Suomi
Blog

Mitä virkaa on Nintendo Switchin kaverilistalla?

Liittyy aiheisiin: Nintendo, Switch, kaverilista, frendikoodi, Doom, Mario Kart 8 Deluxe, Splatoon 2, Fast RMX, Xbox Live, Plaustation Network

Nintendo ei tunnetusti ole loistanut verkkopalveluissaan. Joskus muinoin Wiin kaverilistalleni taisi päätyä peräti yksi kaveri, ja hänenkään kanssaan emme koskaan verkon välityksellä pelanneet. Samalla sohvalla illanistujaisissa kyllä senkin edestä. Wii U:n ohitin kokonaan, joten olen hyvin innoissani huhuista julkaista Wii U -pelejä Switchille.

Hankin Nintendo Switchin heti julkaisussa maaliskuun alussa 2017, mutta vieläkin kaverilistani on täysin tyhjä. Verkossa olen lataillut pelejä eShopista ja jakanut napsittuja kuvia Facebookissa. Verkkopeleissä olen kunnostautunut niin Doomissa, Mario Kart 8 Deluxessa, Splatoon 2:ssa ja Fast RMX -pelissä. Kaikesta huolimatta kaverilistani ei ole karttunut. Ainakin kovasti toivon, että tulevaisuuden Pokémon ja Animal Crossing korjaavat tilanteen.

Xbox Livessä ja Playstation Networkissa kavereinani on pitkästi yli 100 ihmistä. Taitaapa lukema olla jo yli 150 kummallakin alustalla. Samanlaista orgaanista sosiaalisen piirin laajentumista ei ole tapahtunut Switchillä, tai yleensäkään Nintendon konsoleilla. Uusin hybridikonsoli on kuitenkin ollut käytössäni jo kohta vuoden. Voi siis olla niin, että myös Switchin kaverilistani jää melko tyhjäksi verrattuna Xboxin ja Playstationin vastaaviin.

PS. Koodini on SW-1724-0001-5541.

Mitä virkaa on Nintendo Switchin kaverilistalla?

HQ

Mikä Mannerheimin elämäkerta kannattaa lukea?

Liittyy aiheisiin: mannerheim, venäjä, suomi, elämäkerta, meinander, meri, clements, screen, turtola, keskisarja

Perehdyttäessä Suomen ja muun Euroopan historiaan viimeisen 150 vuoden aikana nousee varsin nopeasti esille nimi Carl Gustaf Emil Mannerheim (4.6.1867-28.1.1951). Hänen ruotsinkielinen sukunsa aateloitiin Suomen kuuluessa osaksi Ruotsin valtakuntaa. Mies itse puolestaan syntyi Suomen ollessa itsehallinnollinen osa Venäjän keisarikuntaa. Mannerheim palveli 30 vuotta Venäjän armeijassa, ja pääsi näin kokemaan niin ensimmäisen maailmansodan kuin Venäjän vallankumouksenkin 1917. Saman vuoden joulukuussa hän palasi takaisin Suomeen, muodosti valkoisen armeijan ja johti sen voittoon punaisia vastaan Suomen vuoden 1918 sodassa. Maailmansotien välisenä aikana Mannerheim toimi muun muassa Punaisen ristin puheenjohtajana ja perusti nimeään kantavan lastensuojeluliiton. Toisen maailmansodan edellä Mannerheim pyrki varustamaan itse luomaansa armeijaa valmiiksi tulevaa mittelöä varten, ja vuodet 1939-1945 mies toimi Suomen Puolustusvoimien ylipäällikkönä toisessa maailmansodassa. Usein Mannerheimin ansioksi luetaan myös Suomen irrottaminen sodasta, ja samalla luotiin pohja sille yhteiskuntajärjestykselle osana muuta Eurooppaa, jonka jäljet ovat vieläkin nähtävissä. Toisin sanoen pelkästään Mannerheimiin perehtymällä on mahdollista muodostaa varsin kattava kuva Suomen ja koko Euroopan lähihistoriasta.

Mistä sitten kannattaisi aloittaa? Mannerheimista on kirjoitettu yli 700 artikkelia, tutkimusta ja elämäkertaa. Kaikkein helpointa on tietenkin lähteä liikkeelle maltillisen kokoisesta yksiosaisesta kokonaiselämäkerrasta, mutta niitäkin on tehty vuosikymmenten saatossa lukuisia. Käyn läpi blogissani subjektiivisesti paremmuusjärjestykseen asettamani kuusi elämäkertaa, joita voin syystä tai toisesta suositella. Lopuksi mainitsen muutaman keskeisen moniosaisen elämäkerran, ja kaksi Mannerheimin tiettyyn elämänvaiheeseen painottuvaa teosta. Näihin asiasta innostuneen lukijan kannattaa perehtyä sen jälkeen, kun on hankkinut pohjille hyvän kokonaiskuvan.


