Blacksite: Area 51

Blacksite alkaa lupaavasti: Erikoisjoukkojen sotilas Aeran Pierce on Irakissa suorittamassa peitetehtävää ryhmänsä kanssa. Tiimi matkustaa paikallisen vastarintaliikkeen mukana vihollisen selustassa. Yhtäkkiä luotisade yllättää revohkan ja taistelu eloonjäämisestä alkaa. Ensimmäinen tehtävä saa mukavasti adrenaliinin liikkeelle, kun irakilaiset vapaustaistelijat hönkivät niskaan. Piercen komentama kolmen miehen kuolemanpartio kylvää tuhoa ja vapaan maailman viholliset kaatuvat kuin dominopalikat. Toinen tehtävä heittää ison vaihteen silmään ja Pierce tiimeineen joutuu soluttautumaan irakilaisten maanalaiseen laboratorioon. Labrasta löytyy biologinen koe, joka on mennyt hirvittävällä tavalla pieleen. Irakilaiset vaihdetaan erinäisiin öhkömönkiäisiin ja vóila, kiinnostava asetelma jenkeistä Irakissa vaihtuukin taisteluun tuntematonta tusinauhkaa vastaan.

Peliä mainostetaan realistisena taistelusimulaationa, jossa pelaajalla on komennossaan oma eliittisotilaista koostuva ryhmä. Valitettavasti tiimiläiset taitavat olla tykkimiehiä, sillä järjellä heitä ei ole siunattu. Taistelutovereiden käskyttämisestä on tehty yksinkertaista, kaikki tarvittava on yhden näppäimen takana. Jos oven edessä on ryhmän toimintaa edellyttävä symboli, ei ovea saa edes käsikranaatilla auki. Kun kaverin käskyttää avaamaan ovea, saattaa tämä räjäyttää oven auki muoviräjähteellä. Miksi ovi ei aukea kranaatilla, tai miksi en itse saa asennettua oveen panosta? Miksi en itse saa avata ovia, vaan joudun aina käskemään kaverit aukaisemaan ne? Ryhmänjohtajan päätä rassaavat monet kysymykset. Näiden älyttömyyksien vastapainona ryhmää on mahdollista käskyttää myös järkevästi. Esimerkiksi tyhjä konekivääripesäke on miehitettävissä tiimikaverilla.

Komennettavalla ryhmällä on myös taistelumoraali. Kun taistelutahto on kunnossa, toverit toimivat tehokkaammin. Jos taas moraalimittari vajoaa tarpeeksi alas, kumppanit alkavat laiskottelemaan. Lisää virtaa moraalimittariin saa ampumalla vihollisia päähän. Ratkaisu ihmetyttää, sillä jos porukkaa lakoaa, mutta ilman pääosumia, kamut nojailevat haukotellen torrakoihinsa ja katselevat vierestä.

Tekoäly potkii hyvänä kakkosena immersiota rautakärkisaappaalla nivusiin. Skriptatun älyn varassa toimivat vihulaiset odottavat kiltisti pelaajaa, kunnes skriptin laukaiseva kohta kentällä on saavutettu. Ryhmätyöstä ei ole tietoakaan, kun pahikset hönkivät niskaan kuin mummot kassajonossa.

Blacksite näyttää ja kuulostaa hyvältä, mutta muutama grafiikkabugi peliin on unohtunut. Nämä liittyvät lähinnä varjostuksiin, eivätkä ne haittaa kuin lähikuvissa. Hahmomallit ovat yksityiskohtaisia ja ympäristö osittain tuhoutuvaa. Betoniporsaan taakse suojautuminen saattaa aluksi tuntua hyvältä idealta, kunnes vihollisen tulitus alkaa pikkuhiljaa nakertamaan sitä pienemmäksi pala kerrallaan.

Vaihtelevuutta on tarjolla kiitettävästi. Jalkaisin etenemistä katkotaan silloin tällöin autoilu- ja helikopterikohtauksilla. Kentät ovat myös kohtuullisen laajoja. Vaikka peli onkin putkiräiskintää puhtaimmillaan, on putkea pyritty muutamissa kohdissa rikkomaan tarjoilemalla vaihtoehtoisia lähestymistapoja.

Ohjaus toimii hyvin, kaikki toiminnot löytyvät loogisista paikoista. Ainoastaan käsikranaatin heittäminen ihmetyttää. Kranaatti heitetään puskurinapista, mutta se lähtee lentoon vasta silloin, kun päästää namiskasta irti. Alussa jouduin muutaman kerran multahoitoon, kun en tätä älynnyt.

Midwayn tekele on pelinä melko kantaaottava. Jenkkien toimet Irakissa saavat osansa kritiikistä, kuin myös maan nykyinen ulkopolitiikka. Sotakoneistoa, valtiovaltaa ja näiden harjoittamaa salailua arvostellaan rajuin ottein ja välillä tuntuukin, että sotapelin suunnittelutiiminä olisi toiminut paikallinen rauhanyhdistys. Valitettavasti tästä ei ole revitty kaikkea mahdollista irti. Asetelma olisi toiminut paremmin, jos pelin tapahtumat olisivat sijoittuneet kokonaisuudessaan Lähi-Itään. Miljöö olisi antanut loistavat puitteet retostella amerikkalaisten öljynmetsästysreissulla. Irakia on pelissä tarjolla tasan kahden tehtävän verran. Kolmannessa kentässä avaruuden sielunviholliset ovat saartaneet pikkukylän Nevadassa ja näitä piruja vastaan taistellaan jenkkien omalla maaperällä. Ennakkotietojen mukaan möröillä olisi ollut suurempikin rooli pelin poliittisessa viitekehyksessä, mutta valmiissa versiossa tämä ei kuitenkaan käy ilmi.

Blacksite on harmittavan kaksijakoinen tapaus. Poliittinen kantaaottavuus luo kontrastia muihin räiskintöihin, mutta mielenkiintoiset alkuasetelmat vesitetään jo melkein kättelyssä. Huonon tekoälyn ja päättömät vihollismöröt voisi vielä antaa anteeksi, mutta peliin on jäänyt muutama niin käsittämätön suunnitteluvirhe, joita ei vain voi katsoa läpi sormien. Ryhmän johtajaminen ei toimi, ellei ovia voi avata itse, tai edes räjäytetä niitä auki. Muutenkin ryhmän kanssa toimiminen tuntuu viime metreillä lisätyltä jipolta. Ryhmän taistelumoraalia mittaava asteikko tuntuu myös kohtuullisen hölmöltä ratkaisulta. Jos porukkaa kaatuu ja vielä itse vetää liipasimesta, ei kuolintavalla pitäisi olla mitään merkitystä. Myös co-op-pelimuodon puuttuminen on outoa, sillä tällaisessa pelissä kahden tai kolmen pelaajan yhteistyötila olisi ollut ehdoton.

Maailma on pelastettu muukalaisinvaasiolta aiemminkin. Konsoliräiskinnöissä mittatikuksi kohonnut Bungien Halo-sarja on määritellyt genrelle standardit, joita Blacksiten kaltainen keskinkertaisuus ei voi mitenkään täyttää. Midway on tuonut pelinsä isolla metelillä liian kovaan seuraan. Aeran Pierce on pelkkä höyhensarjalainen, kun kehän toisessa kulmauksessa istuskelee itse Master Chief.