Bioshock: The Collection (Nintendo Switch)

Irrational Gamesin luoma Bioshock-sarja on jäänyt ansaitusti pelialan aikakirjoihin - kahden ensimmäisen Bioshockin näyttämönä toimiva Rapture-utopia ja Bioshock Infinitessä koluttavissa oleva Columbia-taivaskaupunki ovat ikonisia ja persoonallisia pelimiljöitä. Vuonna 2016 ilmestynyt Bioshock: The Collection -kokoelma niputti kolme peliä yhteen laajennusosia unohtamatta, ja samainen kokoomalaitos ilmestyi alkukesän korvalla myös Switchille. Paketista on turha etsiä uutta pelattavaa, mutta Bioshockien Nintendo-debyytti on laadukkaasti toteutettu tekosyy palata Ken Levinen ja kumppaneiden luomiin seikkailuihin.

Ensimmäinen Bioshock (2007) esitteli karmivalla tavalla reisille levinneen Rapture-unelmakaupungin, jonka kauhujen keskelle lento-onnettomuudesta selvinnyt päähenkilö pamahtaa. Vapaiden ja uljaiden yksilöiden asuinpaikaksi tarkoitettu Rapture on muuttunut erinäisistä syistä seonneiden asukkaiden valtaamaksi aavekaupungiksi. Toisiaan Plasmid-supervoimilla moukaroivat ihmisrauniot yrittävät keräillä ruumispinoista omia kykyjään buustaavaa Adam-eliksiiriä, josta myös eräät kiiluvasilmäiset pikkutytöt porakätisine Big Daddy -henkivartijoineen ovat kiinnostuneita. 2K Gamesin Marin-jaoston kehittämä Bioshock 2 (2010) vei pelaajat vielä kerran Raptureen, jossa asetuttiin Delta-nimisen Big Daddyn nahkoihin selvittämään uusia salaisuuksia ensimmäisen Bioshockin tapahtumien jälkimainingeissa.

Kaksi ensimmäistä Bioshockia osaavat ottaa niin tarinallisesti kuin juonellisesti Rapturesta irti vaikka mitä - kaupunki pursuaa merenalaisten metsien kaltaisia omintakeisia näkyjä, ja Switch pyörittää valotehosteiltaan ehostettuja toimintaseikkailuita myös kannettavassa muodossa varsin sulavasti. Latausajat pysyttelevät maltillisen mittaisina, ja kaikkialla virtaava vesi on kerta kaikkiaan upeaa katsottavaa. Hahmomallit eivät ole erityisen monimutkaisia, saati näyttäviä tuttavuuksia varsinkaan ensimmäisen Bioshockin osalta, mutta väkivallan jäljet jäävät luodinreikiä ja palanutta lihaa myöten karmivasti näkyviin.

Switchin tarjoama tilaisuus kannettavaan pelaamiseen mahdollistaa Raptureen perehtymisen esimerkiksi sohvalla tai sängyssä kuulokkeet päässä, mikä tuo peleistä nauttimiseen aivan uusia tasoja - kahden ensimmäisen Bioshockin erinomaisesti suunnitellun äänimaailman kuunteleminen nousee ihan uusiin sfääreihin kannettavassa muodossa luurien kanssa pelaten. Ensimmäisen Bioshockin tarina etenee pääasiassa äänitallenteiden muodossa, joita pelaaja kuuntelee seikkailun varrella. Kuulokkeita kannattaa ehdottomasti harkita Bioshockeihin perehtyessä - intensiivinen ja visuaalisesti kiinnostava kokonaisuus on varsin tenhoava elämys vallatessaan pelaajan näkö- ja kuuloaistit.

Toisaalta taas ykkös-Bioshockin tutut juonenkuljetukselliset ongelmat ovat edelleen läsnä. Äänitallenteiden kautta pelaajalle Rapturen tapahtumia vuodattavia kertojia on omaan makuuni hieman liikaa, ja kokonaisuus alkaa hajota turhan paljon ensimmäisen Bioshockin loppua kohden; lopussa häämöttävä tylsä pomotappelu verottaa seikkailun loppuhuipennuksen vaikuttavuutta. Sitä vastoin yllätyin siitä, kuinka paljon Bioshock 2 nostaa tarinoinnin tasoa edeltäjäänsä nähden, kun Big Daddyna räiskiminen vie pelaajan kiinnostavalle kummitusjuna-ajelulle Rapturen salaisempiin kolkkiin. Kakkososan hahmovetoinen tarinointi tekee selvän ja kiinnostavan pesäeron ensimmäiseen Bioshockiin, ja uusia tuttavuuksia syvennetään ja avataan kiitettävästi.