1. Gustaf Mannerheim. Aristokraatti sarkatakissa, Meinander, Henrik, s. 335, Otava 2017.

Henrik Meinander on Helsingin yliopiston historian professori ja entinen Mannerheim-museon intendentti. Aristokraatti sarkatakissa on helppolukuinen ja hyvin jäsennelty teos, johon on onnistuttu sisällyttämään paljon tietoa mukavan maltilliseen sivumäärään. Säännöllisesti painotetaan Mannerheimin toimien vielä nykyäänkin näkyviä seurauksia, joka helpottaa ankkuroimaan kuvatut tapahtumat konkreettisesti Suomen historiaan. Jos haluaa lukea vain yhden elämäkerran Mannerheimista, on tämä hyvä valinta.


2. Mannerheim: presidentti, sotilas, vakooja, Clements, Jonathan, s. 334, Docendo 2014.

Brittiläinen teos painottuu ennen kaikkea Mannerheimin palvelukseen Venäjän armeijassa, johon taas suomalaiset selvitykset harvemmin keskittyvät. Selvästi ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta kirjoitettuna kirja ei sisällä kohteensa avointa ihailua, mikä sekin ajoittain vaivaa suomalaisia tutkimuksia. Kirjoittajan tarkoituksena on ollut tehdä Suomen kansallisen merkkihenkilön työtä tutuksi englantia puhuvalle maailmalle. Maltillinen sivumäärä yhdessä helppolukuisuuden kanssa tekee teoksesta nopeasti omaksuttavan.


3. Gustaf Mannerheimin elämä, Ahlander, Dag Sebastian, s. 400, Gummerus 2017.

Ruotsalainen Dag Sebastian Ahlander katsoo Mannerheimia tiukasti Ruotsin suunnasta käsin, ja painottaa kautta linjan Suomen ja Ruotsin rinnakkaiseloa. Hieman hämmentävästi Mannerheimin elämän ensimmäiset 50 vuotta käydään läpi alle sadan sivun aikana, ja loput 75% teoksesta käsittelee vuosia 1918-1951. Ajoittain pääosassa ovat maailmanhistorialliset tapahtumat itse, joiden pyörteissä Mannerheim toimii kehyskertomuksena. Ahlanderin ansioiksi voidaan lukea Ruotsin osuuden tuominen aiempaa paremmin esille Suomen kohtaloissa. Toinen merkittävä puoli on Mannerheimin omien tunnetilojen valottaminen eri tilanteissa, joista muut elämäkerturit ja muistelijat ovat usein vaienneet.


4. Suomen marsalkka C.G. Mannerheim, Meri, Veijo, s. 454, WSOY 1990.

Parhaiten kirjailijana tunnetun Veijo Meren teos keskittyy Mannerheimiin ennen kaikkea ihmisenä eikä niinkään poliittisena toimijana ja sodanjohtajana. Esille tulevat niin ruokatottumukset, kirjalliset harrastukset kuin sosiaalinen pelisilmä keskustelutilanteissa. Toisin sanoen Meren kirjan painopisteenä on välittää lukijalle, millainen Mannerheim oli luonteeltaan, ja miten se vaikutti hänen toimintaansa. Teos kärsii hieman kuvaamiensa osioiden irrallisuudesta, eikä esitysjärjestys ole kronologinen, vaan jostain syystä se loikkii aikakaudesta toiseen. Kirjassa on ajoittain jopa juorukokoelman maku, mutta lopputuloksena Mannerheimin henkilöstä luodaan hyvin inhimillinen kuva.


5. Mannerheim, Screen, J.E.O., s. 461, Otava 2001.

Paksu ja perusteellinen tutkimus tuo mieleen yliopiston tenttikirjan. Asiat käydään tarkasti ja huolellisesti läpi kronologisessa järjestyksessä. Suosittelemistani teoksista J.E.O. Screenin kirja on se monipuolisin ja perusteellisin, mutta lukukokemuksena se on samalla ylivoimaisesti vaativin. Siksi sitä ei voi suositella ihan ensimmäiseksi eikä edes toiseksi elämäkerraksi Mannerheimista.

