Backbreaker

Madden-pelien keskittyessä realistisuuteen pyrkivään jenkkifutiskokemukseen, yrittää Backbreaker kosiskella faneja kevyemmällä otteella. Perusasetuksilla peli tekoälyä vastaan on todella helppoa. Vaikka peliin koskisikin vasta ensimmäistä kertaa, saa maaleja synnytettyä lähes liukuhihnalta. Pelaajan elämää helpotetaan mm. vastustajan pallonkantajaa korostavilla valaisuefekteillä, jota kaipaa realistisemmillakin asetuksilla, sillä muuten puolustuspelistä tulee helposti todella arvaamatonta häröpalloilua. Onneksi haasteellisuutta voikin säädellä ominaisuuskohtaisesti, eli tarpeelliset helpotukset voidaan yhdistää realistisempiin asetuksiin. Kokonaisuutena Backbreaker tuntuu kuitenkin olevan hieman epävarma identiteetistään, sillä kyseessä ei ole ihan puhdas hurvittelu tai simulaatiokaan.

Amerikkalaisen NFL-liigan arvatenkin hintavan lisenssin puuttuessa pelin joukkueet on korvattu keksityillä joukkueilla, jotka saattavat kääntää lajin fanien päät toisaalle, mutta lajia vähemmän seuraava tuskin eroa huomaa. Enemmän ongelmaa aiheutuu miehistöjen kasvottomuudesta, sillä pelaajiin tuskin syntyy erityisiä siteitä, kun joukkuetoverit tuntuvat ohjautuvan kentällä samalla tavalla pelipaikasta riippumatta ja kaikkien päässä on naaman peittävä kypärä.

Myös Backbreakerin pelimuotovalikoima aiheuttaa lievän pettymyksen. Aloitus on suositeltavaa tehdä harjoitusleiriltä, jossa käydään pikaisesti läpi pelin ohjaustapoja eri tilanteissa. Jostain syystä osan tempuista joutuu opettelemaan kantapään kautta, sillä harjoitusleiri kattaa vain olennaisimmat osat. Liigapelimuodossa luotsataan joukkuetta kausien läpi, ja Road to Backbreaker -muodossa tehdään periaatteessa samaa hommaa, tosin kokonaan itse luodulla miehistöllä. Joukkueenluonti on tehty asialliseen tyyliin, sillä poppoon ulkoasun voi määritellä logoa ja peliasua myöten.

Jotenkin kuvaavasti pelin hauskin osa on Tackle Alley -minipeli, jossa nimensä mukaisesti pingotaan kujanjuoksua maalialuetta kohti puolustajien yrittäessä taklata yksinäistä pallonkantajaa. Pisteitä annetaan niin puolustajien jallittamisesta kuin tyylistäkin, ja tasoja edetessä puolustus tarjoaa entistä enemmän niin haastetta kuin hauskuuttakin. Esimerkiksi latauspalveluissa julkaistavana pikkupelinä taklauskuja olisi voinut olla varteenotettava hankinta, mutta normaalihintaisen kiekon ostamiseen Backbreaker tarjoaa vain vähän kannustetta.

Backbreaker olisi todennäköisesti jäänyt pahasti uutispimentoon ilman Euphoria-animaatiomoottoriaan. Animaatiot nostavatkin Backbreakerin edes keskinkertaisuuteen, sillä niin taklaus- kuin liikeanimaatiotkin ovat tyylikästä katseltavaa. Samanlaista taklausta ei nähdä kahteen kertaan, ja isot pommit näyttävät todella tekevän kipeää. Harmillisesti niittejä ei vain voi katsella uusintana vapaasti, vaan kamerakulmat ovat kiinteitä myös uusinnoissa. Osasyynä lienee pelin vanhentunut ulkoasu, joka tuskin kestäisi lähempää tarkkasilmäisten pelaajien tarkastelua. Muuten laadukas taklausjärjestelmäkään ei toimi aina ihan moitteettomasti, sillä pelaajat livahtavat välillä kesken juoksun pienimmästäkin kosketuksesta reporangaksi.

Tuotantoarvojen pienuus näkyy ja kuuluu Backbreakerista pahasti läpi. Taustamusiikkia löytyy ilmeisesti kokonaisen yhden kappaleen verran eikä selostusta kuulla sitäkään vertaa. Yleisössä on yksilöitä yhtä paljon kuin Pohjois-Koreassa, eikä tuomareitakaan ole suotta vaivauduttu kentälle passittamaan. Kun pelaajatkin näyttävät lähinnä maalatuilta styroksiukoilta, ei pelin ulkoisia ominaisuuksia voi kiitellä animaatioita lukuun ottamatta.

Sisällöltään köyhän selänmurskaajan pahin vastustaja taitaa lopulta olla pelin yritys lähennellä realistisempaa pelikokemusta. Tällä osa-alueella se ottaa reilusti nokkaan pahimmalta kilpailijaltaan. Parhaimmillaan se on keskittyessään nautittavimpaan osaansa, eli epärealistiseen iloitteluun ja komeisiin animaatioihin. Valitettavasti Backbreakerin toteutus ei kanna mainiota Tackle Alleyta pidemmälle, vaan tyssää vaivaisen minipelin tasolle.