Cookie

Gamereactor käyttää cookieseja taatakseen parhaan mahdollisen selailukokemuksen sivustollamme. Jos jatkat eteenpäin niin oletamme, että hyväksyt cookies-käytäntömme.

Suomi

Easy mode ei pilaisi Sekiroa

Liittyy aiheisiin: sekiro, dark, souls, bloodborne, easy, mode, ninja, gaiden

Japanilainen Dark Souls -peleillään maailmanmaineeseen noussut From Software julkaisi uuden pelinsä Sekiro: Shadows Die Twice 22. maaliskuuta 2019. Samuraiseikkailu sovitti monia niin sanotuista Soulsborne-peleistä tuttuja kuvioita uusiksi, mutta se keskeisin tekijä pidettiin ennallaan. Sekiro vaatii pelaajaltaan paljon, ja tarjoaa vastineeksi mieleen painuvan pelikokemuksen monine onnistumisen tunteineen.

Noin käytännössä siis Sekiro on vaikea, ja monilta osiltaan samalla tavalla vaikea kuin Dark Souls -pelit sitä ennen. Pohdiskelin niin sanotun Souls-like-lajityypin ominaispiirteitä kaksiosaisessa artikkelissani vuonna 2017. Samalla tulin väittäneeksi, etteivät (hyvin tehdyt) Souls-like-pelit ole vaikeita: jokainen vastaantuleva este on voitettavissa keinoilla, joiden omaksuminen ei vaadi mitään erityisen poikkeuksellista "skilliä". Esittämäni pitää paikkansa myös Sekiroa pelatessa, joskin etualalle nousevat toiset asiat kuin Dark Soulsissa. Yhtä kaikki pelaaja saa varautua opettelemaan pelin tavoille. Useimmiten se tapahtuu toistamalla samoja näppäinyhdistelmiä oikeaa ajoitusta harjoitellen yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes oppi on painunut selkäytimeen samalla tavalla kuin aiemmin Soulsborne-peleissä. Noin käytännössä metodina on "itketään ja opitaan", sillä toisto saa pelaajan kuin itsestään pohtimaan vaihtoehtoisia keinoja tilanteen ratkaisemiseksi. Ja yleensä niitä ratkaisutapoja on useita, vaikka aluksi onkin tuntunut, ettei niitä ole ainuttakaan.

Sekiron julkaisu on jälleen virittänyt Internetin ihmeellisessä maailmassa keskustelun, jota käydään melkein aina Souls-like-pelin julkaisun yhteydessä: pitäisikö Sekirossa olla myös helpompi vaikeustaso eli niin sanottu Easy Mode? Odotetusti tuskanhikensä vuodattaneet pelaajat haluavat kokea kuuluvansa pieneen eliittiin, ja vastustavat siksi helpotuksia kiivaasti. Pelaamiseensa vähemmän intohimoisesti suhtautuvat taas haluaisivat kokea From Softwaren pelien tarinat ja pelimaailman, mutta eivät koe voivansa sitä tehdä vaikeusasteen vuoksi. Tämä joukko puolestaan toivoisi erillistä Easy Modea Sekiroon.

Tarkalleen ottaen Sekirossa, kuten muissakin (hyvin tehdyissä) Souls-like-peleissä, on jo nyt Easy Mode. Sitä vain ei ole mitenkään selvästi kerrottu, ja ne helpotukset on keksittävä itse. Äärimmillään tämä tarkoittaa piilotetun kiertoreitin löytämistä, jolla vaikean osuuden pystyy ohittamaan kokonaan. Toisinaan taas kyse on pelin tekoälyn jallittamisesta omaksi edukseen. Konsteja on monia, mutta niiden löytäminen onkin sitten jo ihan oma haasteensa.