Brittiläisen Screenin kirja on itse asiassa kaksi teosta yhdessä, ja tämä kaksikko on hyvin paljon lainattu teos Mannerheim-kirjallisuudessa. Samoihin kansiin sisällytetyt kirjat ovat Mannerheim: the Years of Preparation (1970) ja Mannerheim: the Finnish Years (2000).


6. Mannerheim, Turtola, Martti, s. 310, Tammi 2016.

Martti Turtola on kirjoittanut varsin runsaasti elämäkertoja Suomen sotahistorian keskeisistä henkilöistä. Hänen teoksensa ovat hyvin kirjoitettuja ja niitä on miellyttävä lukea. Näistä ansioista huolimatta Turtolan Mannerheim-kirja on harmillisen huono verrattuna muihin suosittelemiini teoksiin. Aivan ehdottomasti se on heikkotasoisin lukemani Turtolan kirja. Kirjoittaja tuntuu olettavan Mannerheimin elämän ja teokset jo ennalta tunnetuiksi keskittyen kaivamaan joukosta jotain kritisoitavaa. Lopputuloksena saadaan kohdettaan nokkiva tutkimus, joka yrittää hieman liikaa olla kriittinen. Jotkut Turtolan tulkinnat Mannerheimin tarkoitusperistä tuntuvat niin ikään kummallisilta. Joka tapauksessa kirjan Mannerheim lukemalla ymmärtää sen, etteivät kaikki suhtaudu tähän suomalaiseen suurmieheen yhtä kunnioittavassa sävyssä.


ENTÄ NE MUUT?

Tarkasteluni ulkopuolelle jäi ainakin kaksi moniosaista elämäkertaa, joita siteerataan varsin usein Mannerheim-kirjallisuudessa. Toinen niistä on kaksiosainen 1960-luvun alussa julkaistu Mannerheim Suomen kohtaloissa I-II, jonka on kirjoittanut Mannerheimin läheinen työtoveri Erik Heinrichs. Se toinen puolestaan on Mannerheimin sukulaisen Stig Jägerskiöldin kahdeksanosainen mammutti, joka julkaistiin 20 vuoden aikana 1960-luvulta 1980-luvun alkuun. Kumpaakin kirjoittajaa on kritisoitu liiallisesta kunnioituksesta Mannerheimia kohtaan, joka on estänyt kriittisen lähestymisen suhteessa Mannerheimin toimiin ja persoonaan. Mainittava on toki myös Mannerheimin omat muistelmat, joka on ennen kaikkea puolustuspuhe kirjoitusajankohdan eli 1950-luvun alun maailmanpoliittisessa tilanteessa. Teoksessa on myös lukuisia asiavirheitä, jotka on tehty joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Kokonaan oma lukunsa ovat teokset, jotka keskittyvät vain tiettyyn ajanjaksoon Mannerheimin elämässä. Tällaisia tutkimuksia on niin Mannerheimin ruokatottumuksista kuin lapsuusajan kolttosistakin. Tässä yhteydessä mainitsen keisarillisen Venäjän armeijan historiaan keskittyvän venäläisen Aleksei Skvarovin teoksen Kenraaliluutnantti Mannerheim. Syntynyt tsaarin palvelukseen, ja toisaalta Mannerheimin lapsuuteen ja nuoruuteen paneutuvan Teemu Keskisarjan kirjan Hulttio. Gustaf Mannerheimin painava nuoruus. Päätän blogini kuvauksella Keskisarjan teoksen takakannesta, koska siinä on onnistuttu tuomaan esille jotain olennaista ja rohkaisevaa.

"Peliriippuvainen isä hukkaa sukupolvien rikkaudet ja karkaa rakastajattaren kanssa. Äiti kuolee häpeään ja suruun. Orpo sisarussarja hajoaa maailmalle. Gustafin elämä lipeää käsistä. Ilkivaltaa, koulukiusaamista, simputusta, kolttosta kolttosen perään, kovia rangaistuksia, kodittoman koti-ikävää, holhoojien armoilla köyhäilyä, kännejä, yksinäisyyttä. Ja viimein musertava yhden yön häväistysjuttu.

Mitä tällaisesta pojasta voi tulla isona?"

Mikä Mannerheimin elämäkerta kannattaa lukea?

