Kuuluisan japanilaisen pelistudio Platinumin historiaan kuuluu monenlaista tuotosta. Kioskin parhaimmat kuuluvat kiistämättä alustansa parhaimmistoon. Keskinkertaisetkin ovat vielä miellyttäviä toimintaromppeita, joita ei kuitenkaan yhden pelikerran jälkeen juuri muistele. Kamalimmat - yleensä jonkinlaisella lisenssillä varustetut - haluaa unohtaa heti niihin koskettuaan. Switchille julkaistu Astral Chain kuuluu näistä ehdottomasti ensimmäiseen kategoriaan.
Peli itse on liikkunut todennäköisesti monen toimintapelifanin tutkan alla julkistuksestaan alkaen. Se ei ole jatkoa Bayonettalle tai muulle studion tunnetulle sarjalle. Ulkoasukaan ei tee välittömästi vaikutusta, osin alustavalinnasta johtuen. Äärimmäisen voimakkaita animevaikutteita sisältävä mechatoiminta kuuluu kuitenkin Platinumin parhaimmistoon kaikilla niillä tavoilla, joista studio on tullut tunnetuksi. Taistelu on nopeatempoista, monipuolista ja näyttävää. Tarinankerronta on hyvin japanilaista ja aika-ajoin erinomaisen hämärää. Tapahtumapaikat sijoittuvat pitkälti valtavalle Arkki-nimiseen leijuvaan kaupunkiin, joka muistuttaa Neo-Tokiota tai vastaavaa futuristista kaupunkia neonkyltteineen ja hologrammeineen.
Chimera-nimiset otukset rienaavat tätä ihmiskunnan linnoitusta erilaisilla tavoilla aiheuttaen tuhoa irtaimistolle, ja kaapaten pahaa-aavistamattomia sivullisia jotain salaista tarkoitusta varten. Otuksia vastaan perustettu Neuron-divisioona käyttää vihollista itseänsä vastaan kahlitsemalla chimerat omaan hallintaansa Legion-nimisiksi hahmoiksi. Pelaaja on luonnollisesti yksi ryhmän uusimmista jäsenistä. Hahmonsa voi valita sisarusparin mies- tai naispuoliskosta, ja juoni kuljettelee toista hahmoa verisukulaisensa mukana. Neuronissa riittää populaa melkoisia määriä, ja eri hahmojen nimiä vilisee silmissä enemmän kuin osumapistelukuja vastustajien pään päällä. Jokaiseen tutustutaan tehtävien välillä ja aikana ainakin jollain tavalla, joten porukka ei taannu pelkkien puhuvien päiden tasolle. Divisioonan tukikohdassa palloillaan muutenkin varsin paljon, sillä lukuisten keskusteluiden lisäksi siellä päivitetään varusteita, vaihdetaan reteämpiä kuteita päälle, testataan uusia kykyjä ja niin edelleen.
Kenttätyöhön viimein päässyt pelaaja saattaa yllättyä Astral Chainin etsiväosiosta. Latausruutu ei nimittäin siirrä hahmoa suoraan keskelle turpakäräjiä, vaan useimmiten rauhalliseen rikoksen tai tragedian iskemään kaupunginosaan. Silminnäkijöiden puhuttaminen ja todistusaineiston kerääminen on varsin isossa osassa taistelukohtauksia edeltävissä seikkailupätkissä. Samalla voi yrittää löytää osan pelin monista piilotetuista bonuksista ja salapaikoista. Ankara nurkkien nuohoaminen ei ole kriittistä etenemisen kannalta, mutta edistää eri kykyjen parantamista hieman. Osa sivutehtävistä on myös aidosti hauskoja suorittaa muutenkin kuin vain kokemuspisteiden takia. Maailman kehittämisessä on selkeästi käytetty aikaa ja vaivaa sen sijaan, että Platinum olisi tyytynyt vain kloonaamaan neonvärisen kaupungin tulevaisuudesta. Ei tässä mihinkään järkyttävän originelleihin sfääreihin mennä, mutta eheä taustoitus antaa tarkoitusta tekemiselle. Kenttiin on lisäksi tarkoitus palata useampaankin otteeseen, sillä osan salaisuuksista löytää vasta myöhemmin Legion-jengin kykyjen kartuttua.
