Konsolimaailmassa oli pitkään totuus, että kehittäjien oli opittava laitteisto saadakseen siitä täyden hyödyn irti. Tämä tarkoitti, että sukupolven alussa julkaistut pelit näyttivät usein huomattavasti alkeellisemmilta kuin myöhemmin julkaistut .

Donkey Kong Countryn kaltainen peli olisi ollut mahdollinen Super Nintendolle jo ensi-illassa, ja Playstation 3:n kaltaisella aidosti monimutkaisella konsolilla oli valtava graafinen kasvu, kun taas helpommin kehitettävä Xbox 360 aloitti korkeammalta tasolta, mutta ei koskaan noussut yhtä paljon. Edellinen sukupolvi otti kuitenkin askeleen kohti tavallista PC-laitteistoa konsoliteollisuudessa, mikä tarkoitti, että pelit olivat alusta alkaen paremman näköisiä. Julkaisuhetkellä oli hienompia PC-pelejä ja kehitys oli pitkälti sama.

Pohjimmiltaan tämä on tietysti positiivista, ei ole oikeastaan toivottavaa saada rumempia pelejä vain saadakseen jyrkemmän käyrän yhä kauniimpia pelejä – mutta vanhana konsolipelaajana voin silti ajatella, että ajalla oli viehätyksensä. Oli miten oli, törmäsin äskettäin äskettäin tuotettuun Mega Drive -otsikkoon Xeno Crisis vuodelta 2019.

Se rahoitettiin Kickstarterin kautta, ja siten sillä on se ylellisyys, että sillä on huomattavasti enemmän tallennustilaa ja se voi hyödyntää kaikkia Mega Drive -laitteiston häiriöitä ja piilotettuja ominaisuuksia, jotka on löydetty sen jälkeen – ja ymmärrän, että tarvitsen tätä todella. Tämä on peli, joka paperilla olisi voitu julkaista jo vuonna 1991.

Ja sen sanottuani se on nyt omalta osaltani Ebay-metsästystä. Haluan päähänsä, että peli todella pelaa itse, eikä sen tarvitse olla avaamaton. Sitten aion pelata Mega Drivea, lupaan.

Kaipaatko aikakautta, jolloin sukupolven alussa kehittäjät raapaisivat vain pintaa siitä, mihin konsoli pystyi?

Jos Xeno Crisis olisi julkaistu vuonna 1991, ihmiset olisivat puoliksi kuolleet grafiikkaan, johon Mega Drive ilmeisesti pystyy.

Taivas tietää, että olen käyttänyt rahaa moniin typeriin asioihin vuosien varrella, ja kun katson taaksepäin, tuntuu siltä, että tänään olisin voinut jäädä eläkkeelle dollarimiljonäärinä Fort Lauderdalessa, jos en olisi ostanut noin kaikkia pelejä ja uskomatonta määrää niin sanottua keräilymuovia niiden yhdentoista vuoden aikana, jotka työskentelin Ericssonilla (jossa minun pitäisi olla myös kotona kahden ensimmäisen ajan ja siten periaatteessa laitan koko palkan omaan taskuuni).

Mutta... Se on mitä se on, ja minun on toivottava, että se on pennin arvoinen aikanaan, jos nyt jaksan myydä osan kokoelmasta jonain päivänä. Oli miten oli, muovisen populaarikulttuurin kategoriassa on edelleen asioita, joita en ole koskaan oikein ymmärtänyt – mikä ei ole kritiikkiä, koska toimin, kuten sanoin, umpimähkäisesti.

Siksi ajattelin jakaa joitain asioita, joita en ymmärrä, ja ensimmäiseksi on... Funkon Pop Vinyl -hahmot.

Itse asiassa minun pitäisi rakastaa kaikkea näissä. Ne ovat muovisia ja perustuvat brändeihin, joita todella rakastan ja joiden kanssa usein kasvoin. Ne ovat usein niin mielettömän kömpelösti tehtyjä ja rehellisesti sanottuna melko rumia, etten koskaan oikein ymmärtänyt sitä. Se on kuin hahmoja, jotka muistuttavat, mutta eivät silti oikeasti muistuta, mallejaan, ja usein vain yksinkertaisemmat värit erottavat G.I. Joen Ghostbusterista tai koripallotähden Ronald Reaganista.

Ymmärrän täysin niitä, jotka keräävät muovihahmoja ja ovat tehneet ja jossain määrin tekevät sen itse. Mutta sitten on kyse Nintendon upeasta Amiibosista, ylivoimaisesta japanilaisesta Nendoroid-muunnelmasta tai menneisyyden lelujen uudelleenjulkaisuista. Funkon Pop Vinyl -hahmoja en toisaalta ymmärrä ollenkaan. Minusta he kompastuvat lähelle vanhaa muoviroskan käsitettä.

Miten suhtaudut Funkon Pop Vinyl -hahmoihin?

YouTubessa on paljon klippejä ulkomaalaisista, ehkä pääasiassa amerikkalaisista syömässä ruotsalaisia karkkeja. Erityisesti lakritsi näyttää kiehtovan ihmisiä, sillä syömme mielellämme suolalakritsia. En ole poikkeus ja lakritsipatukat, Jungle Roar ja Ahlgren's Licorice Cars ovat niitä asioita, joita tykkään syödä - ja joiden kanssa voin todella ymmärtää, että asiaan perehtymättömillä on vaikeuksia, vaikka se on niin hyvää.