HQ

Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim

Liittyy aiheisiin: mannerheim, turtola, suomi, clements, keskisarja, ryti, paasikivi, kekkonen

1900-luvun alkupuoliskon eräs merkittävimmistä suomalaisista on varmasti vanhoilla päivillään Suomen marsalkaksi nimitetty Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867-1951). Suomen itsenäisyyden juhlavuonna on kirjakauppoihin tullut melkoinen määrä niin uusia kirjoja kuin uusintapainoksia hieman vanhemmista teoksista. Ne joita asia ei ihan niin paljoa kiinnosta, saavat perustiedot vaikka Wikipediasta.

Olen kuluneen vuoden aikana perehtynyt vapaa-aikanani Suomen lähihistoriaan, ja hyvin nopeasti huomasin sen, miten massiivinen määrä teoksia juuri Mannerheimista on kirjoitettu. Listaan alla sekä jo luettuja että vasta vuoroaan odottavia teoksia aiheesta. Kyseessä ei ole mikään kattava katsaus Mannerheim-kirjallisuuteen, vaan kuvaus omasta itseni sivistämisen projektista, joka jatkuu edelleen.


ASKELLETTU TAIVAL

1. Suomen marsalkka C.G. Mannerheim, Meri, Veijo, s. 454, WSOY 1990.

Ehkä parhaiten kirjailijana tunnetun Veijo Meren elämäkerta Mannerheimista oli se ensimmäinen, jota minulle suositeltiin. Merellä on selvästi ollut käytössään huomattavan paljon tarinoita Marskista, eikä kirjoittaja ole aina onnistunut luomaan luontevaa sidosteisuutta tarinasta toiseen siirryttäessä. Ei ehkä se paras mahdollinen aloituspiste, mutta sain joka tapauksessa mukavan kokonaiskuvan. Teoksen ote on erittäin syvästi kohdettaan kunnioittava.


2. Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat: Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa, Visuri, Pekka, s. 399, Docendo 2015.

Kirjakaupan alelaarista alle kuudella eurolla mukaani lähti Pekka Visurin tutkimus Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon tekemistä ratkaisuista jatkosodan aikana ja hieman sen jälkeen. Kyse oli tasapainoilusta idän ja lännen välissä, ja tässä suurimman vastuun kantoivat toki presidentti Risto Ryti ja Puolustusvoimien ylipäällikkö Gustaf Mannerheim. Lukukokemuksena hyvinkin perusteellisesti aikakautensa tapahtumia selostava, ajoittain hieman raskassoutuinen kirja. Koen kuitenkin lukemisen hyödylliseksi varsinkin siksi, että halusin ymmärtää avainkaksikon kertomia syitä tekemilleen ratkaisuille.


3. Mannerheim, Turtola, Martti, s. 310, Tammi 2016.

Paikallisessa kirjakaupassa näkyvällä paikalla ollut Mannerheim on ansiokkaasti sotahistoriasta useita teoksia tehneen emeritusprofessori Martti Turtolan käsialaa. Kirja itsessään on eräänlainen vastaveto muille Mannerheim-opuksille, joten teosta ei voi suositella ensikosketukseksi aihepiiriin. Turtola on pyrkinyt kertomaan asioita, joita ei ole aiemmin julkisuudessa juurikaan käsitelty. Kirjailijan muihin teoksiin verrattuna tämä vuoden 2016 Mannerheim-kirja on ehkä kirjoittajansa heikoin teos. Silti ehdottomasti lukemisen arvoinen se on niille, joilla on jo kohtuulliset pohjatiedot Mannerheim-tutkimuksesta.


4. Eripuraa ja arvovaltaa: Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen, Laaksonen, Lasse, s. 495, Docendo 2014.

Eripuraa ja arvovaltaa on oiva ikkuna niin keskeisiin toisen maailmansodan sotatapahtumiin Suomessa kuin niiden taustalla vaikuttaneisiin kenraaleihinkin. Johtamisopillinen näkökulma tekee aiheesta omalla tavallaan ajattoman, jolloin sitä voi suositella historianörttien ohella myös henkilöstöjohtamisesta kiinnostuneille. Kuivakan akateeminen esitystapa tekee lukukokemuksesta hieman raskaan, mutta lopulta palkitsevan.