Kun toimintaosuus alkaa, Platinum pääsee oikeuksiinsa. Aivan pelin alussa pelaajalla on käytössään erittäin rajallinen, jopa tylsä valikoima perusiskuja ja tehottomalla pistoolinjämällä räiskyttelyä. Juonta sen enempää pilaamatta oman hahmon käytössä olevien Legion-olentojen määrä kuitenkin kasvaa pian, ja valinnan vähyys muuttuu nopeasti melkoiseksi ähkyksi. Legioneja voi olla kentällä yksi kerrallaan ja ne taistelevat kaikki omatoimisesti ilman käskytystä. Liipaisin pohjassa pelaaja voi kuitenkin ottaa ohjakset omiin käsiinsä, ja käskeä näitä robottimaisia otuksia liikkumaan, hyökkäämään tai tekemään erikoisiskuja. Pelaajan ja otuksen yhdistävää ketjua käytetään myös näppärillä tavoilla hyödyksi taistelussa. Ryntäävän vastustajan voi heittää takapuolelleen kiristämällä ketju oman Legionin ja itsensä välissä. Sen voi myös kiertää vihulaisen ympärille ansaksi. Valikoimasta löytyy niin Blade Legionia tuplamiekkoineen, Arm Legionia lähimoukarointiin ja niin edelleen. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa eri vihollistyyppejä vastaan - joita on muuten melkoinen leegio niitäkin.
Omat ja Chimeran iskut voi lisäksi ketjuttaa mitä moninaisimmilla tavoilla perussarjoista mielikuvituksellisiin, useaa eri asetta ja chimeraa yhdisteleviin efektitulituksiin, mikäli sorminäppäryyttä ja taitoa vain piisaa. Pelin lukuisat vaikeustasot antavat onneksi kelle tahansa mahdollisuuden tutustua tähän kakofoniaan. Juonen voi kokea jopa minimaalisella taistelulla, mikäli on kiinnostunut enemmän chimeroiden salaisuuksien kuin kaikkien näppäinyhdistelmien selvittämisestä. Netti tulee joka tapauksessa väistämättä täyttymään parhaiden pelaajien liikesarjojen näytösluontoisista kokonaisuuksista. Tällaiselle harrastelijalle efektien, vihollisten ja viuhkeen täyttämä ruutu voi välillä olla hieman liikaa. Switchin ruudunpäivityskään ei aina pysy perässä. Ulkoasu muulta osin on siisti, joskin hieman askeettinen. Astral Chain on luonnollisesti pelattavissa niin kannettavassa muodossa kuin televisiossakin, mutta pelin luonteesta johtuen jälkimmäinen Pro Controllerilla on ehdottomasti se suositeltava formaatti. Ääninäyttely on sekä japaniksi että englanniksi hyvällä mallilla, eli valinta on pitkälti omista preferensseistä kiinni. Animevaikutteiden maksimoimiseksi hieman innokkaammat ja ylieeppiset japanilaiset ääninäyttelijät hoitavat homman paremmin kotiin.
Astral Chain on uusi, mielenkiintoinen ja Switchin toimintapeliyleisöön takuuvarmasti uppoava peli. Taistelu on taattua Platinumia ilman, että studio olisi tyytynyt kopioimaan aiempaa menestystään. Hieman hitaan alun jälkeen valinnanvaran runsaudenpula saattaa aiheuttaa pientä häkellystä, mutta kärsivällisen tutustumisen ja kokeilun kautta tämä kevyttä etsiväseikkailua, elämää suurempia animetunteita ja tiukkaa toimintaa sisältävän paketin soisi pyörivän monessa kodissa.