Mutta... Kaikki on vietävä seuraavalle tasolle tänään ja siellä on lakritsia, joka on tehty kokonaan vain suolasta, ja täällä se vaikeutuu minulle. Suuri osa niin sanotusta "hienosta lakritsista" ei ole minulle kovin hyvää. Lakritsia on liian vähän ja suolaa aivan liikaa. Annos on niin väärä, että haluaisin verrata sitä kakkuun, joka koostui 50 % kermasta, tai ehkä hampurilaiseen, joka oli melkein vain leipää.

En tiedä, onko se macho-juttu vai jotain sellaista, mutta kun se on periaatteessa vain suolaista, se ottaa maut haltuunsa siten, että siitä tulee vain suolaista. Verrattuna esimerkiksi mausteiseen ruokaan, lämpö tulee yleensä jonkinlaisesta eri tavoin kypsennetystä chilihedelmästä tai pippurista, joka antaa silti miellyttävän voimaa, vaikka se olisi rajusti kuuma.

Jos lusikoin lakritsia, joka maistuu vain suolaiselta, se ei ole paljon jännittävämpää kuin ottaa teelusikallinen falksaltia ja painaa suuhun, ja siihen usein piiloutuva hyvä lakritsi katoaa valitettavasti kokonaan.

Millaisena näet trendin hullun suolalakritsin kanssa?

Törmäsin Reseterassa ketjuun nimeltä "Onko pelissä yhtä huonosti hoidettua brändiä kuin DC-sarjakuvat?". Liioittelua, ajattelin itsekseni näinä aikoina, kun kaikki ja kaikki ovat täysin ilman historiaa, pahin tai paras ikinä.

Mutta sitten aloin ajatella. Kysymys kuuluu, onko henkilö väärässä. Hyviä Marvel-pelejä on kaikkialla, ja kaikki nämä pelit olisivat yhtä hyvin voineet olla DC:tä, koska niihin sopivat vastaavat sankarit. Batman on varmasti saanut suuren määrän hyviä pelejä vuosien varrella, mutta sielläkin Warner tekee kaikkensa saadakseen kapuloita töihin itselleen, eikä ole julkaissut mitään "todellista" (ei, en yritä määritellä tätä) Batman-peliä kymmeneen vuoteen, kun Batman: Arkham Knight sai ensi-iltansa. 

Siitä lähtien he ovat investoineet keskinkertaisiin tai suorastaan surkeisiin juttuihin ja mielenkiintoisia projekteja on pudonnut tai kadonnut, eikä vähiten Wonder Woman ja Injustice 3. En aikonut kirjoittaa siitä paljon enempää, paitsi että se on itse asiassa aika kiehtova. Harvat hahmot ovat yhtä pelattavuusyhteensopivia kuin supersankarit, ja on itse asiassa melko hämmästyttävää jättää kokonaan tekemättä jotain järkevää DC:stä yrittäessään perustaa uutta alauniversumia.

Ainakin G:llä on uusi Batman, ja se on tulossa Playstation 6:lle ja Xbox Nextille.

On tietysti tyhmää hyödyntää liikaa Assasin's Creed Shadowsin kaltaista peliä vajaan viikon markkinoilla olon jälkeen, mutta viime aikoina tapahtuneiden lukemattomien todella näyttävien floppien, online-palvelimien sulkemisen ja arvovaltaprojektien peruuttamisen jälkeen on silti mukava nähdä, että yksinpelin himo on edelleen olemassa.

Toimita hyvä yksinpeli ja ihmiset ostavat. Toki voitot eivät ole samat kuin Fortnitessa, mutta voittoa tulee. Lisäksi uskon, että ylimääräiset mikromaksut jopa yksinpelissä ovat aliarvioituja. Erilaisten tehosteiden sijaan – joiden avulla voit maksaa pelaamisen välttämisestä – hyvin tehtyjä kosmeettisia juttuja arvostetaan usein suuresti. Ja suorat laajennukset ovat myös suosittuja. Toki se on hieman enemmän työtä kuin vaaleanpunaisen asenahan ottaminen esiin ja sen myyminen 30 dollarilla, mutta se tekee tyytyväisistä asiakkaista ja tuo rahaa.

Nyt myös Switch 2 esitellään pian, ja luultavasti harva uskoo, että Nintendo keskittyy pääasiassa verkkopeleihin. Heillä on oma markkinarakonsa, ja vaikka Mario Kart 9:llä on tietysti hyvin kehittynyt online-tuki - se on luultavasti vähintään yhtä hyvä offline-tilassa ja suurin osa siitä on ollenkaan offline-tilassa.

Menestysten jälkeen, kuten Cyberpunk 2077, God of War: Ragnarök, Hogwarts Legacy, Baldur's Gate III, Elden Ring, Star Wars Jedi: Survivor, Black Myth: Wukong, Warhammer 40,000: Space Marine II, Indiana Jones and the Great Circle ja paljon muuta, toivon todella, että nyt on olemassa bändejä, joita eri julkaisijat tukevat. Live-palvelulle on ehdottomasti tarvetta, mutta kaikki ei voi olla niin. Sellaista yleisöä ei ole olemassa.

Yksinpelillä on kuitenkin valtava yleisö, ja suuret julkaisijat jäävät siitä tällä hetkellä paitsi, koska he etsivät korjaustaan muualta.

Uskallammeko toivoa edes hieman enemmän yksinpeliä tulevaisuudessa?