Black Myth: Wukong on upea

Kun toimintapeli Stellar Blade oli koettu, luulin saaneeni tarpeekseni tästä lajityypistä vähäksi aikaa. Tarvitsin tauon. Oli päästävä vähäksi aikaa pois hurjasta nappien hakkaamisesta ja oikeaan aikaan hyökkäyksen alta väistämisestä. Kohtalolla oli kuitenkin muita suunnitelmia, ja koska en hylkää annettua tarjousta, en myöskään pelkää haastetta. Katsottuani ylivertaisen Elden Ringin lopputekstit tajusin, että pystyn kokemaan tämän lajityypin ilman peliohjaimen tuhoamista. Tiedän jo etukäteen, että tulen olemaan turhautunut, jopa vihainen, mutta haasteessa on silti jotain kaunista. Varsinkin silloin, kun se on hyvin tehty. Onneksi juuri näin on Black Myth: Wukongissa. Kyseessä on joskus hienoinen tasapaino luovuttamisen ja jatkamishalun kesken. Yhdistelmä itsensä altistamista kidutukselle ja pienelle hulluudelle. Sillä kukapa ei haluaisi kokeilla tällaista? Juuri tällaiset tekijät tekevät pelistä niin palkitsevan.

Monin tavoin juuri tämä haasteen hyväksyminen on pelin yksi suurimmista vahvuuksista. Kun, elokuvallisen ja suureellisen esittelyn jälkeen, saa hallintaansa pelihahmon, on edessä pitkä matka. Se on niin täynnä erilaisia kokemuksia, jotka peli eteen maalaa ja millaisia tunteita se herättääkään. Tiheisiin metsiin ja upeisiin maisemiin sijoittuen käy nopeasti selväksi, että tarjolla on jotain erityistä ulkoisesti. Kyse on silmäkarkista puhtaimmillaan ja uskomattoman herkullista teknisesti. Pienet asiat rikkovat eläytymisen, sillä jotkut tekstuuripinnat ja tehosteet paljastavat taustalla pyörivän koneiston. Mutta yhtä sujuvasti kuin päähenkilö liikkuu ja taistelee, yhtä kauniita ovat ympäristöt riippumatta siitä kuka pelaaja itse on. On mahdollista kokea kaikki teknologisesti korkeatasoisena elämyksenä. Mutta onneksi korean pinnan alla on paljon muutakin.

Ongelma pelinkehittäjän määrittämässä vaikeustasossa on, ettei sitä voi itse säätää. Tämä asia nousee keskusteluissa useinkin esiin. Black Myth: Wukong on vaikea peli. Pahikset lyövät lujaa, ajoituksen on oltava kohdillaan, ja useat pelin pomovastuksista ovat todella kovaa laatua. Olen sillä puolella, joka pitää mahdollisuutta säätää vaikeustasoa hyvänä asiana. Mutta tätä pelatessani ymmärrän ehdottomasti valinnan haasteelle. Sillä vaikka seikkailu tarjoaa jonkin verran tutkimista, varsinkin varsin lineaarisen ensimmäisen osion jälkeen, kyse on hyvinkin paljon pomovastukselta toiselle kulkemisesta. Pelin rakenne on ehtaa Souslikea runsailla lepopaikoilla moninaisten kaksintaistelujen välillä, joissa voi sitten päivittää niin taitojaan kuin varusteitaankin. Ja juuri täällä ne edellä mainitut vertailut Souls-peleihin käyvät ilmeisiksi, mutta koska kokemuspisteitä ei menetä kuollessaan, on pelimekaniikka paljonkin anteeksiantavampi. Pelaajaa ei rangaista sillä tavalla, ja pelaaja on täysin vapaa keräämään lisää kokemuspisteitä kaksintaistelujen välissä tullakseen vahvemmaksi ja saadakseen auki uusia kykyjä. Olen todella iloinen tästä ominaisuudesta, ja tämä ominaisuus tekee pelistä vähemmän turhauttavan.

Tässä on kaksi isoa hyvää puolta. Ensinnäkin, tietysti, klassinen "grindaaminen" kartuttaa kokemustasoa, tekee pelaajan vahvemmaksi ja avaa uusia kykyjä käyttöön tehden taisteluista helpompia. Joidenkin pahiksien luo voi vain juosta piesten ne ja kokemuspisteet keräten, joskin tässä menee jonkin verran aikaa, jolloin aikaa voi käyttää myös ympäristön tutkimiseen. Toinen ja ehkä se tärkeämpi puoli on, että kun yrittää kaataa niitä pelin kovia vastuksia, kehittyy itsekin ajan kanssa paremmaksi. En edes muista, miten monta kertaa olen ajatellut, etten pysty jotakin pomovastusta kaatamaan yritettyäni sitä ensimmäisen kerran, mutta sitten onnistunkin kaadossa muutaman lisäyrityksen jälkeen. Yhdistelmänä on, että pelihahmo muuttuu paremmaksi, ja samalla myös pelaaja itse. Pidän tästä suuresti, ja se muistuttaa minua menneiden aikojen videopeleistä. Silloin kun turhauttavat kulkureitit tai viholliset vaativat ainoastaan niiden ulkoa oppimista. Sellainen on tämä uudempikin lajityyppi.

