Cookie

Gamereactor käyttää cookieseja taatakseen parhaan mahdollisen selailukokemuksen sivustollamme. Jos jatkat eteenpäin niin oletamme, että hyväksyt cookies-käytäntömme.

Suomi

Atlantis - kadonnut kaupunki (2001)

Kirjoittaja JHR 27. maaliskuuta 2022 kello 14:30

Vuosituhannen alku oli elokuvissa tunnetusti tietokoneanimaation esiinmarssin aikaa. Atlantis - kadonnut kaupunki sisälsi tosin vielä paljon perinteisempääkin animaatiota.

Elokuvan keskushenkilö on nuori tiedemies Milo Thatch (äänenä Michael J. Fox/Pete Lattu), joka on päättänyt seurata isoisänsä jälkiä ja löytää legendaarisen Atlantiksen kaupungin. Muutaman mutkan kautta Milo tutustuu herra Whitmoreen (John Mahoney/Aarre Karén), joka tarjoutuukin rahoittamaan retkikunnan kadonneen kaupungin löytämiseksi. Milo saa avukseen kirjavan joukon eri alojen asiantuntijoita, ja seikkailu voi alkaa.

Näin Atlantiksen edellisen kerran teatterissa aivan vuosituhannen alussa, kun olin kahdeksanvuotias, joten oli hauska päästä sekä verestämään yli 20 vuoden takaisia muistoja että katsomaan asioita uudestaan aikuisen näkökulmasta.

Ensinnäkin tietokoneanimaation ja perinteisen käsin piirretyn animaation yhdistäminen niin että lopputulos näyttää hyvältä, ei ole varmastikaan mikään helppo tehtävä. Kaikki kunnia Atlantista työstäneille animaattoreille, sillä he ovat onnistuneet tehtävässään hienosti. Tietokonegrafiikalla luodut elementit erottuvat joukosta näyttämättä muovisilta.

Atlantiksesta myös selvästi näkee, että toisin kuin monista muista Disney-piirretyistä, siitä ei ole yritettykään vääntää musikaalia. Tekijät ovat siis tajunneet, että toisinaan voi olla ihan hyväkin ratkaisu jättää laulut pois ja keskittyä vain olennaiseen.

Jos jotain kritiikkiä on pakko esittää, hahmot jäävät harmillisesti ohuiksi. Kahdeksanvuotiaana asiaan ei ehkä vain osannut kiinnittää huomiota, mutta näin aikuisena olisi ehkä kaivannut edes vähän syvempiä henkilöitä, jotka eivät ole pelkästään ulkoisen olemuksensa määrittelemiä.

 

⭐⭐⭐⭐

Mainettaan parempi Disney-animaatio

HQ

Ratchet & Clank elokuva (2016)

Kirjoittaja JHR 1. marraskuuta 2021 kello 18:52

Marraskuussa 2002 PlayStation 2:lle julkaistu Ratchet & Clank aloitti suositun pelisarjan. Vuonna 2016 pelien pohjalta ilmestyi elokuva.

 

Nuori lombax Ratchet (äänenä James Arnold Taylor) työskentelee mekaanikkona Veldin-planeetalla ja ihailee Galaksin vartijoita. Seikkailuista unelmoiva Ratchet haluaisi itsekin osaksi sankaritiimiä ja eräänä päivänä unelma näyttääkin toteutuvan, kun planeetalle putoaa avaruusalus. Ratchet pelastaa aluksesta robotin, jolle hän antaa nimeksi Clank (David Kaye). Uudella tuttavuudella on tuomisinaan tietoa koko galaksia uhkaavasta vaarasta, ja niin seikkailu onkin valmis alkamaan.

 

Animaatiojälki on nykypiirrettyjen mittapuulla hienon näköistä ja kohtalaisen sujuvaa. Ääninäyttely pelaa hyvin - ja tässä tapauksessa puhutaan siis originaaliversion sijaan suomenkielisestä dubbauksesta - ja alkuperäiseen kaartiin on saatu peleistä tuttujen äänien rinnalle mm. Paul Giamattin ja Sylvester Stallonen kaltaisia tähtiä. Mistä kenkä siis puristaa?