5. Mannerheim: presidentti, sotilas, vakooja, Clements, Jonathan, s. 334, Docendo 2014.

Alun perin englanninkieliselle yleisölle suunnattu yleisteos Mannerheimista, joka keskittyy ennen kaikkea tulevan marsalkan vaiheisiin Itä-Aasiassa hänen toimiessaan Venäjän tsaarin palveluksessa. Suomalaiset teokset ovat yleensä ymmärrettävistä syistä hyvinkin suomikeskeisiä, joten brittiläisen historioitsijan ulkopuolisempi näkemys on tervetullut. Käännös jättää ajoittain toivomisen varaa erityisesti käytettyjen sanavalintojen osalta, mutta muuten kyseessä on helppolukuinen yleisteos. Clementsin Mannerheim on ehkä paras neljän euron pokkari, jonka olen koskaan alelaarista mukaani poiminut.


MATKA JATKUU

Edellä mainittujen teosten ohella olen katsellut jo valmiiksi kourallisen lisää kirjoja, joilla aion sivistää itseäni. Niiden laadusta en toki osaa vielä sanoa mitään, mutta ainakin ne ovat riittävän kiinnostavia päätyäkseen luettaviksi. Ehkä sitten on jo aika siirtyä eteenpäin Paasikiveen ja Kekkoseen. Mauno Koiviston muistaakin sitten jo aivan toisella tavalla, koska on itse elänyt silloin.


6. Gustaf Mannerheim: aristokraatti sarkatakissa, Meinander, Henrik, s. 335, Otava 2017

Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinanderin teos vaikuttaa tasapainoiselta kokonaiskatsaukselta Mannerheimin elämään kehdosta hautaan ainakin sisällysluettelon perusteella. Lisäksi sivumäärä on maltillinen, ja kirja on fyysiseltä kooltaan miellyttävä. Näin ollen Aristokraatti sarkatakissa -teoksella on ainakin päällisin puolin edellytykset olla se paras ja modernein lähtökohta Mannerheim-kirjallisuuteen.


7. Hulttio: Mannerheimin painava nuoruus, Keskisarja, Teemu, s. 250, Siltala 2016.

Olen aina pyrkinyt etsimään Mannerheimista tehtyjä kokonaiskatsauksia yksittäisten tapahtumien tai aikakausien sijaan. Otin kuitenkin taannoin osaa paikallisessa kirjastossa järjestettyyn Mannerheim-keskustelutilaisuuteen, jossa oli puhumassa historioitsija Teemu Keskisarja. Hänen uutuuskirjaansa Hulttio oli paikan päällä myynnissä, ja teos keskittyy ennen kaikkea Mannerheimin nuoruusvuosiin. Esiintymisensä ansiosta Keskisarja onnistui vakuuttamaan minut siitä, että jossain vaiheessa teos kannattaa lukea. Nyt harmittaa, etten ottanut opusta mukaani signeerauksen kera heti keskustelutilaisuuden jälkeen. Elämä on.


8. Mannerheim: viimeinen kortti?, Suomi, Juhani, s. 600, Siltala 2013.

Ennen kaikkea presidentti Urho Kekkosen tutkijana kunnostautuneen Juhani Suomen 600-sivuinen teos Mannerheimista keskittyy ennen kaikkea presidenttikauteen 1944-1946. Suomen ote aiheeseensa on kuulemma perusteellinen, minkä voi päätellä jo sivumäärästäkin. Näkökulma ei ilmeisesti ole kumartavan kunnioittava kuten Veijo Merellä, vaan niin sanotusti kriittinen. Mitä se sitten tässä tapauksessa tarkoittaakaan. Aion ottaa selvää.


Kuten jo mainitsin, Mannerheimista "eroon" päästyäni siirtynen ehkä Paasikiveen ja Kekkoseen. Toisaalta voisi olla avartavaa lukea myös 1900-luvun muiden maiden mahtitekijöistä, kuten esimerkiksi Winston Churchillistä.

Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim

Haluan lyhyempiä pelikokemuksia

Liittyy aiheisiin: witcher, dark souls, alien, mass effect, bloodborne, kesto

Viimeiset pari vuotta ovat suorastaan hellineet pelaavaa kansaa. Jo kuluva vuosi on tuonut ulottuvillemme sellaiset merkkitapaukset kuin The Legend of Zelda: Breath of the Wild, Horizon: Zero Dawn, Mass Effect: Andromeda ja Nioh. Hieman kauempaa tulee muistaa Dark Souls III, Bloodborne, Final Fantasy XV, The Witcher 3 ja Alien: Isolation.

Jaa että mitä sitten? Kaikkihan on hienosti? Ongelmanani on se, että nykyisellään kaikki edellä mainitut pelit tarjoavat liikaa sisältöä. Läpi pelaaminen kestää vähintään 30 tuntia ja säännönmukaisesti yli 50 tuntia. Ääripäätä edustaa The Witcher 3, jonka läpäiseminen lisäosineen otti aikaa peräti 225 tunnin verran. Totta kai näitä eepoksia voisi paahtaa läpi vauhdilla, mutta aloittaessani hyvän pelin haluan syventyä siihen kunnolla.