Sellainen vaatii kärsivällisyyttä. Kaikilla kohdatuilla pahiksilla on oma kaavansa. Ajan kanssa oppii, mitä jokainen vihu kohti heittää, ja miten iskut voi väistää ja lopulta koko taiston voittaa. Silloin tällainen vaikeustaso toimii täydellisesti. Kun homman nimen oivaltaa, on olo aivan mahtava. Kun kohtasin ensimmäisen osion viimeisen pomovastuksen, se vaati useita yrityksiä, mutta joka kerralla tunsin pääseväni lähemmäksi loppua. Viimeiseksi jääneessä kohtaamisessa osasin jo keskittyä täydellisesti, pysähdyin katsomaan jäljellä olevan terveysmittarini ja yritin vain väistää hyökkäykset odottaen oikeaa hetkeä iskeä itse. Yllätyin lopulta kaadostani, sillä en ollut huomannut, miten paljon olion terveysmittaria oli vielä jäljellä. Ja sillä tavalla Black Myth: Wukong suurimmaksi osaksi toimii. On järjestelmällisesti käytettävä kaikkea käytössä olevaa.

Ja näin päästään pelin taistelumekaniikkaan. Siitä on kauan, kun tunsin olevani näin täysin ohjaksissa. Se on sujuvaa, notkeaa tanssia, jossa on ehkä turhan vähän nappeja siihen kaikkeen, mitä käytössä on. Mutta pelaajana oppii, ja klassisten iskujen lisäksi mukana on paljon muutakin. Ensinnäkin ajan kanssa kerätään keskittymispisteitä, joiden avulla voi sitten tehdä voimakkaampia iskuja. Mukana on myös paljon erikoiskykyjä, joita on syytä hyödyntää taistelun tiimellyksessä. Pelissä on varsin mittava kykypuu niin terveysmittarin lisäyksille, voimakkaammille hyökkäyksille ja puolustukselle, mutta myös monille erilaisille iskuille ja muille asioille. Yksi pelin ensimmäisistä mieleen jäävistä iskuista jäädyttää pahikset paikoilleen, jotta pelaaja voi iskeä lisää, tai käyttää lisäajan itsensä parantamiseen. Mukana on paljon enemmän strategiaa kuin pelkkää vahingon tuottamista, ja iskujen saamisen välttämisen ohella yhtä tärkeää on myös löytää oikea hetki iskeä itse. Yksi osuma voi aiheuttaa paljon ongelmia, ja useampi isku viekin oman terveysmittarin pahasti alas.

Myönnän, etten ole kovinkaan hyvä väistämään ja ajoittamaan täydellisesti liikkumistani. Mutta se tarkoittaa myös sitä, että pelaaja voi haastaa pomovastuksia silloin, kun kokee taitotasonsa riittäväksi. Oikein hyvä pelaaja pystyy tietenkin kaatamaan pahikset aikaisemmin huolimatta alhaisesta kokemustasosta, ja vain käyttää kykyjään pomovastuksen kaatamiseksi. Minulle tärkeää on olla riittävän vahva, ja olla kärsivällinen oppiakseni jokaisen liikkeen ja tietääkseni etukäteen, mitä on tulossa.

Tarina on rento, ja se esitetään jokseenkin epämääräisesti, ja tämä onkin se pelin heikompi osuus. Selkeän tarinan puuttuminen ja yhtenäiseltä tuntuva seikkailun puuttuminen on ikävää, sillä joskus pelaaja tuntee vain juoksevansa taistelusta toiseen. Olisin arvostanut aikaa hengähtää ja tutkia ympäristöä, sillä ajoittain rytmitys muuttuu kummalliseksi. Mukana on joitakin salaisuuksia, ja kun yhdessä vaiheessa päädyin juoksemaan ympäriinsä suuntaa tietämättä, kohtasin suuren sammakon, jota ei ollut pakko voittaa. Näin opin ymmärtämään pelisuunnittelijoiden ratkaisun jättää karttanäkymä pois kokonaan. Reitti on merkitty eri lepopaikkojen kesken, ja vaikka suunnan etsimisessä ajoittain kestää, peli kuitenkin ohjaa pelaajaa eteenpäin varsin hyvin.