Irrational Games väkersi Bioshock Infiniten (2013) parissa useamman vuoden verran, ja lopputulos puhuu edelleen komeasti puolestaan - Bioshock-kaavan rohkeasti päälaelleen kääntänyt toimintaseikkailu toimii tarinansa puolesta sekä itsenäisenä pelinä, mutta myös luontevana päätöksenä koko Bioshock-sarjalle. Tarina alkaa, kun newyorkilainen etsivä Booker DeWitt (äänenä aina yhtä mainio Troy Baker) kiipeää pahaa-aavistamattomana Mainen rannikolla yksinäisenä törröttävään majakkaan, josta ilmakyyti vie pilvissä piilossa olevaan Columbia-taivaskaupunkiin - Booker on saanut tehtäväkseen hakea Elizabeth-neidon (Courtnee Draper) turvaan maan kamaralle. Bookerin ja Elizabethin pakomatka uskonnollisten fanaatikkojen keskeltä on melkoisen villi sekoitus hurjaa toimintaa, Yhdysvaltojen veristä historiaa, aikamatkustusta ja uskonnollisfilosofista pohdintaa unohtamatta pääparin välillä sinkoilevaa mainiota dialogia. Kaksiosainen Burial at the Sea -epilogipläjäys taas nivoo koko Bioshock-sarjan yhteen hienolla tavalla, ja näihin vetisiin monttubileisiin kannattaakin ehdottomasti liittyä Infiniten läpäisyn jälkeen.

Bioshock Infinite ei kuitenkaan hylkää tallennepohjaista tarinointia, joka pelittää huomattavasti luontevammin kuin ensimmäisessä Bioshockissa - pelaajan edessä aukeavien juonenkäänteiden ja nauhojen muodossa paljastuvien salaisuuksien välinen suhde on hienosti tasapainossa. Toisaalta on hieman ärsyttävää, että Bioshock Infiniten Voxophone-nauhojen kanssa ilmennyttä pikkuvikaa ei edelleenkään ole korjattu; tallenteen käynnistyessä ruudulle ei ilmesty tekstityksiä, vaan litteraattia kyseisestä nauhasta pitää lähteä metsästämään pelivalikoiden syvyyksistä. Muutenkin Bioshock Infiniten kirjasintyyli on ykkösen ja kakkosen fontteihin verrattuna aivan liian pientä ja tiivistä piperrystä, josta meinaa olla vaikea saada selkoa Switchin omalla ruudullakin.

Bioshock Infinite on kuvasuunnittelullisesti sarjan kunnianhimoisin ja monipuolisin peli, ja Columbian kaupunkimaisemat museoineen ovat edelleen kertakaikkisen komeaa katsottavaa. Sarjakuvamaiset hahmot ovat hauskannäköisiä mutta eloisia tuttavuuksia, vaikka jalankulkijoiden seassa haahuileekin turhan paljon samannäköisiä sivullisia. Switch suoriutuu hyvin teknisesti monimutkaisimman Bioshockin pyörittämisestä, ja peli näyttää kannettavanakin upealta. Ajoittain kaupunkimaisemissa on kuitenkin havaittavissa pientä utuisuutta, joka toisaalta sopii kauniiden valotehosteiden kanssa yhteen ja tekee Kolumbiasta jopa unenomaisen oloisen pitäjän. Toiminta kulkee räiskiessä ja ilmakiskoilla hurjastellessa mukavan tasaisesti, ja viimeksi mainitussa viilettämisessä on hurjaa vauhdin tuntua juuri niin paljon kuin sopii odottaakin. Sitä vastoin Infinitessä olisi tiivistämisen varaa varsinkin puolivälin paikkeilla: pelaaja jätetään omaan makuuni turhan pitkäksi ajaksi etenemään Columbiassa kaupunkisodan merkeissä ilman, että tarina nytkähtäisi eteenpäin. Vapaan tallennuksen puute on edelleen ilmeinen ongelma pitkien räiskintäkohtausten varaan rakennetussa Bioshock Infinitessä, jossa edetään kaupunginosa kerrallaan eteenpäin - Quicksave-toiminto sopisi Switch-käännökseen kuin nenä päähän.

Mainiosti toteutetut Switch-tulkinnat ottavat kannettavassa muodossa pelikoneen tehoista kaiken irti - konsolin tuuletin humisee kuuluvasti seikkailun taustalla, ja pelaaminen ryystää akun tyhjiin melko ripeästi. Ensimmäisestä persoonasta pelaaminen toimii parhaiten Pro Controller -ohjaimen kanssa, sillä kaikki Bioshockit nojaavat supervoimien kylvämisessä ja aseiden laulattamisessa olkanäppäinten hyödyntämiseen, ja Joy-Conien takana olevat namiskat ovat ainakin omaan makuuni vähän epämukavat käyttää. Näin ollen toimintapainotteisemmasta Bioshock Infinitesta kannattaakin ehkä nauttia television puolella Pro Controllerin seurassa, kun taas kahden ensimmäisen Bioshockin sakeasta ja synkästä tunnelmasta nauttiminen sopii kannettavaan pelaamiseen mukavan tenhoavasti.

Bioshock: The Collection on laadukas ja toimiva Switch-käännös kolmesta edelleen hienosti potkivasta toimintaseikkailusta, joita olisi näin Bioshock-veteraanin näkökulmasta saanut kyllä vielä vähän viritellä ja parannella edellä mainittujen valuvikojen osalta. Joka tapauksessa toiminnannälkäisille Switch-pelaajille riittää Bioshockeissa seikkailtavaa, räiskittävää ja pohdittavaa pitkäksi aikaa - kaiken kaikkiaan kyseessä on varteenotettava tekosyy joko seikkailuihin palaamiseen tai sitten pelisivistyksessä ammottavien aukkojen paikkaamiseen.