Seurauksena on pitkitettyä nautintoa yhden ja saman pelin parissa, mutta samaan aikaan vuositasolla koettuja mahtikokemuksia on koko ajan vähemmän. Käytössä oleva aika ei lisäänny, joten viihdeteosten valintaan on kiinnitettävä enemmän huomiota. Toinen tapa olisi pelata suurimmaksi osaksi lyhyempiä indie-pelejä, mutta yksinomaan niihin en halua (enkä voi) nojautua.

Muistiini on jäänyt, että aikoinaan alkuperäisen Mass Effectin pääsi loppuun 30 tunnissa, ja jatko-osan läpäisi 40 tunnissa. Kesto tuntui juuri oikealta. Uusimman Mass Effect: Andromedan koluaminen nappasi 75 tuntia tehokasta peliaikaa. Nautin täysin siemauksin joka hetkestä, mutta olisin ollut valmis lopettamaan jo viimeistään 40 tunnin jälkeen.

Toisin sanoen huomaan pelaavani saman verran kuin ennenkin, mutta aiempaa vähemmän erilaisia pelejä. Samaan aikaan pelejä julkaistaan määrällisesti enemmän kuin koskaan ennen, jolloin kaikkea omasta mielestä kiinnostavaa ei millään ehdi kokeilemaan. Kuultujen uutisten mukaan pelinkehityskustannukset ovat jatkuvasti nousseet, joten taloudellisistakin syistä pelien yleisen keston lyhentäminen voisi olla kannattava veto.

Pelien liiallinen sisältö on siis selkeästi positiivinen ongelma kuluttajan näkökulmasta: sijoittamilleen rahoille saa enemmän vastinetta kuin koskaan ennen. Silti oma mielipiteeni on, että vähempikin riittäisi: kyllä jengi olisi ollut ihan tyytyväinen 40-tuntiseen ME: Andromedaan tai 30-tuntiseen Zeldaan.

Haluan lyhyempiä pelikokemuksia

Verta ja viiniä Puolassa

Liittyy aiheisiin: witcher, puola, matka

Tavallisesti toimittajakeikoille lähdetään aamuyöstä, jotta päästään kohdemaassa paikan päälle virka-ajan puitteissa. Tällä kertaa sain kuitenkin lentää Varsovaan jo edellisen päivän iltana, ja nukkua hyvät yöunetkin. Tällaista luksusta arvostaisi Geralt Rivialainenkin.

SAKSALAISELLA TEHOKKUUDELLA

Kotimaan turvatarkastuksessa huomasin sopivani jälleen terroristin profiiliin, sillä käteni tutkittiin räjähdysainejäämien varalta. Sattuneesta syystä mitään ei löytynyt. Saamani matkasuunnitelman mukaan seurakseni Puolaan olisi lähdössä Pelaaja-lehden mahtimies Panu Saarenoja. Namcon PR-edustaja oli tehnyt meistä niin sanotusti paita ja perse -parin, koska kaikki lentoliput ja muut dokumentit olivat kummallekin täysin samat. Vain nimi ja istumapaikan numerot olivat eri tavalla kirjoitetut.

Poden varmaan jotain piilevää lentopelkoa, sillä ilmailun aikana syöminen laittaa aina vatsan sekaisin. Menneisyydestä oppia ottaen pidättäydyin einehtimisestä antaen omat lentoleipäni Pelaaja-Panulle. Frankfurtin välilaskun aikana päätimme syödä paikalliseen tyyliin valmistettua paninia, ja saksaksi sönkkäämäni tilaus tuntui tekevän pienen vaikutuksen myyjänä toimineeseen vaaleaan saksattareen. Lensimme mennen tullen Lufthansalla, joten matka tarjosi runsaasti tilaisuuksia saksan kielen pohtimiseen. Language of hate, kuten myöhemmin Puolassa joku asiaa luonnehti.

PUOLALAISELLA YLPEYDELLÄ

Varsovan lentokentälle laskeuduttuamme päättelin taksikilpailun olevan aika kovaa: tarjolle tulevia kuskeja sai suorastaan hätistellä pois. Meille varatun taksin kyydissä oli sitten aikaa katsella maisemia ja todeta, että Varsova näyttää aika samalta kuin Helsinki. Hotellille kirjautuessa tulijoille tarjottiin omenoita iltapalaksi. Itse asiassa koko matka oli vahvasti omenainen. Syy tähän ei koskaan selvinnyt.