Black Myth: Wukong on iloinen tuulahdus tämäntyyppisestä pelistä. Kuten aiemmin mainitsin, se on melkein muisto klassisista toimintapeleistä kauniimmalla grafiikalla esitettynä. Ja juuri tämä on se tunnelma, joka saa pelin onnistumaan niin hyvin. Mukana on seikkailun hajua, ja kokemuspisteet ja kykypuut tuovat hieman syvyyttä niin kuin roolipelille kuuluukin. Mutta yksinkertaisimmillaan kyse on klassisesta toimintapelistä. Ympäristössä on paljon rajoituksia pelaajaa estämässä. Tämä ei aina onnistu, sillä aina ei ole selvää, mihin voi mennä, ja mihin ei. On kummallista seistä portaikossa tai kielekkeen reunalla voimatta edetä, mutta huolimatta muutamista huonosti suunnitelluista paikoista lineaarisen mutta kolmiulotteisen yhdistelmä on hyvä. Jokainen osio tuntuu omalta matkaltaan ja antaakseni vielä lisää ylistystä matkaamiselle sanon, että peli koko ajan rohkaisee pelaamaan eteenpäin. Olisin toki halunnut tarinan olevan selkeämpi, mutta silti halu pelata eteenpäin on kova. Pelin lepopaikoilla voi myös helposti pikamatkustaa aiemmin kolutuille alueille, mikä onkin kätevää, jos haluaa tutkia paikkoja tai piestä pahiksia kokemustason kasvattamiseksi. Viholliset ilmaantuvat uudelleen, mutta pomovastukset ovat poissa kaatumisensa jälkeen. Toisin sanoen samaa haastetta ei tarvitse toistaa.

Black Myth: Wukong on monin tavoin voimakas peli. En ole sen pohjana olevan materiaalin ystävä, mutta arvostan silti kiinalaista mytologiaa ja vaikka olisin toivonut hieman enemmän tarinaa, on huomattavissa, että peli selvästi pohjautuu johonkin. Esimerkiksi Elden Ringissä jäin myös kaipaamaan selkeämpää tarinaa, mutta toisaalta tapahtumapaikoissa ja henkilöhahmoissa on niin paljon kummallista, että sitä osaa arvostaa. Kun tällaisia hetkiä tulee vastaan, antaa se hyvän vastavoiman pelin suunnittelulle ja pelaajan matkalle. Se vain vangitsee hyvän tunnelman, ja lähdemateriaali antaa kaikelle hyvän tunnun ja tunnelman.

Kuten oli Stellar Bladenkin tapauksessa, arvostan sitäkin, että peli huolimatta itseään toistavasta rakenteesta onnistuu olemaan vaihteleva, varsinkin kun pelin ympäristöt vaihtelevat niin paljon eri osioiden välillä. Edessä on myös varsin pitkä matka tunneissa mitattuna, mikä tietenkin vaihtelee pelaajan taidon ja tutkimisen mukaan. Mukana on runsaasti salaisuuksia löydettäväksi ja peliaikaa lisättäväksi, jos sellaista haluaa. Aina on uusia asioita löydettäväksi, ja pääasialliselta reitiltä poikkeaminen tuo yleensä eteen mahtavia palkintoja ja jännittäviä löytöjä.

Black Myth: Wukongin korkea viihdearvo tekee pelistä mahtavan. Joka kerta ottaessani peliohjaimen käteen jatkaakseni seikkailuani olen saanut pitää hauskaa ja aina, kun olen pitänyt tauon, olen halunnut jatkaa pelaamista. Painotan erityisesti tätä osa-aluetta, sillä juuri tämä vaikuttaa arvosanaan, jonka pelille annan. Olen miettinyt paljon, miten oikeuttaa arvosanani, mutta olen päätynyt seuraavaan ratkaisuun: kyseessä on teknisesti mahtava peli. Mutta se tuntuu myös vähän kuin Ninja Gaidenilta, Devil May Cry'lta ja monelta muulta saman lajityypin edustajalta. Monen hetken ajan istuin ja ajattelin, että juuri tällainen haluaisin seuraavan Zelda-pelin olevan, esimerkiksi. En tiedä, miksi tällaiset tunteet heräsivät, mutta luulen sen liittyvän suorastaan laulaviin ympäristöihin ja maailman tutkimiseen. Vaikeustaso on niin ikään hyvin tasapainotettu hyvällä onnistumisen tunteella, ja jos tuomitsee pelin omassa lajityypissään, mikä on minusta reilua, tekee se kaiken mitä pitääkin, ja täydellisesti.

Lopuksi ainoa, mikä merkitsee, on se, onko pelaaminen hauskaa. Jos kokemus koskettaa, innostaa, viihdyttää ja saa toivomaan, on tarjolla jotain fantastisen hauskaa. Kun lopputekstit rullasivat aiemmin tänä vuonna Stellar Bladessa, olin hyvin tyytyväinen peliin toimintapläjäyksenä. Black Myth: Wukong on vieläkin parempi ja siksi, loogisesti, se ansaitsee korkeamman arvosanan. Se on juuri sellainen haastava ja fantastinen toimintapeli, jota kenenkään ei kannata ohittaa, jos vain on valmis ottamaan haasteen vastaan. Niin turhauttava kuin se osaakin olla, luen ajoittain verkosta jotain, mikä kannattaa sisällyttää tähänkin: pelaajan on voitettava vain kerran. Se kannattaa muistaa joka kerta, kun jättimäinen hirviö vastaan asettuu ja tuntuu mahdottomalta voittaa. Sillä kun sen kerran tekee, on se vaivansa arvoista.