Blind In Texas

"There are those who said this day would never come. What are they to say now?" - Prophet of Truth, Halo 2

Ei näihin aikaisiin herätyksiin taida koskaan tottua. Kello ei ollut edes viittä aamulla, kun jo seisoskelin Pirkkalan lentoasemalla valmiina lähtemään Pohjois-Amerikkaan. Selässä yksi reppu, taskussa passi ja lompakossa kourallinen dollareita: näillä mennään. Maalina oli tällä kertaa Yhdysvallat, Texasin osavaltio ja Dallas: se sama kaupunki, jossa John F. Kennedy ammuttiin 22. marraskuuta 1962. Toimeksiantona oli tutustua Gearbox Softwaren tulevaan Aliens: Colonial Marinesiin.

Lentoliput olivat taas vessapaperinohuita, ja Lontoossa ne lähtivätkin lentoon konetta vaihtaessani. Nopean juoksupyrähdyksen jälkeen sulloin wannabe-vessapaperit passin väliin. Heathrow'n välilaskussa silmälasipäinen hurmuripoika noteerasi Prototype 2 -paitani ja esittäytyi Pelaaja-lehden Ville Arvekariksi. En ollut aiemmin joutunut vaihtamaan terminaalia Lontoossa, joten seura oli tervetullutta. Tuntui kummalta joutua käyttämään pelkkään lähtöportille siirtymiseen kävelemisen lisäksi bussia ja lentoaseman sisäistä metroa.

Valtameri ylitettiin tällä kertaa British Airwaysin koneella, ja huomasin vanhan armeija-aikaisen majurini olleen oikeassa: brittien solkkausta radiossa on kamala kuunnella. He ilmeisesti kuvittelevat kaikkien osaavan englantia yhtä hyvin kuin he itse, minkä vuoksi britit eivät suotta hidastele puhenopeudessa tahi säästele murteen korostuksessa.

Tein päätöksen, etten enää syö lentojen aikana: vatsani tuntuu menevän aina sekaisin lentokonepöperöistä. Tuskaa lievitti kuitenkin viereeni istunut punatukkainen ranskalaismimmi. Kiinteät reidet kielivät liikunnan harrastamisesta, ja silmälasit kruunasivat sihteerikkö-lookin.

WALKER, TEXAS RANGER

Dallasiin laskeutumisen jälkeen suuntasin puolijuoksua vessaan ja erehdyin samalla niistämään nenäni. Kuiva ilma oli (taas) kuivattanut limakalvoja ja nokasta alkoi vuotaa verta. Olin varmasti villi näky passintarkastusjonossa sieraimeen tungetun suuren paperitupon ansiosta. Ystävällinen japanilainen sujautti käteeni pienen pakkauksen nenäliinoja ("arigatoo" vain hänelle), joiden ansiosta en näyttänyt ihan niin pahasti turpaan saaneelta rajavartijan edessä.

Tiedän kyllä jenkkien vainoharhaisuuden maahansa tulevia ihmisiä kohtaan, mutta silti olin yllättynyt. Selitin asiani yhteensä viidelle eri ihmiselle, jona aikana papereita kyseltiin kuusi kertaa ja tavarat tongittiin kertaalleen. Ei tainnut puuttua enää muuta kuin ruumiinonteloiden tutkiminen. Kolmen tunnin kujanjuoksun jälkeen pääsin lopulta läpi enkä tuntenut oloani yhtään tervetulleeksi, vaikka lentoasemalla ollut "Welcome to United States of America" -kyltti yrittikin muuta toivottaa. Seuraavalla kerralla hankin erillisen viisumin ennen Jenkkilään lähtöä: pelkkä ESTA kun ei takaa vielä mitään.

Amerikkalainen moottoritie on näkemisen arvoinen, sillä sellaisia luotisuoria jättiteitä ei täällä näe. Hotelliin päästyämme ihmettelin taas huoneen kokoa: majapaikkaani olisi mahtunut vaikka neljä ihmistä. Kello oli paikallista aikaa viiden tienoilla iltapäivällä, joten päätin väkisin valvottaa itseäni iltaan asti toivoen sen hillitsevän jet lagia. Hotellin ravintolassa kustantaja Sega tarjosi toimittajille tervetuliaisillallisen, ja jonkin verran täytyi kyllä tsempata sosiaalista ulosantiaan. Suomalaisilla on muutenkin tuppisuinen maine, eikä vuorokauden valvominen kauheasti auttanut asiaa.

