaa punomalla kasaan oman tarinalinjan isojen miesten saippuaoopperaan.
Vuoden 2011-mallissa esitelty WWE Universe tekee paluun. Pelisarjan paras innovaatio pitkään aikaan onkin ansainnut jatkopaikkansa, sillä Universe piti pelaajan mukana telkkusarjan nopeissa käänteissä ja teki yksittäisistä matseista mielenkiintoisempia, osana suurempaa kokonaisuutta. Universumi 2.0:ksi ristityn pelimuodon suurin uudistus antaa faneille tilaisuuden polkaista käyntiin oma painibrändinsä, jonka on määrä haastaa lopulta WWE:n ykkösnimet RAW ja SmackDown. Ominaisuus osuu hyvin yksiin monipuolisten editorien kanssa, mikäli puhtia pikkutarkkaan säätämiseen löytyy.
Iänikuinen pelimoottori kuitenkin rasittaa painikokemusta. Vanhan Xboxin tasoista grafiikkaa ja kömpelöitä animaatioita tarjoileva WWE 12 näyttää ja myös tuntuu muistolta menneistä ajoista; onhan pelisarjan nojannut jo vuodesta 2007 pääosin samaan tekniikkaan, joka oli vanhahtavaa jo silloin. Takakanteen printattaviin "pakollisiin" uudistuksiin lukeutuu tuore Limb Targeting Control, joka mahdollistaa vastustajan tietyn ruumiinosan vahingoittamisen entistä tarkemmin. Toki vahinko kehon osiin on eritelty ennenkin, mutta yksinkertaistettu ohjaus helpottaa tutustumista uusiin hahmoihin, joiden liikesarjoja ja niitä vastaavia komentoja ei tiedä entuudestaan. Rosterin uuden kasvon, Alberto Del Rion, vastustajat varokoot vasenta käpäläänsä.
Urheilupeleistä tutut liukusäätimet hivuttautuvat pellepainin pariin. Normaaliasetuksilla helpon ja keskivaikean tekoälyvastustajan ero on kuin The Undertakerilla ja ruumiilla, sillä helpoin vastus jumittelee joskus useita sekunteja tekemättä mitään. Tasoa nostaessa taas joutuu tuskailemaan vastaliikkeiden kanssa, ellei käy räpläämässä valikkoja. Säätömahdollisuudet voi kohdentaa tekoälyn ärhäkkyyden ohella pelimekaniikan tasapainotukseen: lopetusliikkeiden ja vaikkapa tuuletusten tehoa voi säädellä portaattomasti. Oli säätömahdollisuuksia tai ei, parhaat painimatsit hikoillaan aina ihmisvastustajan kanssa.
Lopulta kyseessä on tuttu ja turvallinen fanituote. WWE-fanit ovat varmasti tyytyväisiä saamaansa vuosipäivitykseen, jonka tuoreet nyanssit avautunevat heille oikopäätä. Itse kuitenkin aion sonnustautua trikoisiin vasta, kun vanha pelimoottori vapautetaan tehtävistään Hall of Fame -listalle. Kehätapahtumat ovat tällaiselle tavalliselle tallaajalle ne tärkeimmät, ja nykytilassaan törmäyksentunnistus, animaatiot ja presentaatio heittävät häränpyllyä, vaikka yksinkertaistettu ohjaussysteemi helpottaakin WWE-universumiin astumista. Mihin ryhmään sinä kuulut?