White Shadows

Indietasoloikista on vuosien varrella kuoriutunut yksi jos toinenkin vakuuttava pelikokemus. Limbon (Playdead, 2010) tapaisten klassikoiden kantavana voimana tuppaa olemaan synkistely ja aikuismaiset teemat, joista myös White Shadows ponnistaa. Monokelin uutuuspeli sisältää heti käynnistyksessä varoituksen pelin sisällöstä, ja mainitsee muun muassa kansanmurhan, väkivallan naisia ja lapsia kohtaan, rasismin ja niin edelleen. Pysäyttävä varoitus pistää miettimään pelin sisältöä ja kieltämättä herättää mielenkiintoa.

Nyt jo varsin yleiseksi trendiksi noussut kikka olla antamatta suoria vastauksia tarinaan on osana myös White Shadowsia. Pelaaja ohjaa oudosta siilosta esiin tulevaa pientä lintutyttöä pitkin synkkien alueiden. Sivuperspektiivi rajoittaa liikkumisen kaksiulotteisesti pituus- ja korkeusakseleille, mutta ei hahmo tämän lisäksi pysty muutenkaan kuin hyppäämään, ryömimään ja tarrautumaan tavaroihin kiinni.

Muutaman tunnin läpipeluuaikana pelaajalla ei ole edessä kuin kourallinen pieniä pulmia. Lähinnä ajoitukseen tai tavaroiden siirtelyyn painottuvat pulmat eivät juuri jarruttele vauhtia mutta osittain tuntuu, ettei se ole tarkoituskaan. Suurin osa peliajasta menee nimittäin vain liikkuessa läpi monipuolisten alueiden ja taustoja ihmetellen, ja juuri taustalla tapahtuukin kaikenlaista. Pelaajan tehdessä matkaa eläväiset taustat kertovat surullista tarinaa rasismista, väkivallasta ja kansanmurhasta. Pelin varsin korkealentoisen tyylin ja eläinhahmojen käytön takia sanoma ei ole ihan niin suoraviivaista kuin mitä alun varoitus antaa ymmärtää, mutta jo pelkät viestitaulut ja valokyltit värittävät julmaa kuvaa vihasta ja syrjinnästä tiettyä ryhmittymää kohtaan. Matkan tekemisen myötä tarina ja ohjattavan hahmon rooli siinä alkavat selventyä.

Vahvana tunnelman luojana White Shadowsissa on sen upea visuaalinen ilme. Kaksiulotteisesta liikkumisesta huolimatta maailma on rakennettu kolmiulotteisista paloista panostaen erityisesti syvyyteen ja isoon skaalaan. Monimutkaisten laitteiden toiminta taustalla ja valojen tehokas käyttö ovat suorastaan lumoavaa seurattavaa. Mustavalkean sävytyksen ja nokkela harmaan puhki palaminen valojen kautta saa pelin tuntumaan kuin 1920-luvun saksalaiselta tieteiselokuvalta, jota Xbox Series X pyörittää helposti ilman latailuja.

Visuaalisen ilmeen kannatellessa pelin aavemaista mutta hypnoottista tunnelmaa on äänipuoli jätetty aivan minimiin. Ääniefektejä kuulee pelkästään tarinan kannalta oleellisimmista yksittäisistä tapahtumista, kuten ohi suhahtavista koneista. Vähäisten ääniefektien ohella äänimaailmaa täyttävät oudot orgaaniset valittelut, joita tuottavat vastaantulevat hahmot. Persoonallinen häiriintynyt voihkinta ja ahdistunut ääntely istuu pelin kieroutuneeseen tunnelmaan oivasti, mutta alkaa nopeasti tympimään toistonsa takia. Vähäinen musiikki peliin otetaan tunnetuista klassisista sävelmistä, mikä on itsessään jo niin kliseinen tehokeino, että itse en ainakaan kokenut valintaa onnistuneeksi vaan päinvastoin mielikuvituksettomaksi ja tylsäksi ratkaisuksi näin omaperäisessä pelissä.

White Shadows todellakin jää mieleen. Vaikka tarinan punainen lanka hieman katoaakin liialliseen outouteen ja äänimaailma alkaa lievästi tökkiä, on peli kokonaisuutena varsin kiehtova kokemus. Minimalistista pelattavuutta paikataan todella upealla visuaalisella ilmeellä, jonka näyttävän kuoren alla kytee todellisuutta heijasteleva vahva sanoma. Muutaman tunnin läpipeluuaika antaa kivasti pohdittavaa ja hyvän irtioton todellisuudesta.