ALIEN-KUNINGATAR JA NAHKAHOUSUT

Yritys hyvä kymmenen, mutta pieleen meni. Heräsin puoli kuuden aikaan ja suuntasin hotellin punttisalille aikani kuluksi, kun ei enää untakaan saanut. Hauiskääntö ja vatsarutistus saivat veren mukavasti kiertämään, ja viileä suihku sinetöi heräämiseni. Oli velmua kävellä maaliskuussa pelkissä shorteissa ja t-paidassa ennen seitsemää Dallasin kaduilla. Nuuhkin lämmintä aamuilmaa ja lauleskelin itsekseni W.A.S.P. -orkesterin kappaletta Blind In Texas. Jostain syystä se kristallisoi asian: this is America! Ihmiset eivät muuten välttämättä pukeudu sään mukaan, vaan kyseisen tilaisuuden edellyttämällä tavalla. Ja se puhe amerikkalaisten ylipainoisuudesta? Se pitää aivan täysin paikkansa: hoikkia ihmisiä ei katukuvassa juuri näkynyt.

Jenkkiläiset liikennejärjestelyt ovat kummallisia. Koko maa tuntuu rakennetun sille oletukselle, että kaikilla on oma auto. Jalkakäytäviä ei ole juuri ollenkaan, kadun ylittäminen on erittäin jännittävää eikä julkisia kulkuvälineitä juuri ole. 200 vuotta sitten kaikilla oli hevoset, mutta nykyään autot.

Päiväsaikaan lämpötila kohosi hellelukemiin, mutta tehokkaan ilmastoinnin ansiosta sisätiloissa saattoi olla jopa kylmä. Päivän aiheena oli Aliens: Colonial Marinesin esittely. Samaan tilaan oli roudattu fiilistä kohottavaa tarpeistoa alkaen Alien-teemaisesta lasten kolmipyöräisestä. Vetonaula oli kuitenkin oikea Alien-kuningatar, jota käytettiin James Cameronin Aliens-leffassa. Uskokaa kun sanon: se oli iso. Esittelytilaa ees taas purjehti hyvissä mitoissa oleva nahkahousumimmi korkkareissa. Hän esittäytyi Haleyksi ja suostui pyynnöstäni poseeraamaan Alien-kuningattaren vieressä. Jätin strategisesti kertomatta, että olin jo kuvannut kuningattaren monesta eri kulmasta. Siksi Haleyn kanssa samaan otokseen ei mahtunut kuin pätkä ison alienin kättä.

Lehdistölle jaettava oheistauhka oli poikkeuksellisen tekstiilipainotteista: oli t-paitaa, hupparia, lippistä ja peräti kaksi päähuivia. Minua kiinnosti kuitenkin lähinnä mukaan laitettu Alien Anthology, jossa oli blu-raynä kaikki Alien-leffat aluekoodittomana ja suomenkielisillä teksteillä.

Ilta istuttiin cowboy-teemaisessa ravintolassa, jonka paikallisesta nauhanlihasta valmistettu pihvi oli suorastaan taivaallisen hyvää. Kulinarismin ohessa samaan pöytään istuneet Segan ja Gearboxin community managerit tarjosivat mielenkiintoisen katsauksen omaan työhönsä välittäjinä pelitalon ja kuluttajien välissä.

THE GOOD, THE BAD AND THE UGLY

Toisen lehdistöpäivän tarkoitus oli tutustua Gearboxin studioon paikan päällä ja haastatella Aliens-pelin tekijöitä. Toimittajia oli melkoinen lauma, ja minun osakseni tuli yhteensä kolme haastisnakkia. Olin miettinyt valmiiksi 15 kysymyksen rungon, josta sitten valitsin 20 minuutin haastatteluja varten oleellisimmat. Herätin kummastusta käyttämällä pelkkää kynää ja muistivihkoa: kollegoilla kun oli jos jonkinlaista kameraa, nauhuria ja vipstaakkivempelettä.

Ensimmäinen haastateltavani oli pelin tarinasta vastaava silmälasipäinen luihu tyyppi Mikey Neumann, joka ei ollut tottunut toimittajiin. Ajoittain tunsin hänen jopa suorastaan v*ttuilevan minulle, enkä lopulta saanutkaan jannusta irti kovin paljoa. Toinen haastis olikin sitten luokkaa "tärisevät kädet, märät kainalot": Gearboxin johtaja Randy Pitchford, jonka itse muistan parhaiten peleistä Brothers in Arms ja Borderlands. Mies oli kuitenkin hyvin leppoisa tapaus, ja ilmeisen tottunut kohtaamaan lehdistöä ja faneja. Haastattelu alkoi paristoilla toimivan pierukoneen esittelemisellä, ja ottaessani hänestä kuvaa sain vinkkejä hyviä kuvakulmia varten. Ihan oikeasti. Viimeinen kohteeni oli sanalla sanoen taiteellisen näköinen hemmo Brian Cozzens, joka pienen alkukankeuden jälkeen intoutui puhumaan paljonkin Aliens-pelin taiteellisesta ilmeestä.

Alan jo tottua pelistudioihin, sillä lapsenmielinen nörtti-into tarttui vasta päästessäni näkemään johtoportaan toimistohuoneita. Seinille oli sijoitettu inspiraation lähteeksi enemmän leluja kuin minulla oli lapsena yhteensä. hauskimpia esineitä olivat kuitenkin käytävälle laitettu täysikokoinen Borderlandsin Cl4p-tr4p ja Duke Nukemin valtaistuin. Cl4p-tr4pin kanssa piti tietysti heittää yläfemmat ja Duken istuimella istua leveästi.

VAIN MUUTAMAN TARJOILIJATYTSYN TÄHDEN

Tilausbussi kuljetti toimittajaköörin suoraan studiolta illallista syömään. Paikaksi oli valittu moottoritien varressa ollut tunnelmallinen Bone Daddy's, jonka tarjoilijat olivat kuulemma kivoja. Kestikin hetki tottua tiukkoihin toppeihin ja liian lyhyihin shortseihin pukeutuneisiin tytteleihin.

Amerikassa kaiken pitää olla suurta, ja ruokaan se pätee erityisesti. Naaman eteen kannettiin niin isoja annoksia, että puoletkin olisi jo riittänyt. Ja kun juomistakin tarvittiin, tuotiin eteen litran vetäviä oluttuoppeja ja viskilasin kokoisia shottilaseja. Söimme skandinaavisessa pöydässämme skabanomaisesti kilpaa. Minä ja norjalainen jannu luovutimme ensimmäisinä, mutta ruotsalaisen Victorin ja Pelaajan Villen kesken kisa oli tiukempi. Lopulta Ville voitti, mutta sen hintana loppuillan liikkuminen ei ollut enää kävelyä, vaan enemmänkin vyörymistä. Illan kuluessa huomasin senkin, etteivät paikalliset fraasit olleet hallussani: tarjoilijatytsy Natalia toi minulle ison lasillisen Colaa ja sanoi "and here you go", johon vastasin suureen ääneen "and here I go". Vastaukseni herätti ilmeisen paljon hilpeyttä.

TOIMITTAJA - KAHDEKSAS MATKUSTAJA

Rapakon takaisilla reissuilla ensimmäinen ja viimeinen vuorokausi menee aina matkustamiseen. Taksimatkamme lentoasemalle teki välipyrähdyksen paikkaan, jossa Kennedy ammuttiin. Sain ihan hienoja kuvia, mitä nyt jäljestä minulle kerrottiin, että otokseni olivat 9 metriä sivussa. Kirjautuessani paluulennolle sain kuulla, että British Airwaysin kone on hulppeat 6 tuntia myöhässä. Avulias virkailija buukkasi uudet lennot, ja tällä kertaa American Airlinesilla Pariisin kautta.

Valtameren ylitys tuntui lyhyeltä, koska sain nukuttua ainakin puolet 10 tunnin lennosta. Näin se maailma pienenee: olin vasta Ranskassa, mutta jo pelkkä tietoisuus Euroopasta jalkojen alla sai paikan tuntumaan puoliksi kodilta. Pariisissa tulikin kiire, sillä Finnairin lähtöportille oli runsaasti matkaa. Kepeän tahtijuoksun jälkeen pääsimme Pelaajan Villen kanssa turvatarkastukseen, jossa pääsin verestämään pahasti ruostunutta ranskantaitoani. Pinna meinasi palaa, sillä jenkkien tarkastuksesta ongelmitta selvinnyt Arvekari juuttui ranskalaisten haaviin ja kaikki elektroniset vempaimet piti erikseen näyttää. Hikistä aromia erittäen pääsimme kuitenkin lopulta onnellisesti Helsinkiin suuntaavaan koneeseen.

Kotimaan kamaralla piti vielä odottaa Tampereelle menevää konetta. Reppuni ei meinannut mahtua matkustamon tavaratilaan, mutta tungin kamani sisään päättäväisin elkein. Olin Amerikasta asti reppuni kanssa tullut niin menen taatusti kotiin asti.

Kirjoittelen tätä blogia puoli kolmen aikaan aamulla ja taustalla pyörii Alien-elokuvia, koska jet lag valvottaa. Mutta en silti kauheasti viitsi valittaa. Pääsin näkemään uuden pelin lisäksi miltä se myyttinen El Dorado näyttää: Pohjois-Amerikan Yhdysvallat.