Easy Moden vastustajat haluavat kokea pelin läpäisyn osoitukseksi omista taidoistaan kunniamerkin lailla. Tämä on luonnollista, sillä minkä tahansa vaikean asian suorittamisen haluaa kokea onnistumisen jälkeen vaivan arvoiseksi. Toinen esitetty näkemys on se, että Sekiro menettäisi jotain keskeistä pelaajalle tarjoamastaan pelikokemuksesta, jos sitä helpotettaisiin erityisellä Easy Modella. Yhdyn tähän näkemykseen, mutta olen silti eri mieltä. Sekirossa vaikean pomovastuksen kaataminen herättää äijämäisen onnistumisen tunteen, jolle ei ole vertaa videopelien joukossa. Tämä onnistumisen tunteen tavoittelu ja saavuttaminen on Easy Moden vastustajilla usein se tärkein asia Souls-like-peleissä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että erillinen Easy Mode antaisi isommalle kansanosalle mahdollisuuden nauttia From Softwaren peleistä omilla tavoillaan. Näitä osa-alueita olisivat esimerkiksi tarinaan uppoutuminen, maailman tutkiminen ja monipuolisen hahmosuunnittelun ihmetteleminen. Ja mikä tärkeintä: jos kovan luokan Souls-like-veteraani nauttii pelinsä sillä "oikealla" vaikeustasolla, ei hänen saavutuksiaan vähennä se, että joku muu on päässyt nauttimaan samasta pelistä Easy Modella.

Team Ninjan alkuperäiselle Xboxille julkaistu Ninja Gaiden (2004) sai niin paljon palautetta vaikeudestaan, että päivitettyyn versioon Ninja Gaiden Black (2005) lisättiin erillinen Easy Mode. Sitä ei kuitenkaan ollut pakko valita, eikä sitä edes tarjottu ennen kuin pelaaja oli päässyt hengestään riittävän monta kertaa samassa kohdassa. En ainakaan muista tästä seuranneen suurta skandaalia, vaikka nyt rahvaskin sai pelatuksi Ninja Gaideninsa loppuun asti. Itse läpäisin pelin aikoinaan ensin tavallisella vaikeustasolla, ja toisella kerralla helpommalla haasteella.

Jos From Softwaren seuraavaan Souls-like-peliin lisättäisiin Easy Mode, en sitä itse valitsisi. Olen oppinut vuosien varrella, että tietty määrä tuskanhikeä on pakollinen hinta siitä onnistumisen tunteesta, jonka (hyvin tehtyjen) Souls-like-pelien pelaaminen tuottaa. Muistan kuitenkin myös ensimmäisen kokemukseni sokkona pelatun Dark Soulsin kanssa vuodelta 2011. Järkytys oli niin suuri, että koskin seuraavan kerran koko lajityyppiin vasta vuonna 2016, kun päätin ottaa urakakseni Dark Souls III:n. Sittemmin olen pelannut läpi asti Dark Soulsin, Dark Souls II:n, Dark Souls III:n, Bloodbornen ja Team Ninjan Niohin. Omaa ansioluetteloani ei millään tavalla himmentäisi se, jos nämä pelit voisi pelata läpi myös kevyemmällä Easy Modella.

Tulkoon Easy Mode.

Easy mode ei pilaisi Sekiroa

Millainen peli on Souls-like? osa 1/2
https://www.gamereactor.fi/artikkelit/434963/Millainen+peli+on+Soulslike+osa+1-2/

Millainen peli on Souls-like? osa 2/2
https://www.gamereactor.fi/artikkelit/434993/Millainen+peli+on+Soulslike+osa+2-2/

Kokonaan digitaalinen laitesukupolvi?

Kokonaan digitaalinen laitesukupolvi?

Liittyy aiheisiin: Xbox360, XboxOne, PS3, PS4, PS5, XboxTwo, digitaalinen, fyysinen

Olen jonkin aikaa miettinyt, millä tavalla niin sanotusti hoidan asiani, kun seuraava konsolipolvi ennen pitkää alkaa. Olen tullut siihen tulokseen, että ainakin yhdellä alustalla kokeilen siirtyä kokonaan digitaaliseen pelaamiseen. PC-pelaajat ovat tätä tietysti harrastaneet jo vuosikausia.

Xbox 360 / PS3 -aikakaudella hankin melkein kaikki pelini fyysisinä versioina muutamaa latauspeliä lukuun ottamatta. Tilanne on kääntynyt menossa olevan Xbox One / PS4 -konsolipolven aikana päälaelleen, sillä olen hankkinut erityisiä keräilykohteita lukuun ottamatta pelini pääasiassa digitaalisina latauksina. Jos suuntaus jatkuu samana, pelaan Xbox Two / PS5 -aikakauden pelini lähes yksinomaan digitaalisina. Fyysisen konsolin haluan silti edelleen pöytäni kulmalle.

Olenkin päättänyt tehdä Xbox Two'sta ensimmäisen yksinomaan digitaalisia pelejä pyörittävän konsolini. Levyaseman haluan edelleen olevan paikoillaan fyysisessä konsolissa siltä varalta, että tulenkin katumapäälle kesken kaiken.

