Gamereactor Network Suomi / Dansk / Svenska / Norsk / English / Deutsch / Italiano / Español / Português / Français / Nederlands
Gamereactor
Kirjaudu sisään






Unohditko salasanan?
Et ole jäsen, Haluan rekisteröityä

Kirjaudu käyttäen Facebook-tiliä

Rendel arvio

Kirjoittaja JHR 5. lokakuuta 2017 kello 06:02

Rendel **** K-16

Suomi 2017 (105 min.)

Pääosissa: Kris Gummerus, Matti Onnismaa, Rami Rusinen, Aake Kalliala, Alina Tomnikov, Renne Korppila, Tero Salenius, Bianca Bradey , Johnny Vivash, Michael Majalahti, Sheila Shah, Michael Hall ja Reino Nordin.

Musiikki: Tuomas Kantelinen

Käsikirjoitus Jesse Haajan luomien hahmojen pohjalta: Jesse Haaja, Miika J. Norvanto, Pekka Lehtosaari ja Timo Puustinen

Ohjaus: Jesse Haaja

Katsottu: teatterissa

Suomalainen supersankarielokuva. Siinäpä kaksi sanaa joita en olisi koskaan uskonut näkeväni samassa lauseessa. Kuitenkin, maamme 100-vuotisjuhlavuonna sellainen saapuu teattereihin: Rendel. Mikkeliläisen mainostoimistoyrittäjä Jesse Haajan koulupoika-aikojen unelma vihdoin valkokankaalla. Luotu lähes tyhjästä, kokonaan ilman Elokuvasäätiön tukea. Sekin on mielestäni jo itsessään saavutus, mutta sen lisäksi Rendel on kotimaisten elokuvien saralla kokonaan omaa luokkaansa.

Maamme ensimmäisen (oikean) supersankarin syntytarina on oikeastaan sankaritarinoiden joukossa melko tyypillinen, mm. Batmanin ja Punisherin maailmasta tuttu synkkäsävyinen kostotarina: mikkeliläinen perheenisä Rämö (Kris Gummerus) astuu työssään väärien ihmisten varpaille ja saa lähtöpassit. Sitten, kuin kohtalon ironian johdattamana samat ihmiset jotka järjestivät Rämölle potkut, ottavatkin hänet leipiinsä.

Nopeasti Rämölle kuitenkin valkenee, ettei monikansallisella lääkeyhtiö Valalla, jossa komentoa pitää rautaisella otteella Pekka Erola (Matti Onnismaa) yhdessä poikansa Jarno "Rotikka" Erolan (Rami Rusinen) ja Marsalkan (Aake Kalliala) kanssa, olekaan aivan puhtaat jauhot pussissa. Yhden salaisuuden paljastuminen johtaa toiseen, ja kohta ovella koputtavat Rotikka ja hänen järkälemäinen henkivartijansa Lahtaaja (Renne Korppila). Konnat nirhaavat Rämön perheen ja jättävät miehen kuolemaan vaimon ja tyttären ruumiiden seuraksi. Koston voimalla elämä kuitenkin tarraa Rämöön kiinni kuin tauti, ja pian peilistä katsoo hiilenmusta naamio, jota ei saa enää koskaan pois: Rendel on syntynyt.

Elokuvan ehdoton ydinosaaminen loistaa sen visuaalisessa kerronnassa. Tero Saikkosen kuvauksen luomassa tunnelmassa on mukavasti ripaus Hollywoodin action-filmien tuntua, ja kamerakulmia sekä varsinkin hidastuksia käytetään tavalla, jota en muista kotimaisissa elokuvissa juuri nähneeni, tukeutumatta niihin kuitenkaan liikaa. Saikkosen kameratyöskentely sekä Tuomas Kantelisen musiikki nousevat ehdottomasti elokuvan kantaviksi voimiksi.

Sen sijaan hahmot jäävät harmittavasti hieman ohuiksi, vaikka tällaista elokuvaa ajatellen pieni syventyminen olisi ollut paikallaan. Silloinkin kun hahmojen välisiä kemioita kuvataan, keskitytään enimmäkseen roistoihin, sankarin jäädessä ikävästi varjoon. Konnahahmojen kemioiden kuvaus on tosin senkin edestä onnistunut: Rotikka on suurimman osan aikaa varsinainen nyhverö ja pilalle lellitty kauhukakara, jonka toilailut kirvoittavat hymynpoikasia katsojalta - ja isältä tuntuvia kurinpalautuksia. Onnismaa tulkitsee roolihahmoaan hienolla antaumuksella ja Rusinen on selvästi kuin tehty epäonnisen, rallienglannilla palkkamurhaajille tehtäviä selostavan nössöpojan rooliin.

