Flatout 3: Chaos & Destruction

Lähtöviivalta liikkeelle ampaisevat muskeliautot sekoittuvat nopeasti irtopuskurien ja romumetallin pyörteisiin. Autot iskeytyvät toisiinsa, kipinät räiskyvät ja pellit lentelevät. Kaksi tekoälykuljettajaa paiskautuu autooni samanaikaisesti. Ketään ei näytä kiinnostavan, että kilpailukin olisi voitettavana. Pian käy selväksi, että sama toistuu kerta toisensa jälkeen, jokaisessa kilpailussa, riippumatta pelimuodosta. Tekoälylle tärkeintä tuntuu olevan pelaajan ja itsensä tuhoaminen - ei järkevän vastuksen antaminen.

Asioita ei yhtään helpota se, että ajofysiikat ovat niin keskeneräiset ja rikkinäiset, että autot käyttäytyvät usein arvaamattomasti ja jäävät kiinni toisiinsa tai pelimaailmaan. Pelaajalle ei suoda minkäänlaista kontrollia tapahtumiin. Voi perkele, että kismittää.

Ärsyyntyneisyys vain lisääntyy peliä pelatessa, ja lopulta on pakko lopettaa, ennen kuin tavarat alkavat lennellä pitkin huonetta. Pelaamisessa ei yksinkertaisesti ole piiruakaan sitä hauskuutta, josta suomalaisen Bugbearin luoma sarja tunnetaan. Mitä ihmettä vanhalle kunnon Flatoutille tapahtui? No, Team 6 astui kuvaan.

Bugbear menetti lisenssin sarjaan julkaisijan konkurssin kautta, ja sitä paitsi studio on yhä kiireinen Ridge Racer Unboundedin parissa. Oikeudet kaupattiin hollantilaiselle Team 6:lle, joka vastaa täysin Flatout 3:n kehityksestä. Sekä tuotemerkin tahrimisesta. Uusi tiimi on onnistunut tekemään uudesta osasta kaikin puolin surkeamman kuin ensimmäinen, yli seitsemän vuotta sitten julkaistu peli, vaikka ykkös-Flatoutia tarkastelisi tämän päivän standardeilla.

Fysiikkamalli ja tekoäly ovat niin epäonnistuneita, että surkeampaa ajopeliä on nykyään miltei mahdoton löytää. Mutta se ei ehkä ole yllättävää. Kaikki, mitä Team 6 on tähän mennessä saanut aikaan, on ollut puhdasta kompostikamaa. Miten studio on ylipäätään saanut haltuunsa Flatoutin kaltaisen laatulisenssin ei mene jakeluun.

Grafiikat ovat suttuisia, heikosti mallinnettuja ja ruskealla kermalla à la blur kuorrutettuja; kökköyttä yritetään epätoivoisesti piilotella yliampuvilla sumennus- ja kirkkaustehosteilla. Yöaikaan tai sateeseen sijoittuvat radat ovat hieman miellyttävämpiä - mutta vain koska tällöin ei näe niin paljon.

Laadun sijaan Team 6 on panostanut määrään. "Tavallisten" kilpailujen lisäksi valikoimassa on romuralliareenoita, monster truck -tapahtumia, Formula 1 -tyylisiä korkeanopeuksisia kisoja, maastorallia, jo edellä mainittuja yökisoja sekä tietysti pelimuoto, jossa oma ragdoll-kuljettaja on lingottava autosta niin pitkälle ja korkealle kuin mahdollista. Paradoksaalista on kuitenkin se, että lukuun ottamatta kuljettajan heittelyä, pelimuodot tuntuvat samalta. Kaikkia yhdistää katastrofaalinen ohjattavuus.

Peli saa aikaan varsinaisen tunteiden pyörremyrskyn, johon kuuluu kaikkea muuta paitsi sitä hykerryttävää ja jännittävää tunnetta nopealla autolla ajamisesta. Team 6:n koodailemasta pelin irvikuvasta innostuminen on yhtä helppoa kuin hengissä selviäminen jumbojetin maahansyöksystä.

Kuin alleviivatakseen käsittämätöntä epäpätevyyttä, äänet kuulostavat siltä kuin kehittäjät olisivat äänittäneet ne ärisemällä ja pärisemällä itse mikrofoniin. Erityisesti formula-auton ääni on hirvittävää kuultavaa kaupalliseksi peliksi.

Onni onnettomuudessa on se, että ajopelit ovat harvoin tätä huonompia. Tällainen lopputulos oli ehkä odotettavissa, kun julkaisija ei ollut pitänyt ennen julkaisua juuri minkäänlaista ääntä Flatout 3: Chaos & Destructionista. Mikäli peli olisi saatu käsittelyyn ennen vuodenvaihdetta, olisi se noussut viime vuoden surkeimpien listalla korkealle. Nyt se ei päässyt edes sinne.