Miksi aion ryhtyä moiseen? Kyse on lähinnä tilan säästämisestä ja siitä, että nyt menossa olevan konsolipolven aikana hyllyyni on kertynyt kullekin alustalle 10-20 peliä, jotka olen halunnut hankkia nimenomaan fyysisenä. Odotan määrän vain laskevan tulevaisuudessa games as service -ajattelun vallatessa alaa edelleen.

Mitä virkaa on Nintendo Switchin kaverilistalla?

Liittyy aiheisiin: Nintendo, Switch, kaverilista, frendikoodi, Doom, Mario Kart 8 Deluxe, Splatoon 2, Fast RMX, Xbox Live, Plaustation Network

Nintendo ei tunnetusti ole loistanut verkkopalveluissaan. Joskus muinoin Wiin kaverilistalleni taisi päätyä peräti yksi kaveri, ja hänenkään kanssaan emme koskaan verkon välityksellä pelanneet. Samalla sohvalla illanistujaisissa kyllä senkin edestä. Wii U:n ohitin kokonaan, joten olen hyvin innoissani huhuista julkaista Wii U -pelejä Switchille.

Hankin Nintendo Switchin heti julkaisussa maaliskuun alussa 2017, mutta vieläkin kaverilistani on täysin tyhjä. Verkossa olen lataillut pelejä eShopista ja jakanut napsittuja kuvia Facebookissa. Verkkopeleissä olen kunnostautunut niin Doomissa, Mario Kart 8 Deluxessa, Splatoon 2:ssa ja Fast RMX -pelissä. Kaikesta huolimatta kaverilistani ei ole karttunut. Ainakin kovasti toivon, että tulevaisuuden Pokémon ja Animal Crossing korjaavat tilanteen.

Xbox Livessä ja Playstation Networkissa kavereinani on pitkästi yli 100 ihmistä. Taitaapa lukema olla jo yli 150 kummallakin alustalla. Samanlaista orgaanista sosiaalisen piirin laajentumista ei ole tapahtunut Switchillä, tai yleensäkään Nintendon konsoleilla. Uusin hybridikonsoli on kuitenkin ollut käytössäni jo kohta vuoden. Voi siis olla niin, että myös Switchin kaverilistani jää melko tyhjäksi verrattuna Xboxin ja Playstationin vastaaviin.

PS. Koodini on SW-1724-0001-5541.

Mitä virkaa on Nintendo Switchin kaverilistalla?

Mikä Mannerheimin elämäkerta kannattaa lukea?

Liittyy aiheisiin: mannerheim, venäjä, suomi, elämäkerta, meinander, meri, clements, screen, turtola, keskisarja

Perehdyttäessä Suomen ja muun Euroopan historiaan viimeisen 150 vuoden aikana nousee varsin nopeasti esille nimi Carl Gustaf Emil Mannerheim (4.6.1867-28.1.1951). Hänen ruotsinkielinen sukunsa aateloitiin Suomen kuuluessa osaksi Ruotsin valtakuntaa. Mies itse puolestaan syntyi Suomen ollessa itsehallinnollinen osa Venäjän keisarikuntaa. Mannerheim palveli 30 vuotta Venäjän armeijassa, ja pääsi näin kokemaan niin ensimmäisen maailmansodan kuin Venäjän vallankumouksenkin 1917. Saman vuoden joulukuussa hän palasi takaisin Suomeen, muodosti valkoisen armeijan ja johti sen voittoon punaisia vastaan Suomen vuoden 1918 sodassa. Maailmansotien välisenä aikana Mannerheim toimi muun muassa Punaisen ristin puheenjohtajana ja perusti nimeään kantavan lastensuojeluliiton. Toisen maailmansodan edellä Mannerheim pyrki varustamaan itse luomaansa armeijaa valmiiksi tulevaa mittelöä varten, ja vuodet 1939-1945 mies toimi Suomen Puolustusvoimien ylipäällikkönä toisessa maailmansodassa. Usein Mannerheimin ansioksi luetaan myös Suomen irrottaminen sodasta, ja samalla luotiin pohja sille yhteiskuntajärjestykselle osana muuta Eurooppaa, jonka jäljet ovat vieläkin nähtävissä. Toisin sanoen pelkästään Mannerheimiin perehtymällä on mahdollista muodostaa varsin kattava kuva Suomen ja koko Euroopan lähihistoriasta.

