Bioshock 2

On kulunut kymmenen vuotta edellisen osan tapahtumista, mutta Rapture on kaikkea muuta kuin hautautunut sedimenttiin. Tästä suurin kunnia kuuluu uudelle karismaattiselle johtajalle - sosiaalipsykologian ja manipulaation mestari tohtori Lamb on yhdistänyt sekopäät yhdeksi suureksi Perheeksi, joka hylkää Itsen asettamisen jalustalle ja keskittyy Yhteisöön. Halipiirin karkelot keskeytyvät, kun pelaaja poranteräkäsineen ja panssaripukuineen löntystää Rapturen läpi etsiäkseen tyttärensä. Kyllä, pelaaja on ikoniksi noussut Big Daddy ja tytär on yksi tapetuista mutanteista DNA-cocktaileja keräävistä Pikkusiskoista.

Bioshock 2 panostaa täysillä tunnelmaan. Rapture on täynnä rapaa, ryjää, rojua, kuivunutta verta, seinille piirrettyjä iskulauseita sekä sisään tihkuvaa vettä. Käytäviä reunustavat 50-luvun henkeä jäljittelevät mainokset, pöydillä on putkiradioita ja mustavalkotelkkareita, ja sisustus on tyylikästä art decon ja steampunkin sekoitusta. Rapture on ainutlaatuinen paikka, joka painajaismaisuudestaan huolimatta on erittäin viehättävä ja houkutteleva ympäristö. Nähtävä ei missään vaiheessa lopu kesken, ja kenttäsuunnittelun viedessä pelaajaa niin kaupungin kuin merenpohjan halki ei voi kuin harmitella, ettei Rapturessa olla turistimatkalla.

Niin tyylikästä kuin grafiikka onkin, pelimoottorin vanhentuminen pistää jo hiukan silmään. Läheltä tarkasteltuna tekstuurit puuroutuvat hiukan ja räsynukke-efektit ovat enemmän huvittavia kuin tyylikkäitä. Samaa ei voi sanoa audiopuolesta, sillä Bioshock 2:ssa on erinomaisen jykevä äänimaailma. Mutanttien mölinät ja keskinäiset riidat ovat kiehtovaa kuunneltavaa ja ääninäyttelijät taitavat hommansa. Aseiden efektit ovat kerta kaikkiaan kohdallaan - rätisevien konetuliaseiden seasta voi kuulla, kuinka luodit iskevät kipinää pelaajan ohjaaman Isukin peltipalttoosta. Voiton kaikesta vie Big Daddyjen askellus, joka niin ruutua kuin ohjaintakin ravistelevassa raskaudessaan saa kokeneenkin räiskyttelijän empimään uskaltaako moisten otusten kimppuun sittenkään käydä.

Siinä missä Bioshock 2 on audiovisuaaliselta anniltaan huippuluokkaa, pelillisesti se ei ota riskejä. Vaikka pelaajan pitäisi olla tonnin painava Isukki, hahmo ohjautuu ripeästi ja vikkelästi kuin missä tahansa muussakin ammuskelupelissä. Mikäli loikista ei lähtisi niin tyydyttävää jysähdystä, voisi helposti unohtaa olevansa kauttaaltaan panssaroitu peltihirviö. Aseilla rytyyttäminen on tuttua huttua: tähdätään, räiskitään, vaihdetaan lipasta ja tehdään sama uudelleen. Kohtuullisen tiukasti kädestä pitävä juonikin vie pelaajaa aina tiettyä reittiä, eikä Rapturessa pääse samoamaan miten haluaa. Tästä on kuitenkin paha valittaa, sillä Bioshock 2 on vahvasti tarinavetoinen peli, ja vapaa hiekkalaatikossa leikkiminen rikkoisi kerronnan tehon tyystin. On myös myönnettävä, että pelattavuus on loppuun asti täydelliseksi hiottua. Se ei ehkä keksi pyörää uusiksi, mutta mikään ei myöskään takkua, ruudunpäivitys ei nyi, eikä eksymään pääse. Olisi hölmöä marista siitä, että kaikki toimii täydellisesti.