Aiemmin muun muassa radiojuontajan hommia tehnyt, ja nyt ensimmäisessä elokuvaroolissaan näyttelevä Renne Korppila istuu vähäpuheisen korston osaan kuin nakutettu. Maininnan arvoista on sekin, kuinka Rotikan ja Lahtaajan kohdalla pomon ja henkivartijan osat tuntuvat välillä olevan päälaellaan: väkivahva, mutta yllättävän fiksu ja harkitsevasti toimiva Lahtaaja on bilettämisestä ja naisista töitä enemmän kiinnostuneen, hermoheikon pomonsa tosiasiallinen paimen. Asetelma toki huvittaa pikkuisen, mutta sekin vähä haihtuu yleensä seuraavassa hetkessä. Rotikka väläyttelee väliin väkivaltaisempaa puoltaan, jolta eivät säästy sen paremmin naiset, lapset, kuin oma isäkään.

Väkivaltaa Rendelissä onkin paljon, eikä se valitse kohteitaan: miesten rinnalla naisetkin saavat oman osansa lyönneistä ja luodeista. Jos leikkaus olisi ollut toisenlainen, filmille olisi varmaan lätkäisty K18-tarra - sen verran kovaa nyrkit, saappaat ja puukonterät kohteisiinsa osuvat.

Vaikka Rendelin tarina onkin oikeastaan jo aiemmin nähty, tapa, jolla se katsojille kerrotaan onkin sitten onneksi hieman erilainen: siinä missä tällaiset tarinat tavallisesti kerrotaan niin että ensin näytetään kuinka sankari viettää leppoisaa elämää perheensä kanssa, sitten seuraa mullistus, jonka jälkeen sankari lähtee kostoreissulle, Rendelissä käydään melkein heti suoraan asiaan, ja taustatarinan vaiheet kerrotaan ohessa takautumien keinoin. Tällainen hyppivä kerrontatapa ei ehkä ole kaikkien mieleen, mutta itse myönnän kyllä pitäväni siitä ja koen että se sopii hyvin ensimmäiseen kotimaiseen supersankarifilmatisointiin. Kokonaisuuden kruunaa sopivan hyytävä loppu, joka jättää toivomaan Mikkelin naamiokostajan seikkailuille jatkoa. Saa nähdä, tuleeko sellaista mutta tämän nähtyäni odotan kyllä kovasti lisää.

Vinkkejä piirtämiseen: keskilinjasta, keskipisteestä ja muustakin

Kirjoittaja JHR 4. lokakuuta 2017 kello 07:17

Tässä merkinnässä pyrin antamaan vinkkejä piirustuksen keskilinjan ja keskipisteen määrittämiseen ja vähän muustakin. Lähteinä on käytetty Bert Dodsonin kirjaa Piirustustaidon avaimet (Gummerus, 2004) sekä José M. Parramónin kirjaa Piirustustaidon kirja (WSOY 1989).

Mittaamisen vaiheet
- Pitele kynää pystysuorassa käsivarren mitan päässä itsestäsi peukalolla, etusormella ja keskisormella, käsivarsi täysin ojennettuna.
- Sulje toinen silmä ja mittaile aihetta kynän vartta myöten. Älä liikuta päätäsi.
Kun keskilinja on määritetty, pystyt varmistamaan että minkä tahansa keskilinjan kohdalta kahtia jaetun osan puoliskot pysyvät oikeassa suhteessa toisiinsa nähden (ylemmän puoliskon on mahduttava paperin yläosaan, ja alemman vastaavasti paperin alaosaan).

Kun ryhdyt etsimään keskipistettä, luonnostele ensin haluamasi aihe kevyesti (riittää kunhan ylä- ja alakohta on selvästi merkitty, muuten tämä luonnos voi vielä jäädä lähinnä viitteelliseksi). Arvioi sitten ylä- ja alakohdan puolivälin kohta (jos piirrät ihmis-/anthrohahmoa arvioi päälaen ja jalkapohjien puoliväli). Tämän jälkeen aseta kynänkärki (päälaen) kohdalle ja peukalo kynän varrelle siihen kohtaan, jonka arvelit olevan keskipiste. Älä liikuta peukaloa. Lopuksi liu'uta kynänkärkeä keskipisteeseen päin, jotta näet osuuko peukalonkynsi nyt (jalkojen) alareunaan. Jos osuu, olet löytänyt keskipisteen. Jos ei, tee mittaus uudelleen, kunnes löydät keskipisteen.