Mistä sitten kannattaisi aloittaa? Mannerheimista on kirjoitettu yli 700 artikkelia, tutkimusta ja elämäkertaa. Kaikkein helpointa on tietenkin lähteä liikkeelle maltillisen kokoisesta yksiosaisesta kokonaiselämäkerrasta, mutta niitäkin on tehty vuosikymmenten saatossa lukuisia. Käyn läpi blogissani subjektiivisesti paremmuusjärjestykseen asettamani kuusi elämäkertaa, joita voin syystä tai toisesta suositella. Lopuksi mainitsen muutaman keskeisen moniosaisen elämäkerran, ja kaksi Mannerheimin tiettyyn elämänvaiheeseen painottuvaa teosta. Näihin asiasta innostuneen lukijan kannattaa perehtyä sen jälkeen, kun on hankkinut pohjille hyvän kokonaiskuvan.


1. Gustaf Mannerheim. Aristokraatti sarkatakissa, Meinander, Henrik, s. 335, Otava 2017.

Henrik Meinander on Helsingin yliopiston historian professori ja entinen Mannerheim-museon intendentti. Aristokraatti sarkatakissa on helppolukuinen ja hyvin jäsennelty teos, johon on onnistuttu sisällyttämään paljon tietoa mukavan maltilliseen sivumäärään. Säännöllisesti painotetaan Mannerheimin toimien vielä nykyäänkin näkyviä seurauksia, joka helpottaa ankkuroimaan kuvatut tapahtumat konkreettisesti Suomen historiaan. Jos haluaa lukea vain yhden elämäkerran Mannerheimista, on tämä hyvä valinta.


2. Mannerheim: presidentti, sotilas, vakooja, Clements, Jonathan, s. 334, Docendo 2014.

Brittiläinen teos painottuu ennen kaikkea Mannerheimin palvelukseen Venäjän armeijassa, johon taas suomalaiset selvitykset harvemmin keskittyvät. Selvästi ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta kirjoitettuna kirja ei sisällä kohteensa avointa ihailua, mikä sekin ajoittain vaivaa suomalaisia tutkimuksia. Kirjoittajan tarkoituksena on ollut tehdä Suomen kansallisen merkkihenkilön työtä tutuksi englantia puhuvalle maailmalle. Maltillinen sivumäärä yhdessä helppolukuisuuden kanssa tekee teoksesta nopeasti omaksuttavan.


3. Gustaf Mannerheimin elämä, Ahlander, Dag Sebastian, s. 400, Gummerus 2017.

Ruotsalainen Dag Sebastian Ahlander katsoo Mannerheimia tiukasti Ruotsin suunnasta käsin, ja painottaa kautta linjan Suomen ja Ruotsin rinnakkaiseloa. Hieman hämmentävästi Mannerheimin elämän ensimmäiset 50 vuotta käydään läpi alle sadan sivun aikana, ja loput 75% teoksesta käsittelee vuosia 1918-1951. Ajoittain pääosassa ovat maailmanhistorialliset tapahtumat itse, joiden pyörteissä Mannerheim toimii kehyskertomuksena. Ahlanderin ansioiksi voidaan lukea Ruotsin osuuden tuominen aiempaa paremmin esille Suomen kohtaloissa. Toinen merkittävä puoli on Mannerheimin omien tunnetilojen valottaminen eri tilanteissa, joista muut elämäkerturit ja muistelijat ovat usein vaienneet.


4. Suomen marsalkka C.G. Mannerheim, Meri, Veijo, s. 454, WSOY 1990.

Parhaiten kirjailijana tunnetun Veijo Meren teos keskittyy Mannerheimiin ennen kaikkea ihmisenä eikä niinkään poliittisena toimijana ja sodanjohtajana. Esille tulevat niin ruokatottumukset, kirjalliset harrastukset kuin sosiaalinen pelisilmä keskustelutilanteissa. Toisin sanoen Meren kirjan painopisteenä on välittää lukijalle, millainen Mannerheim oli luonteeltaan, ja miten se vaikutti hänen toimintaansa. Teos kärsii hieman kuvaamiensa osioiden irrallisuudesta, eikä esitysjärjestys ole kronologinen, vaan jostain syystä se loikkii aikakaudesta toiseen. Kirjassa on ajoittain jopa juorukokoelman maku, mutta lopputuloksena Mannerheimin henkilöstä luodaan hyvin inhimillinen kuva.