Eniten Bioshock 2 kärsii uutuudenviehätyksen puutteesta. Rapturen kohtalo tuli erinomaisen selväksi alkuperäisen pelin myötä, eikä kakkososa lisää soppaan oikeastaan mitään. Viholliset ovat pääosin samoja, ja vaikka frakkeihin ja tanssiaismekkoihin pukeutuneita mutantteja onkin aina lysti naulata harpuunoilla seinään, mitään oikeasti uutta ja hienoa ei peli esittele. Konsepti on tuttu ja turvallinen, vaikkakin nautittava sellainen.

Se, missä Bioshock 2 kuitenkin briljeeraa on mutaation myötä saatavilla voimilla leikkiminen. Ykkösosa esitteli meille plasmidit, kyvyt joiden turvin pelaaja muuttui pelkästä lihaskimpusta tulta ja jäätä käsistään heittäväksi pyörremyrskyksi, joka ajatuksensa voimalla hakkeroi koneet ja hypnotisoi viholliset puolelleen. Kakkososa tekee saman, mutta paremmin. Eri voimia on kymmeniä ja niiden yhdisteleminen kiehtoviksi kokonaisuuksiksi on erittäin palkitsevaa. Koska mutanttivoimia hallitaan toisella liipaisimella ja tuliaseita toisella, voi pelaaja antaa sekä ketjutykin laulaa että sytyttää tielle tulevia kohteita ilmiliekkeihin.

Kykyjä hankitaan ADAM:in eli ruumiista kerättävän geneettisen materiaalin avulla. Varsinaisen ruumiinryöstön suorittavat Pikkusiskot, jotka iskevät valtaisan neulan kohteeseensa, imevät mönjän tuttipulloonsa ja sitten juovat orgaanisen mehun iloisesti hymyillen. Pelaaja voi valita puristaako tyttösistä kaiken irti tappamalla nämä vai vapauttaako nämä iljettävästä tehtävästään hellästi päätä silittäen. Valitsi sitten hyvän tai huonon isän roolin, Pikkusiskoja on joka tapauksessa suojeltava DNA-paukkuja himoitsevilta mutanteilta. Nämä taistelut ovat vaikeita ja rankkoja kokemuksia, mutta psykokineettisten voimien ja raskaiden aseiden avulla taakasta tulee erinomaisen hauskaa riehuntaa, jossa voi kerrankin päästää kaiken irti.

ADAM toimii myös porttina Bioshock 2:n moninpeliin. Siinä missä yksinpeli sijoittuu 10 vuotta alkuperäisen Bioshockin tapahtumien jälkeen, moninpelimittelöt käydään niitä ennen. Pelaajat ottavat osaa Rapturen runnelleeseen sisällissotaan, jossa DNA-cocktaileihin addiktoituneet ihmiset olivat valmiita tappamaan toisensa saadakseen seuraavan annoksensa. Allekirjoittanut ei valitettavasti päässyt testaamaan verkkoräiskinnän riemuja, mutta idealtaan hieno moninpeli viisine pelitiloineen ja mutanttivoimineen vaikuttaa erinomaisen hyvältä lisältä yksinpelin kylkeen.

Bioshock 2 ei petä. Se lunastaa selvästi suurimman osan lupauksistaan ja on kerrassaan viihdyttävä kokonaisuus. Vaikka uutuudenviehätys onkin jo kadonnut, mikään ei ole rikki, pelattavaa piisaa hyväksi toviksi ja moninpeli vaikuttaa varsin lupaavalta. Mikäli tyylikkäästi ja tunnelmallisesti toteutetut toimintapelit ovat sydäntä lähellä, Bioshock 2:n herkullisen kammottava dystopia on vallan loistava valinta.