 

Siitä tärkeimmästä, eli tarinasta. Rohkeus ja itsensä löytäminen tuntuvat olevan lapsille suunnattujen elokuvien teemoja vuodesta toiseen, eikä asiassa sinällään olekaan mitään pahaa. Mutta kun ne kaikki elokuvat tuntuvat toistavan aina vain sitä samaa, ajat sitten loppuun kaluttua kaavaa: päähenkilö haluaa sankariksi, kaikki nauravat hänelle. Päähenkilö sisuuntuu ja tekee sankariteon tai tekoja, jolloin entiset kiusaajatkin kääntävät kelkkansa ja alkavat ihailla häntä. Päähenkilö paistattelee valokeilassa, mutta huomaakin pian ettei sankarina oleminen vastaakaan odotuksia ja luopuu koko hommasta. Mutta sitten tarinan pahis palaakin kosto mielessä kehiin ja päähenkilöä tarvitaan taas. Lopussa päähenkilö ymmärtää mikä on tärkeintä, ja viettää loppuelämänsä onnellisena parhaan ystävänsä/rakastettunsa kanssa. Siis kuinka monta tällaista leffaa on tehty?!

 

Olisiko liikaa pyydetty, että tähänkin aiheeseen otettaisiin joskus vähän tuoreempi näkökulma, jos sellainen on ylipäätään mahdollista.

 

                                             ⭐⭐⭐

       Päällepäin hyvältä näyttävä animaatio kaatuu kliseiseen tarinaan

Aku Ankan jatkosarjojen tasosta

Kirjoittaja JHR 30. toukokuuta 2020 kello 17:41

Olen lukenut Aku Ankkaa niin kauan kuin jaksan muistaa - jo ennen kouluun menoa luultavasti. Lapsuudenkotiin lehti tuli ainakin siihen asti kun pääsin 9.luokalta. Sen jälkeen olen lukenut lehteä paljolti kirjastossa - kunnes koronaepidemian suljettua kirjastot siirryin tilaajaksi. Tilauksen myötä sain käyttööni myös Aku Ankan digipalvelun, jossa on kaikki ikinä ilmestyneet Akut vuodesta 1951 sekä Taskarit vielä päälle.

Siitä päästäänkin varsinaiseen asiaan.Aku Ankkaa lukiessani olen aina nauttinut jatkosarjoista; useampiosaiset tarinat, jotka loppuvat jännään kohtaan, ja joihin kuuluu viikon odotus seuraavasta numerosta, ovat Aku Ankan suola. Valitettavasti nykyisistä jatkosarjoista vain ani harva koukuttaa samalla tavalla kuin ne joita sain lukea lapsena. Digipalvelun myötä olen saanut lukea uudelleen varhaislapsuuteni 90-luvun ja vuosituhannen vaihteen jatkosarjoja - ja tullut vahvasti siihen tulokseen, että suuri osa niistä on parempia kuin nykyiset.

Tuntuu, että ennen jatkosarjoissakin uskallettiin oikeasti enemmän: cliffhangerit olivat parempia, jännityselementtien määrä ja laatu olivat hyvin kohdallaan ja esimerkiksi monien tuon ajan Mikki Hiiri-jatkisten kuvittajana toimineen espanjalaisen Cèsar Ferioli Pelaezin piirrosjälki näyttää edelleen hyvältä. Digipalvelun perusteella jatkosarjoja myös julkaistiin ennen enemmän; esimerkiksi vuosivälillä 1992-1997 jatkosarjoja julkaistiin jokaisessa tai lähes jokaisessa Aku Ankan numerossa.


Mikki ratkaisee

Monet parhaina pitämistäni jatkosarjoista ovatkin peräisin juuri tuolta aikaväliltä. Erityisesti Feriolin piirtämät Mikki Hiiri-jatkikset, joissa Mikki ratkoo rikoksia Hessun tai joskus Minnin kanssa milloin Ankkalinnassa, milloin kaukomailla, ovat näiden jatkosarjojen parhaimmistoa. Lukemisen arvoisia ovat esimerkiksi Kaukoitään sijoittuva Kielletty linnake (AA 18-19/1992), tohtori Staattiselta varastetun keksinnön ympärille rakentuva Elastisoija (AA 37-38/1995) tai loppuvuodesta 1994 julkaistu Mustakaapu-jatkis Kaappaus alitajunnassa (AA 51-52/1994).


Matkalla dinosaurusten kanssa

Lokakuussa 1994 julkaistiin Pat McGrealin käsikirjoittama ja Feriolin kuvittama Kivettymien kintereillä (AA 43-44/1994). Professori Pölypään avuksi fossiilijahtiin Hautijatin autiomaahan lähtevä Mikki ryhtyy selvittämään Pölypään kilpailijan professori Luikkulan toimia - ja pian metsästäjästä tuleekin saalis. Seikkailutarinoiden henki yhdistyy mysteerinratkontaan tavalla, jota Aku Ankan jatkosarjoissa ei enää nykyään, harmittavaa kyllä, näe. Lopputulos on kuitenkin yksi kyseisen vuosikymmenen, ellei koko lehden historian parhaista jatkosarjoista. Dinosaurus-saaga jatkui lehden sivuilla läpi 90-luvun puolivälin tasaisesti heiketen jatkosarjoilla Kalmankurun kummajaiset (AA 9-10/1995) ja Saurusralli (AA 45-46/1996).