5. Mannerheim, Screen, J.E.O., s. 461, Otava 2001.

Paksu ja perusteellinen tutkimus tuo mieleen yliopiston tenttikirjan. Asiat käydään tarkasti ja huolellisesti läpi kronologisessa järjestyksessä. Suosittelemistani teoksista J.E.O. Screenin kirja on se monipuolisin ja perusteellisin, mutta lukukokemuksena se on samalla ylivoimaisesti vaativin. Siksi sitä ei voi suositella ihan ensimmäiseksi eikä edes toiseksi elämäkerraksi Mannerheimista.

Brittiläisen Screenin kirja on itse asiassa kaksi teosta yhdessä, ja tämä kaksikko on hyvin paljon lainattu teos Mannerheim-kirjallisuudessa. Samoihin kansiin sisällytetyt kirjat ovat Mannerheim: the Years of Preparation (1970) ja Mannerheim: the Finnish Years (2000).


6. Mannerheim, Turtola, Martti, s. 310, Tammi 2016.

Martti Turtola on kirjoittanut varsin runsaasti elämäkertoja Suomen sotahistorian keskeisistä henkilöistä. Hänen teoksensa ovat hyvin kirjoitettuja ja niitä on miellyttävä lukea. Näistä ansioista huolimatta Turtolan Mannerheim-kirja on harmillisen huono verrattuna muihin suosittelemiini teoksiin. Aivan ehdottomasti se on heikkotasoisin lukemani Turtolan kirja. Kirjoittaja tuntuu olettavan Mannerheimin elämän ja teokset jo ennalta tunnetuiksi keskittyen kaivamaan joukosta jotain kritisoitavaa. Lopputuloksena saadaan kohdettaan nokkiva tutkimus, joka yrittää hieman liikaa olla kriittinen. Jotkut Turtolan tulkinnat Mannerheimin tarkoitusperistä tuntuvat niin ikään kummallisilta. Joka tapauksessa kirjan Mannerheim lukemalla ymmärtää sen, etteivät kaikki suhtaudu tähän suomalaiseen suurmieheen yhtä kunnioittavassa sävyssä.


ENTÄ NE MUUT?

Tarkasteluni ulkopuolelle jäi ainakin kaksi moniosaista elämäkertaa, joita siteerataan varsin usein Mannerheim-kirjallisuudessa. Toinen niistä on kaksiosainen 1960-luvun alussa julkaistu Mannerheim Suomen kohtaloissa I-II, jonka on kirjoittanut Mannerheimin läheinen työtoveri Erik Heinrichs. Se toinen puolestaan on Mannerheimin sukulaisen Stig Jägerskiöldin kahdeksanosainen mammutti, joka julkaistiin 20 vuoden aikana 1960-luvulta 1980-luvun alkuun. Kumpaakin kirjoittajaa on kritisoitu liiallisesta kunnioituksesta Mannerheimia kohtaan, joka on estänyt kriittisen lähestymisen suhteessa Mannerheimin toimiin ja persoonaan. Mainittava on toki myös Mannerheimin omat muistelmat, joka on ennen kaikkea puolustuspuhe kirjoitusajankohdan eli 1950-luvun alun maailmanpoliittisessa tilanteessa. Teoksessa on myös lukuisia asiavirheitä, jotka on tehty joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Kokonaan oma lukunsa ovat teokset, jotka keskittyvät vain tiettyyn ajanjaksoon Mannerheimin elämässä. Tällaisia tutkimuksia on niin Mannerheimin ruokatottumuksista kuin lapsuusajan kolttosistakin. Tässä yhteydessä mainitsen keisarillisen Venäjän armeijan historiaan keskittyvän venäläisen Aleksei Skvarovin teoksen Kenraaliluutnantti Mannerheim. Syntynyt tsaarin palvelukseen, ja toisaalta Mannerheimin lapsuuteen ja nuoruuteen paneutuvan Teemu Keskisarjan kirjan Hulttio. Gustaf Mannerheimin painava nuoruus. Päätän blogini kuvauksella Keskisarjan teoksen takakannesta, koska siinä on onnistuttu tuomaan esille jotain olennaista ja rohkaisevaa.