Mittaamisen jälkeen siirrä keskipiste piirustuspaperin keskelle. Itse selvitän paperin keskikohdan suunnilleen näin: aluksi jaan paperiarkin korkeuden (pitkän sivun pituuden) kahdella, ja tarkistan tuloksen viivoittimen asteikolta ( A3:n ja sitä isompien arkkien kanssa kannattanee kuitenkin käyttää mittanauhaa.). Sen jälkeen teen kyseiseen kohtaan merkin ja asetan viivoittimen vaakasuoraan merkin kohdalle. Tämän jälkeen jaan arkin leveyden (lyhyen sivun pituuden) kahdella, tarkistan luvun asteikolta ja teen merkin. Tämä merkki on nyt täsmälleen keskellä paperia.

Kun sitten ryhdyt piirtämään muista nämä ohjeet:
- Piirrosjäljen suunnan täytyy myötäillä tai seurata ja ilmentää muotoa mahdollisuuksien mukaan.
- Tavallisin kynänjäljen suunta on kalteva

Ajatuksiani Nuoresta MacGyverista

Kirjoittaja JHR 19. tammikuuta 2017 kello 13:20

HUOM! SPOILERIVAROITUS! Jos et ole katsonut 18.1.2017. esitettyä aloitusjaksoa, älä lue seuraavaa kappaletta pidemmälle! Palaa tekstin pariin vasta, kun olet esim. MTV Katsomosta katsonut avausjakson "Yläilmoihin"

Viime aikoina television puolella menneiden vuosikymmenien - usein jonkinasteista klassikkomainetta nauttivien sarjojen rebootit, remaket, päivitykset sun muunlaiset uusintaversiot tuntuvat tulleen muotiin. Ja nyt tähän, ei välttämättä niin kunniakkaaseen joukkoon liittyy legendaarisen Ihmemiehen pohjalta tehty Nuori MacGyver. Asetelmiltaan kokonaisuus tosin muistuttaa enemmänkin Mission: Impossible-elokuvia.

Vanhan sarjan ne keskeisimmät henkilöt ovat kyllä mukana, mutta näyttelijät ovat kyllä allekirjoittaneelle entuudestaan tuntemattomia nimiä. Enkä kyllä heidän työtään niin hirveästi menisi kehumaankaan; nimiroolissa esiintyvä Lucas Till menettelee, mutta esimerkiksi Patricia (?!) Thorntonia näyttelevä Sandrine Holt jätti lähinnä kylmäksi. Jack Daltoniksi palkattu George Eads ei hänkään erityistä vaikutusta tehnyt. Yksi mahdollinen syy tähän on se, että Richard Dean Anderson, Bruce McGill sekä nyt jo edesmennyt Dana Elcar vain tekivät alkuperäisessä sarjassa niin vahvat roolit, että vastaavaan ei kukaan muu vain voi yltää.

Vaikka ne alkuperäisen sarjan kantavat tukipilarit - kekseliäisyys, ilmastointiteippi ja Sveitsin armeijan linkkari ovat nekin päässeet mukaan, nekään eivät silti tunnu samalta kuin alkuperäisessä sarjassa. Nyt niiden oheen on ympätty tonnikaupalla digiajan ihmeitä, jotka tuntuvat enemmänkin kikkailulta - joltain sellaiselta, jonka nykyään melkein kuka vain voisi tehdä. Jään suomeksi sanottuna kaipaamaan alkuperäisen sarjan aidosti nokkelia viritelmiä, jotka sentään vain MacGyver saattoi keksiä.

Myös yksi alkuperäissarjan vahvimmista osa-alueista eli musiikki loistaa uutuudessa lähinnä sieluttomuudellaan. Vaikka pieni pala alkuperäisestä tunnusmusiikista (paras tv-sarjan tunnari ikinä, by the way) onkin sisällytetty myös uuteen sävelmään, ei se kokonaisuutta juuri pelasta.Ihmemiehessä oli sentään tunnuskappaleen lisäksi myös monenlaista muuta tilanteeseen sopivaa taustamusiikkia, joka parhaimmillaan ylsi jopa lähelle tunnarin tasoa, mutta Nuori MacGyver ei onnistu oikein tässäkään. Musiikki unohtuu oikeastaan heti sen jälkeen kun telkkari on suljettu. Vähän enemmän yritystä, kiitos.

Kaikesta tästä huolimatta olen silti valmis antamaan Nuorelle MacGyverille vielä mahdollisuuden, osaksi armollisuudesta, osaksi uteliaisuudesta näkemään mitä tästäkin vielä tulee - ja varsinkin siitä syystä ettei telkkarista nykyään tule mitään.

Lopulliset ajatukseni Valkoinen noita-trilogiasta

Kirjoittaja JHR 11. marraskuuta 2016 kello 19:59

Simo Häyhästä kertova mangatrilogia Valkoinen noita on päättynyt. Jäljellä ovat enää lopulliset ajatukseni sarjasta.