Seuraavana aamuna oli jokunen tunti aikaa saapastella kaduilla turistina. Kiinnitin tietysti huomiota siihen, että ilmeisesti Itä-Euroopassa ei ole rumia naisia lainkaan. Hotellin pääovien edessä oli pitkulainen iso muistomerkki. Myöhemmin meille kerrottiin teoksen muistuttavan Varsovan getosta toisen maailmansodan aikana, ja että geton muuri kulki juurikin hotellin edestä.

Paikallisessa ruokakaupassa silmään pisti ensimmäiseksi se, miten sulassa sovussa sekä viinakset että muut nesteet olivat hyllyissä. Pullotettua vettä myytiin runsaasti, eikä se maksanutkaan kuin noin 20 centiä litra euroiksi muutettuna. Länsimaiselle hapatukselle immuuneja ei Varsovassakaan olla kommunistisesta menneisyydestä huolimatta: Men's Health -lehden kannessa poseerasi Teräsmiehen roolissa kunnostautunut Henry Cavill. Otsikointi kuului seuraavasti: Forma super mana eli oletettavasti miehen treeniohjelma kerrottiin kaikelle kansalle lehden sisäsivuilla.

PER PEDE

Kellon lähestyessä puolta päivää katselin kameran ja muistiinpanovälineet valmiiksi, sekä tietysti varmistin peilistä edes säällisen edustuskuntoni. Täytyi oikein erikseen muistuttaa olevansa menossa töihin. Viimeksi sama ilmiö tapahtui käydessäni BioWaren studiolla Kanadan Edmontonissa.

Ainakin ulkoisesti asiat huomattavasti rennommin ottava Pelaajan Panu räpläsi puhelintaan matkalla studiolle, kun taas minun silmäni pyörivät joka suuntaan maisemia katsellessa. Perillä kohteessa emme päässeetkään ovelle asti, vaan portin eteen pysähtynyt taksikuski ilmoitti kovalla äänellä "PER PEDE!" Latinan opintojeni muistona ymmärsin hänen tarkoittavan, että meidän tulee kulkea jalkaisin loppumatka. Kysyimme kopissaan istuvalta vartijalta englanniksi, missä päin mahtaa olla CD Projektin toimisto. Vastaus tuli sujuvalla puolalla. Nostimme kulmakarvoja kysyen englanniksi lisätietoa, johon vartija vastasi sujuvalla puolalla toistaen asiansa kovemmalla äänellä kuin ensimmäisellä kerralla. Onneksi mies heilautti kättään yhteen ilmansuuntaan tarjoten näin summittaisen suunnan lähteä kävelemään. Nurkan takaa löytyi ovipari, jonka sivuille oli maalattu punainen lintu. Aulassa meitä tervehti sihteerikön lisäksi luonnollisen kokoinen patsas Geralt Rivialaisesta. Seinät olivat tietenkin väärällään diplomeja ja muita palkintoja, joita The Witcher -sarja on ajan kuluessa pokannut itselleen.

Verta ja viiniä Puolassa

NÄIN LAUSUT SEN OIKEIN

Lehdistölle tarjottiin sama lounas kuin mitä henkilökunta itsekin saa päivittäin työpaikkaruokalassaan. Firman johto on ilmeisen terveysintoilevaa porukkaa: kanaa ja kalaa on tarjolla kasvisruoan ohella, mutta punaista lihaa ei tarjota päivisin lainkaan. Lisäksi ruoan rasvapitoisuus oli hyvin alhainen, ja vastaavasti kasviksia oli hyvin runsaasti. Hyvää apettahan se oli, joskin hieman yllättävää hampurilaisiin ja rasvaisiin pihveihin tottuneelle toimittajaköörille. Myöhemmin kävi ilmi, että ruoan teemoina oli koko mediapäivän ajaksi valittu puolalaisuus ja terveellisyys. Hyvin harvoin pelireissujen järjestäjät kiinnittävät tällaisiin asioihin huomiota. Ravitsemustietoudesta kiinnostuneena olin tietysti mielissäni tästä.