"Peliriippuvainen isä hukkaa sukupolvien rikkaudet ja karkaa rakastajattaren kanssa. Äiti kuolee häpeään ja suruun. Orpo sisarussarja hajoaa maailmalle. Gustafin elämä lipeää käsistä. Ilkivaltaa, koulukiusaamista, simputusta, kolttosta kolttosen perään, kovia rangaistuksia, kodittoman koti-ikävää, holhoojien armoilla köyhäilyä, kännejä, yksinäisyyttä. Ja viimein musertava yhden yön häväistysjuttu.

Mitä tällaisesta pojasta voi tulla isona?"

Mikä Mannerheimin elämäkerta kannattaa lukea?

Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim

Liittyy aiheisiin: mannerheim, turtola, suomi, clements, keskisarja, ryti, paasikivi, kekkonen

1900-luvun alkupuoliskon eräs merkittävimmistä suomalaisista on varmasti vanhoilla päivillään Suomen marsalkaksi nimitetty Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867-1951). Suomen itsenäisyyden juhlavuonna on kirjakauppoihin tullut melkoinen määrä niin uusia kirjoja kuin uusintapainoksia hieman vanhemmista teoksista. Ne joita asia ei ihan niin paljoa kiinnosta, saavat perustiedot vaikka Wikipediasta.

Olen kuluneen vuoden aikana perehtynyt vapaa-aikanani Suomen lähihistoriaan, ja hyvin nopeasti huomasin sen, miten massiivinen määrä teoksia juuri Mannerheimista on kirjoitettu. Listaan alla sekä jo luettuja että vasta vuoroaan odottavia teoksia aiheesta. Kyseessä ei ole mikään kattava katsaus Mannerheim-kirjallisuuteen, vaan kuvaus omasta itseni sivistämisen projektista, joka jatkuu edelleen.


ASKELLETTU TAIVAL

1. Suomen marsalkka C.G. Mannerheim, Meri, Veijo, s. 454, WSOY 1990.

Ehkä parhaiten kirjailijana tunnetun Veijo Meren elämäkerta Mannerheimista oli se ensimmäinen, jota minulle suositeltiin. Merellä on selvästi ollut käytössään huomattavan paljon tarinoita Marskista, eikä kirjoittaja ole aina onnistunut luomaan luontevaa sidosteisuutta tarinasta toiseen siirryttäessä. Ei ehkä se paras mahdollinen aloituspiste, mutta sain joka tapauksessa mukavan kokonaiskuvan. Teoksen ote on erittäin syvästi kohdettaan kunnioittava.


2. Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat: Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa, Visuri, Pekka, s. 399, Docendo 2015.

Kirjakaupan alelaarista alle kuudella eurolla mukaani lähti Pekka Visurin tutkimus Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon tekemistä ratkaisuista jatkosodan aikana ja hieman sen jälkeen. Kyse oli tasapainoilusta idän ja lännen välissä, ja tässä suurimman vastuun kantoivat toki presidentti Risto Ryti ja Puolustusvoimien ylipäällikkö Gustaf Mannerheim. Lukukokemuksena hyvinkin perusteellisesti aikakautensa tapahtumia selostava, ajoittain hieman raskassoutuinen kirja. Koen kuitenkin lukemisen hyödylliseksi varsinkin siksi, että halusin ymmärtää avainkaksikon kertomia syitä tekemilleen ratkaisuille.


3. Mannerheim, Turtola, Martti, s. 310, Tammi 2016.

Paikallisessa kirjakaupassa näkyvällä paikalla ollut Mannerheim on ansiokkaasti sotahistoriasta useita teoksia tehneen emeritusprofessori Martti Turtolan käsialaa. Kirja itsessään on eräänlainen vastaveto muille Mannerheim-opuksille, joten teosta ei voi suositella ensikosketukseksi aihepiiriin. Turtola on pyrkinyt kertomaan asioita, joita ei ole aiemmin julkisuudessa juurikaan käsitelty. Kirjailijan muihin teoksiin verrattuna tämä vuoden 2016 Mannerheim-kirja on ehkä kirjoittajansa heikoin teos. Silti ehdottomasti lukemisen arvoinen se on niille, joilla on jo kohtuulliset pohjatiedot Mannerheim-tutkimuksesta.


4. Eripuraa ja arvovaltaa: Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen, Laaksonen, Lasse, s. 495, Docendo 2014.