Ensinnäkään Suomen sota-aikaa ei ole tietääkseni mangoissa aiemmin käyty juuri läpi, joten kun Naruki Nagakawa, yhdessä kuvittaja Pairanin kanssa päätti tehdä Häyhän tarinan ympärille rakentuvan trilogian, allekirjoittaneen olisi pitänyt varmaan periaatteessa olla hyvillään, koska hei, vihdoinkin joku päätti tehdä maamme sotavuosiin sijoittuvan mangaseikkailun.

Mutta kun en ole! Realistisen, historiankirjoitukselle uskollisen* sotaseikkailun sijasta lukijoille tarjoillaankin paikoitellen lähinnä kehnon parodioinnin makuinen, keskeisten hahmojen sukupuolenvaihdoksilla ja päälle liimatun oloisilla taikatempuilla maustettu fantasiaseikkailu. Ei näin! Sinänsä ideassa Suomen sotiin sijoittuvasta mangasta ei ole mitään pahaa - päinvastoin, mutta jos halutaan ylipäätään tehdä sotasarjakuvaa, niin tehdään mieluummin kunnollista sellaista, eikä tällaista historiankirjoitukselle kintaalla viittaavaa surkeaa parodiaa fantasiaelementeillä maustettuna - eihän sitä puna-armeijaa oikeastikaan millään taikatempuilla pysäytetty (vaikka asemasodan aikaan Solmu Mäkelä taisikin pistäytyä rintamalla viihdyttämässä miehiä taikatempuillaan)!

Loppukaneettina sanottakoon siis: jos haluatte lukea hyvää sotasarjakuvaa Suomen sodista, menkääpä kirjaston sarjakuvaosastolle, ja etsikää sieltä vaikkapa suomalaisten tekijöiden Korkeajännityksiä tai elämäkertoihin perustuvan Legendat - sarjan albumeita. Ne nimittäin käsittelevät samoja aiheita, mutta tekevät sen, hyvänen aika, ilman mitään päälle liimattua ja ennen kaikkea asiallisemmalla asenteella ja historialle vähän uskollisemmin kuin tämä Nagakawan sepittämä roska!

*Tapahtumien todellinen kulku tiivistettynä: Häyhä haavoittui räjähtävästä luodista kasvoihin talvisodan lopulla, ja hänen luultiin kuolleen. Häyhä sai elokuussa 1940 Kollaan ristin, kun kaikki vihdoin vakuuttuivat hänen olevan elossa, ja 28.8.1940 marsalkka Mannerheim ylensi hänet suoraan alikersantista vänrikiksi ilman upseerikoulua. Jatkosotaan Häyhä ei enää haavoittumisen takia ottanut osaa. Lopun ikänsä hän elätti itsensä maanviljelijänä Rautjärvellä, harrasti metsästystä ja opasti mm. presidentti Urho Kekkosta metsästysretkillä 1960-luvulla. Häyhä kuoli 97-vuotiaana huhtikuussa 2002 sotaveteraanien hoitokodissa Haminassa.

Vinkkejä piirtämiseen: negatiivisesta tilasta

Kirjoittaja JHR 28. kesäkuuta 2016 kello 22:52

Tässä merkinnässä täydennän eräässä aiemmassa merkinnässä antamiani vinkkejä piirtämiseen kertomalla, mitä olen oppinut ns. negatiivisesta tilasta.

Negatiiviseksi tilaksi kutsutaan sitä tilaa, jota esine EI täytä (esim. tila tuolin jalkojen tai vaikkapa aukko käsivarren ja vartalon välissä). Yksinkertaistaen voidaan siis sanoa että negatiivisiksi tiloiksi (tai muodoiksi) katsotaan oikeastaan kaikki kappaleen välissä olevat tai sitä ympäröivät "tyhjät" tilat - kappale itsessään EI ole negatiivinen vaan positiivinen tila.

Miksi tämäkin asia on sitten hyvä tuntea? No, vaikka siltä ei ehkä aluksi tunnukaan, negatiivisista muodoista voi olla piirtämisessä yllättävän paljon apua, kun tavoitteena on tuottaa tarkka piirustus. Kun lähtee rakentamaan itse lopullista piirrosta niiden kautta, saattaa lopputulos parhaimmillaan syntyä kuin itsestään.

Kun ryhtyy etsimään näitä ns. negatiivisia tiloja, kannattaa käyttää ohjenuorana itselle tuttuja muotoja - niiden ei edes tarvitse olla mitään geometrisia muotoja, vaan ihan hyvin myös esim. numeroita ja kirjaimia voi ajatella. Kannattaa kuitenkin edetä vähän kerrassaan ja kysyä itseltään aina välillä kysymyksiä, tyyliin: "Voisiko tuo näyttää etäisesti L-kirjaimelta?" tai "Näyttääkö tuo kolmiolta?". Mielikuvituksen käyttö sallittua ja jopa suotavaa. Muista: piirtäminen on näkemistä.