BPM: Bullets Per Minute

Räiskintäpelit ja raskaampi musiikki ovat kulkeneet yhdessä valtavirrassa Doom- ja Quake-peleistä alkaen, ja 90-luvulta lähtien pelaajia innostanut yhdistelmä potkii myös syyskuun 2022 alussa Switchille ilmestyneessä BPM: Bullets Per Minute -pelissä. Syksyllä 2020 ensiesiintymisensä PC-koneilla tehnyt rytmikäs rogueliteräiskintä ei valitettavasti ole muuttuvia peliympäristöjä tarjoavassa lajityypissään se koukuttavin tai monipuolisin tapaus.

BPM:n taustatarina aseita laulattavasta ja muuttuvia labyrinttimaisia luolastoja puhdistavasta enkelistä ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta taustamotiivien yhdentekevyydestä huolimatta toiminta sentään tempaisee mukaansa musiikillisuudessaan. Ruudun keskellä törröttävä tähtäinkuvake sykkii taustalla moikaavan metallimusisoinnin tahdissa, ja mikäli luotia lentää pelaajan aseista samassa tahtilajissa, lyijy tekee vihollisiin enemmän vahinkoa, ja oikeassa yläkulmassa kasvavaan pistesaaliiseen lennähtää lisäpojoja. Pistejahdin ohella pelaajalla ei ole kauheasti muita syitä juoksennella BPM:n seitsemää peliympäristöä läpi yhtään sen nopeammin. Ötökkäpainotteisista vihollisista putoavilla kolikoilla sankari voi lahjoa nurkissa lojuvia epäjumalankuvia kolikoilla, ja anekaupan myötä hahmon juoksunopeus ja tähtäystarkkuus paranevat, mutta erikseen suorituskykyä parantavia esineitäkin onneksi lojuu välillä nurkissa.

Esimerkiksi taikakakkulat suurentavat rytmiä sykkivän tähtäimen kokoa, ja huomattavalla rahasummalla saavutetut edut siirtyvät myös sille seuraavalle pelikerralle. Krooninen rahapula kuitenkin pakottaa pelaajan jatkuvasti tekemään valintoja ennen kaikkea elvyttävien energiajuomien ja uusien aseiden välillä, ja Dead Cells -pelin (2018) hengessä sankarin mukana voi olla ainoastaan rajattu määrä erikoisvarusteita ja taitoja. Luodeista ja niiden riittävyydestä ei onneksi tarvitse kantaa huolta tässä metallibaletissa.

Tähtäimen päällä sykkivä rytmi tuottaa lisäpisteiden ohella tarvittavaa lisävahinkoa vihollisiin, ja tuurilla tai taidolla syntyvät kriittiset osumat tuntuvat aina yhtä palkitsevilta onnenkantamoisilta. Omalla rytmitajullani tuntui todella vaikealta osua vihollisten ohella näihin tarkassa tahtilajissa, sillä päälle rynnivät vastustajat eivät suo sihtausaikaa tai -rauhaa. BPM:n sankarin luodit eivät lennä lähtökohtaisesti kovin pitkän kantaman päähän, vaan lippaan tyhjäksi paukuttaminen ja nopea jalkojen alle ottaminen uutta tähtäyspaikkaa kohti toimii huoneessa kuin huoneessa. L-olkapainikkeesta tapahtuvan pyrähdyksen avulla sankari ehtii pois vihollislaumojen alta, ja nimenomaan liikekannalla oleminen on avainasemassa BPM-paukkeessa selviämiseen.

Valitettavasti liikkeessä pysyminen ja väistely vaativat pelaajalta sen verran paljon huomiota, että tähtäily ja oikea-aikainen liipaisimen kutittelu vaativat harjoittelua. BPM on pelaajan rytmitajuun nojatessaan Dark Soulsien suuntaan kurkottava taitotesti, jonka helpommallakin vaikeustasolla juosten roiskitut pelisessiot päättyvät todella helposti sankarin kuolemaan. Rytmitajutta räityt luodit tekevät masentavan vähän vahinkoa, kun taas viholliset repivät iskuineen sankarin terveydestä palasia irti. Armeliaampikin vaikeustaso pakottaa pelaajan ottamaan riskejä ja opettelemaan kullakin varusteläjällä toimeen tulemista, ja valitettavasti BPM koettelee peli-iloa tälläkin osa-alueella. Juurikin kokeiltavaa ja avattavaa pursuavaan Dead Cellsiin verrattuna BPM:n varuste- ja voimavalikoiman laajuus ja monipuolisuus jäävät selkeästi hopeasijalle, ja koska kaikki löydöt ja ostot eivät siirry seuraavalle kerralle. Pelaaminen ei kykyjen ja releiden keräämisen takia itsessään ole palkitsevaa.

BPM on jylhine keskiaikaisine miljöineen ja synkkine suunnitteluratkaisuineen kuitenkin kiinnostava audiovisuaalinen elämys. Maalauksellinen helvettikuvasto loihtii vaikuttavimmillaan vuoden 2016 Doom-räiskeen ja Return of the Obra Dinn (2018) -seikkailupelin yhdistelmän, joka ei ole Switchillä erityisen laadukkaan näköinen. Synkkäsävyinen grafiikka on konsolin omalla näytöllä todella sotkuisen näköistä, mutta ruudunpäivitys onneksi pysyy useimmiten toiminnan tasalla. Eräällä pelikerralla sain käyttööni räjähtävät luodit, joiden komeat pamahdukset saivat Switchin jonkin verran nikottelemaan tiukan toiminnan keskellä, mutta pääasiassa komppi ja toiminta kulkevat eteenpäin vailla yskähtelyä.

Tekijät ovat selvästi nojanneet BPM:n suunnittelussa siihen, että rytmikäs räiskintä ja Guitar Hero -peleistä muistuttava ohjaimella tiluttelu kantaisivat pitkälle, mutta BPM taantuu nopeasti vauhdikkaaksi mutta vähän löysäksi luolastokomppaukseksi. Karttuvat kyvyt ja uudet aseet toki vähän piristävät meininkiä, mutta kokonaisuus tuntuu liikaa perusajatuksensa ympärille kiertyneeltä yhden enkelihenkilön sodalta.