Taikaviitan varjossa

2000-luvun kuluessa jatkosarjojen viehätys on ollut vähitellen hiipumaan päin. Positiivisimmat yllätykset on ehkä tarjoillut Taskukirjojen vakiokasvon, Akun alter ego Taikaviitan satunnaiset vierailut lehden sivuilla. Tosin niistäkään kaikki eivät ole tarjonneet syytä riemunkiljahduksiin. Ääni ja vimma (AA 46-47/2006) kuuluu vaikeasti suositeltavien Taikaviitta-tarinoiden joukkoon; Byron Ericksonin käsikirjoituksessa on tunnelman puolesta potentiaalia, mutta Mårdon Smetin piirrostyyli ei erityisemmin vakuuta - saati tee tarinan muuten hienolle tunnelmalle oikeutta. Onneksi syyskuussa 2012 julkaistu, Jens Hansegårdin käsikirjoittama ja Andrea Ferrarisin piirtämä Valheiden verkko (AA 37-38/2012) toimii selvästi paremmin.

Uudistettu kieltolain ajan resepti

Kirjoittaja JHR 1. helmikuuta 2019 kello 21:01

Veli tuli tuossa käymään. Istuttiin iltaa ja kokattiin. Mä tein meille "alkumaljat" kieltolain ajan hengessä - löysin reseptin yhdestä aikoinaan ostetusta Ilta-Sanomien historialehdestä jonka aiheena oli kieltolaki. Reseptiä olen kuitenkin hieman muokannut "nykyaikaisemmaksi" - alkuperäisissä kieltolain ajan drinkeissä alkoholi oli yleensä 96-prosenttista pirtua, mutta itse käytän tässä versiossa Finlandia Vodkaa (40%). Mulla ei myöskään ole varsinaisia baarimittoja käytössäni joten olen muuntanut mittayksiköt tavallisille keittiön mittalusikoille (1 cl = 10 ml). Mut tässäpä tämä resepti nyt olis. Kokeiltiin veljen kaa ja hyvä tuli:

"Nykyaikainen" kova Pommac

1 rkl (1,5 cl) vodkaa tai muuta viinaa (alkuperäisreseptissä 1 cl pirtua)
Pommacia

Annostele viina lasin pohjalle ja kaada päälle Pommacia. Halutessasi voit lisätä jäitäkin. Nautitaan kylmänä.

Rendel arvio

Kirjoittaja JHR 5. lokakuuta 2017 kello 06:02

Rendel **** K-16

Suomi 2017 (105 min.)

Pääosissa: Kris Gummerus, Matti Onnismaa, Rami Rusinen, Aake Kalliala, Alina Tomnikov, Renne Korppila, Tero Salenius, Bianca Bradey , Johnny Vivash, Michael Majalahti, Sheila Shah, Michael Hall ja Reino Nordin.

Musiikki: Tuomas Kantelinen

Käsikirjoitus Jesse Haajan luomien hahmojen pohjalta: Jesse Haaja, Miika J. Norvanto, Pekka Lehtosaari ja Timo Puustinen

Ohjaus: Jesse Haaja

Katsottu: teatterissa

Suomalainen supersankarielokuva. Siinäpä kaksi sanaa joita en olisi koskaan uskonut näkeväni samassa lauseessa. Kuitenkin, maamme 100-vuotisjuhlavuonna sellainen saapuu teattereihin: Rendel. Mikkeliläisen mainostoimistoyrittäjä Jesse Haajan koulupoika-aikojen unelma vihdoin valkokankaalla. Luotu lähes tyhjästä, kokonaan ilman Elokuvasäätiön tukea. Sekin on mielestäni jo itsessään saavutus, mutta sen lisäksi Rendel on kotimaisten elokuvien saralla kokonaan omaa luokkaansa.

Maamme ensimmäisen (oikean) supersankarin syntytarina on oikeastaan sankaritarinoiden joukossa melko tyypillinen, mm. Batmanin ja Punisherin maailmasta tuttu synkkäsävyinen kostotarina: mikkeliläinen perheenisä Rämö (Kris Gummerus) astuu työssään väärien ihmisten varpaille ja saa lähtöpassit. Sitten, kuin kohtalon ironian johdattamana samat ihmiset jotka järjestivät Rämölle potkut, ottavatkin hänet leipiinsä.