Eripuraa ja arvovaltaa on oiva ikkuna niin keskeisiin toisen maailmansodan sotatapahtumiin Suomessa kuin niiden taustalla vaikuttaneisiin kenraaleihinkin. Johtamisopillinen näkökulma tekee aiheesta omalla tavallaan ajattoman, jolloin sitä voi suositella historianörttien ohella myös henkilöstöjohtamisesta kiinnostuneille. Kuivakan akateeminen esitystapa tekee lukukokemuksesta hieman raskaan, mutta lopulta palkitsevan.


5. Mannerheim: presidentti, sotilas, vakooja, Clements, Jonathan, s. 334, Docendo 2014.

Alun perin englanninkieliselle yleisölle suunnattu yleisteos Mannerheimista, joka keskittyy ennen kaikkea tulevan marsalkan vaiheisiin Itä-Aasiassa hänen toimiessaan Venäjän tsaarin palveluksessa. Suomalaiset teokset ovat yleensä ymmärrettävistä syistä hyvinkin suomikeskeisiä, joten brittiläisen historioitsijan ulkopuolisempi näkemys on tervetullut. Käännös jättää ajoittain toivomisen varaa erityisesti käytettyjen sanavalintojen osalta, mutta muuten kyseessä on helppolukuinen yleisteos. Clementsin Mannerheim on ehkä paras neljän euron pokkari, jonka olen koskaan alelaarista mukaani poiminut.


MATKA JATKUU

Edellä mainittujen teosten ohella olen katsellut jo valmiiksi kourallisen lisää kirjoja, joilla aion sivistää itseäni. Niiden laadusta en toki osaa vielä sanoa mitään, mutta ainakin ne ovat riittävän kiinnostavia päätyäkseen luettaviksi. Ehkä sitten on jo aika siirtyä eteenpäin Paasikiveen ja Kekkoseen. Mauno Koiviston muistaakin sitten jo aivan toisella tavalla, koska on itse elänyt silloin.


6. Gustaf Mannerheim: aristokraatti sarkatakissa, Meinander, Henrik, s. 335, Otava 2017

Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinanderin teos vaikuttaa tasapainoiselta kokonaiskatsaukselta Mannerheimin elämään kehdosta hautaan ainakin sisällysluettelon perusteella. Lisäksi sivumäärä on maltillinen, ja kirja on fyysiseltä kooltaan miellyttävä. Näin ollen Aristokraatti sarkatakissa -teoksella on ainakin päällisin puolin edellytykset olla se paras ja modernein lähtökohta Mannerheim-kirjallisuuteen.


7. Hulttio: Mannerheimin painava nuoruus, Keskisarja, Teemu, s. 250, Siltala 2016.

Olen aina pyrkinyt etsimään Mannerheimista tehtyjä kokonaiskatsauksia yksittäisten tapahtumien tai aikakausien sijaan. Otin kuitenkin taannoin osaa paikallisessa kirjastossa järjestettyyn Mannerheim-keskustelutilaisuuteen, jossa oli puhumassa historioitsija Teemu Keskisarja. Hänen uutuuskirjaansa Hulttio oli paikan päällä myynnissä, ja teos keskittyy ennen kaikkea Mannerheimin nuoruusvuosiin. Esiintymisensä ansiosta Keskisarja onnistui vakuuttamaan minut siitä, että jossain vaiheessa teos kannattaa lukea. Nyt harmittaa, etten ottanut opusta mukaani signeerauksen kera heti keskustelutilaisuuden jälkeen. Elämä on.


8. Mannerheim: viimeinen kortti?, Suomi, Juhani, s. 600, Siltala 2013.

Ennen kaikkea presidentti Urho Kekkosen tutkijana kunnostautuneen Juhani Suomen 600-sivuinen teos Mannerheimista keskittyy ennen kaikkea presidenttikauteen 1944-1946. Suomen ote aiheeseensa on kuulemma perusteellinen, minkä voi päätellä jo sivumäärästäkin. Näkökulma ei ilmeisesti ole kumartavan kunnioittava kuten Veijo Merellä, vaan niin sanotusti kriittinen. Mitä se sitten tässä tapauksessa tarkoittaakaan. Aion ottaa selvää.


Kuten jo mainitsin, Mannerheimista "eroon" päästyäni siirtynen ehkä Paasikiveen ja Kekkoseen. Toisaalta voisi olla avartavaa lukea myös 1900-luvun muiden maiden mahtitekijöistä, kuten esimerkiksi Winston Churchillistä.

Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim