Iän ja elämäntilanteen vaikutus pelimieltymyksiin

Sylvester Stallone on jo kohta vuosikymmenen ajan kunnostautunut elokuvilla, joissa tavalla tai toisella ratsastetaan vanhalla maineella tehden samalla eräänlaista tiliä eletyn elämän kanssa. Rocky 6 (2006), Rambo 4 (2008), Expendables (2010), Grudge Match (2013) ja niin edelleen: näitähän piisaa. Tulin tästä miettineeksi omia ja pitkäaikaisimpien kavereideni peliharrastusta, jossa mieltymykset tuntuvat selvästi riippuvan iästä ja elämäntilanteesta.

JUNNUNA PIKSELEITÄ PIESTEN

Lapsena ja teininä tärkeintä oli lähinnä sujuva ja näyttävä toiminta. Toki olennaista oli myös onnistumisen tunteiden saaminen, mutta tämän ymmärsin vasta vanhempana. 8-bittisen NESin aikana ei vielä uljaalla grafiikalla ja pauhaavilla äänimaailmoilla hirveästi pröystäilty. Tarinoiden kertominen pelissä lähinnä kummastutti, josta ensimmäinen Ninja Gaiden (1991) on jäänyt mieleen.

KATANALLA KAKKOSEEN

Iän alkaessa kakkosella koin sen pakollisen ajanjakson, jolloin etualalle astui mahdollisimman näyttävä visuaalinen tykitys ja korvien kanssa esileikkivät äänet. Pelien tarinat eivät vieläkään niin kovin kiinnostaneet kuin ehkä poikkeustapauksissa. Tärkeintä oli edelleen sujuva toiminta, ja nyt parasta ikinä oli pelata yhdessä kavereiden kanssa. Halo (2001), Call of Duty 4 (2007), Gears of War 2 (2008) oi niitä aikoja ja niin edelleen.

Kolmenkympin kriisin kolkutellessa refleksiräiskinnät ja nopeaa sorminäppäryyttä vaativat taitopelit alkoivat kokea inflaatiota, joskin yksi pelisarja teki tässä poikkeuksen. Ninja Gaiden (2004) ja sen jatko-osat oli pakko hoitaa hieman kovemmalla vaikeustasolla armottomista selkäsaunoista huolimatta. Muistan vieläkin kuinka Ninja Gaiden 2:n (2008) läpäisyn jälkeen oli pakko vaihtaa koko vaatekerta runsaan hikoilun vuoksi. Tilastojen mukaan katselin Game Over -ruutua 169 kertaa ennen lopputeksteihin pääsemistä.

PAPPANA HIDASTUU

Iän karttuessa peleistä saatava eskapismi ja rentoutuminen näyttävät tulevan koko ajan tärkeämmiksi. Oikeassa elämässä on riittävästi kiirettä ja stressiä, jolloin peliohjaimeen tarttuessa haluaa kokea kaikkea muuta paitsi kiirettä ja stressiä. Tämän vuoksi esimerkiksi Dark Soulsin (2011) ja uusimmat Call of Dutyt saa tunkea syvälle sinne poikittain.

Mielenkiintoisen tai suureellisen tarinan kertovat pelit hoidan nykyään lähes yksinomaan helpoimmalla vaikeustasolla. Haluan kokea tarinan ja ehkä tehdä siinä sivussa painokkaita valintoja hoitaen asiat mahdollisimman pitkälle ilman väkivaltaa. Liputan mielelläni sellaisille peleille kuin The Last of Us (2013), Mass Effect (2007), Dragon Age (2009), The Witcher 2 (2011), Fallout 3 (2008) ja Skyrim (2011).

Vanhempana refleksejä ja sorminäppäryyttä vaativissa peleissä ei enää pärjää itseään puolta nuoremmille. Siksi huomio siirtyy kuin itsestään sellaisiin teoksiin, joissa ratkaisevaa on kokonaisuuden hahmottaminen, tilanteiden ennakointi ja kärsivällisyyttä vaativat toimintatavat. Näistä syistä fanitan korkealle Splinter Cell: Blacklistiä (2013), Thiefiä (2014), Dishonoredia (2012) ja Sniper Eliteä (2014). Näissä peleissä valitsen yleensä sen kaikkein kovimman vaikeustason juuri siksi, että onnistuminen on harvoin kiinni reaktioajasta.

Pieniä lapsia hankkineilla kavereillani pelivalinnat ovat selvästi toisenlaiset. Meiningin tulee olla nopeasti ja helposti omaksuttavissa. Tarina täytyy pystyä sisäistämään nopeasti ja helposti tai sitten stooria ei tarvita lainkaan. Onnistumisen elämyksien on oltava välittömiä. Tärkein yksittäinen valintaperuste on mahdollisuus pelata juuri niin pitkissä tai lyhyissä pätkissä kuin haluaa. Tiivistettynä ihanteena on käsky pelasta maailma, tässä sinulle ase ja tuohon suuntaan putkessa juosten eteenpäin mars mars. Työn ja perheen tuomien velvoitteiden vuoksi pelaaminen on muuttunut lapsuuden suorittamisesta ja kavereille mahtailusta kohti helppoa rentoutumista, jossa ei aivoja haluta liiaksi rasittaa.

Ja nyt tämä pappa lähtee ulos nauttimaan kesäisestä auringosta. Toisaalta ei se sisätiloissa pelaaminenkaan huono vaihtoehto ole.