Nopeasti Rämölle kuitenkin valkenee, ettei monikansallisella lääkeyhtiö Valalla, jossa komentoa pitää rautaisella otteella Pekka Erola (Matti Onnismaa) yhdessä poikansa Jarno "Rotikka" Erolan (Rami Rusinen) ja Marsalkan (Aake Kalliala) kanssa, olekaan aivan puhtaat jauhot pussissa. Yhden salaisuuden paljastuminen johtaa toiseen, ja kohta ovella koputtavat Rotikka ja hänen järkälemäinen henkivartijansa Lahtaaja (Renne Korppila). Konnat nirhaavat Rämön perheen ja jättävät miehen kuolemaan vaimon ja tyttären ruumiiden seuraksi. Koston voimalla elämä kuitenkin tarraa Rämöön kiinni kuin tauti, ja pian peilistä katsoo hiilenmusta naamio, jota ei saa enää koskaan pois: Rendel on syntynyt.

Elokuvan ehdoton ydinosaaminen loistaa sen visuaalisessa kerronnassa. Tero Saikkosen kuvauksen luomassa tunnelmassa on mukavasti ripaus Hollywoodin action-filmien tuntua, ja kamerakulmia sekä varsinkin hidastuksia käytetään tavalla, jota en muista kotimaisissa elokuvissa juuri nähneeni, tukeutumatta niihin kuitenkaan liikaa. Saikkosen kameratyöskentely sekä Tuomas Kantelisen musiikki nousevat ehdottomasti elokuvan kantaviksi voimiksi.

Sen sijaan hahmot jäävät harmittavasti hieman ohuiksi, vaikka tällaista elokuvaa ajatellen pieni syventyminen olisi ollut paikallaan. Silloinkin kun hahmojen välisiä kemioita kuvataan, keskitytään enimmäkseen roistoihin, sankarin jäädessä ikävästi varjoon. Konnahahmojen kemioiden kuvaus on tosin senkin edestä onnistunut: Rotikka on suurimman osan aikaa varsinainen nyhverö ja pilalle lellitty kauhukakara, jonka toilailut kirvoittavat hymynpoikasia katsojalta - ja isältä tuntuvia kurinpalautuksia. Onnismaa tulkitsee roolihahmoaan hienolla antaumuksella ja Rusinen on selvästi kuin tehty epäonnisen, rallienglannilla palkkamurhaajille tehtäviä selostavan nössöpojan rooliin.

Aiemmin muun muassa radiojuontajan hommia tehnyt, ja nyt ensimmäisessä elokuvaroolissaan näyttelevä Renne Korppila istuu vähäpuheisen korston osaan kuin nakutettu. Maininnan arvoista on sekin, kuinka Rotikan ja Lahtaajan kohdalla pomon ja henkivartijan osat tuntuvat välillä olevan päälaellaan: väkivahva, mutta yllättävän fiksu ja harkitsevasti toimiva Lahtaaja on bilettämisestä ja naisista töitä enemmän kiinnostuneen, hermoheikon pomonsa tosiasiallinen paimen. Asetelma toki huvittaa pikkuisen, mutta sekin vähä haihtuu yleensä seuraavassa hetkessä. Rotikka väläyttelee väliin väkivaltaisempaa puoltaan, jolta eivät säästy sen paremmin naiset, lapset, kuin oma isäkään.

Väkivaltaa Rendelissä onkin paljon, eikä se valitse kohteitaan: miesten rinnalla naisetkin saavat oman osansa lyönneistä ja luodeista. Jos leikkaus olisi ollut toisenlainen, filmille olisi varmaan lätkäisty K18-tarra - sen verran kovaa nyrkit, saappaat ja puukonterät kohteisiinsa osuvat.

Vaikka Rendelin tarina onkin oikeastaan jo aiemmin nähty, tapa, jolla se katsojille kerrotaan onkin sitten onneksi hieman erilainen: siinä missä tällaiset tarinat tavallisesti kerrotaan niin että ensin näytetään kuinka sankari viettää leppoisaa elämää perheensä kanssa, sitten seuraa mullistus, jonka jälkeen sankari lähtee kostoreissulle, Rendelissä käydään melkein heti suoraan asiaan, ja taustatarinan vaiheet kerrotaan ohessa takautumien keinoin. Tällainen hyppivä kerrontatapa ei ehkä ole kaikkien mieleen, mutta itse myönnän kyllä pitäväni siitä ja koen että se sopii hyvin ensimmäiseen kotimaiseen supersankarifilmatisointiin. Kokonaisuuden kruunaa sopivan hyytävä loppu, joka jättää toivomaan Mikkelin naamiokostajan seikkailuille jatkoa. Saa nähdä, tuleeko sellaista mutta tämän nähtyäni odotan kyllä kovasti lisää.