Lounaan ja lyhyen odottelun jälkeen meidät ohjattiin monitorin ja peliohjaimen eteen. Stereokuulokkeet korville laitettuani oli aika siirtyä ainakin henkisesti jonnekin sinne, missä stryksit ja mantikorit aiheuttavat ihmisille huolta aatelisten oikkujen ohella. Kirjoitan toki aikanaan näkemästäni ennakon Gamereactorille. Sen verran voin kuitenkin jo paljastaa, että alkuperäisten kirjojen kirjoittajan nimi Andrzej Sapkowski lausutaan seuraavasti: "anzei sapkovski", ja on tärkeää soinnuttaa z-kirjainta hyttysen ininän lailla. Jos vielä pystyy saamaan häivähdyksen r-äännettä ennen soinnukasta zetaa, niin hyvä juttu. Noituri-saaga kaikkine muotoineen on paikallisille jonkinlaisen kansallisaarteen asemassa hieman samoin kuin Suomelle oli Nokia. Muutenkin puolalaiset tuntuvat olevan ylpeitä historiastaan ja kansallisesta identiteetistään. Tästä voisi ottaa oppia meilläkin.

Studiovierailun päätteeksi saimme teemaan sopivan paketin tuliaisia kotiin vietäväksi. T-paidan ja kangaskassin ohella mielenkiintoisin oli pieneen pussukkaan laitetut gwent-kortit. En koskaan Witcher 3:ssa perehtynyt sen sisäiseen korttipeliin, joten nyt viimeistään on siihen hyvä motivaatio. Hieman erikoisempaa antia oli puiseen rasiaan laitettu viinurisetti: pullonavaaja, pullonsuuhun laitettava kartiomainen metallikorkki sekä pullon kaulaan istuva metallirinkula. Kokonaisuuden kruunasi tietysti punaviini teemaan sopivilla etiketeillä. Harmillisesti sekä viini että pullonavaaja jäivät paluumatkalla tullimiesten iloksi. Onneksi muun tavaran sai pitää. Sudenpäällä koristeltu puinen rasia sai kunniapaikan astiakaapissani heti viinilasien vieressä.

PAUKKUJA KANSAINVÄLISESSÄ SEURASSA

Päivä huipentui paikallisessa Folk Gospodassa. Myöhemmin kävi ilmi, että paikka oli valittu paitsi puolalaisuutensa vuoksi myös siksi, että sen keskiaikainen ympäristö sopii hyvin Witcherin teemaan. Jo päivällä itsestään vinkkiä antanut terveellisyys yhdistettynä perinteisiin kävi jälleen selväksi. Olen aina pitänyt jälkiruoista, joten ei-niin-yllättäen pidin eniten juustokakusta ja omenapiiraasta. Opettihan sitä jo äitikin, että kaikkea pitää maistaa. Erilaisia alkoholijuomia tarjottiin niin runsaasti, että lopulta oli pakko kieltäytyä juomasta uusia makuelämyksiä pohjaa myöten. Promillelukeman noustessa tahtoo myös epäammattimaisuus nostaa päätään, ja tätähän me emme halua. Pelaaja-Panun viereen istahti CD Projektilla työskentelevä, Torontosta kotoisin oleva tytsy punasankaisiin silmälaseihin pukeutuneena. Jonkin ajan kuluttua Panun ja kanadattaren sosiaalinen kone lähti käyntiin, jolloin loppuillasta pohdittiin virtuaalitodellisuuden eettisiä kysymyksiä.

Opin illastamisen aikana melkoisen paljon puolaa. Siinä sivussa seurueen suosikiksi muodostui omenapiirakalta maistunut paukku nimeltä zubrowka. Kansainvälisestä ympäristöstä johtuen illan kielinä käytettiin sekaisin suomea, ruotsia, englantia, puolaa, ranskaa ja venäjää.

HAMPURILAISIA HUIVIIN

Paluumatkalle lähdettiin perinteisissä merkeissä eli suomeksi sanottuna aamuyöllä. Ennen viittä istuimme Pelaaja-Panun kanssa taksissa kohti lentokenttää. Iäkkäämpi kuski esitteli meille matkan varrella olevia rakennuksia kertoen siinä sivussa näkemyksensä maailmanpoliittisesta tilanteesta ja Puolan asemasta siinä kaikessa. Mistä se oikein johtuu, että taksikuskit tuntuvat maailmalla haluavan keskustella historiasta ja politiikasta?

Paluumatkan aikana terveysruoka sai luvan väistyä, ja söin useammankin hampurilaisaterian ennen kuin seisoin jälleen kämppäni eteisessä Suomessa. Tullin haaviin jäänyt viinipullo vain harmitti.