Cookie

Gamereactor käyttää cookieseja taatakseen parhaan mahdollisen selailukokemuksen sivustollamme. Jos jatkat eteenpäin niin oletamme, että hyväksyt cookies-käytäntömme.

Suomi

New Game Plus on parasta

Liittyy aiheisiin: Xenoblade, Chronicles, New, Game, Plus, Torna, Golden, Country, JRPG, Monolith, Soft

Alkuvuodesta 2018 otin työn alle Nintendo Switchin yksinoikeuspeli Xenoblade Chronicles 2:n. Pääsin kuin pääsinkin loppuun saakka, ja itsenäinen Torna - The Golden Country -lisäosa mukaan lukien aikaa prosessi otti 165 tuntia. Olen yli vuoden ajan tiennyt, että jossain vaiheessa palaan niin sanotusti astialle, ja aloitan pelin alusta kaikilla kerätyillä tavaroilla, kokemuspisteillä ja muilla herkuilla. Toisin sanoen aloitan vielä joskus New Game Plussan. Kesällä on hieman hiljaisempaa pelijulkaisuissa, joten juhannuksen alla 2019 oli mitä parhain hetki lähteä uudelleen Alrestin maailmaan.

Ehkä hieman traagisesti huomasin ensimmäiseksi ne samat huonot puolet, joiden kanssa taistelin aiemminkin. Karttanäkymä on suorastaan surkea, ja ajoittain peli ohjaa jopa väärään suuntaan. Huomaan vieläkin harhailevani päämäärättömästi oikeaa paikkaa etsien, vaikka kokemusta pitäisi olla jo riittävästi suunnistuksesta. Toinen ongelma liittyy joihinkin lisätehtäviin, joissa vaaditaan aivan tiettyjen blade-kykyjen käyttöä. Kussakin tilanteessa vaadittavan blade-hahmon valinta on edelleen hankalaa, ja säännöllisesti huomaan selaavani vääriä valikoita etsiessäni juuri sitä tiettyä blade-kykyä. Ensimmäisellä kierroksella muistan nähneeni perustoimintoja opettavia tutoriaalitekstejä vielä sadan tunnin pelaamisen jälkeen, mutta tätä ei New Game Plussassa enää ole. Ratkaisu on hyvä, sillä varsinkin taistelumekaniikan monenlaiset nyanssit palautuvat kyllä ihmeen nopeasti mieleen pitkästä tauosta huolimatta. Muistini mukaan lisäosa Torna - The Golden Country yksinkertaisti pelimekaniikkaa useilla tavoilla oikeista paikoista. Odotan jo innolla, pitääkö tämä muistoni edelleen paikkansa.

New Game Plussan aloitus palauttaa mieleen sen, mikä olikaan niin mahtavaa. Kirkas ja piirroselokuvamainen grafiikka, kauttaaltaan lapsenomainen ja positiivinen tunnelma, mittavat ja hyvin tehdyt välivideot yhdessä suuren ja elävän tuntuisen maailman kanssa tekevät Xenoblade Chronicles 2:sta aivan oman maailmansa. Tarina kieltämättä aukeaa suorastaan etanamaisella vauhdilla, mutta toista kierrosta pelaavaa se ei haittaa. Päinvastoin ensimmäisellä kerralla epäselviksi jääneet yksityiskohdat aukeavat uudella tavalla, ja käsitys monipuolisen tarinan olemuksesta syvenee kuin huomaamatta ihan vain pelaamisen ohessa välivideoita katselemalla. Teknisesti seikkailu rullaa lähes ongelmitta Nintendo Switchillä, mikä tuntuu vieläkin uskomattomalta suoritukselta ottaen huomioon pelin kokoluokan.

Paras yksittäinen ominaisuus New Game Plussassa on tietenkin se, että melkein kaiken keräämänsä ja tuunaamansa saa mukaan sellaisenaan uudelle kierrokselle. Tämä poistaa grindaamisen tarpeen tyystin, ja melkein kaikki vastaan tulevat tilanteet pystyy selvittämään heti ilman tarvetta palata myöhemmin takaisin samoille jäljille. Ensimmäisellä kierroksella piti niin usein palata takaisin myöhemmin suorittamaan sivutehtäviä, jotka jäivät auki pelaajan liian alhaisen kokemustason vuoksi. Siinä sivussa tulee kuin itsestään kehityttyä edelleen, joten pelaaminen muuttuu alati helpommaksi. Tämä ei haittaa, koska vaikeustason nousun sijasta homman nimenä on pelin eri osa-alueiden kokeileminen ja hiominen tavalla, johon ei ensimmäisellä kierroksella pystynyt.

Pelihistoriassani Xenoblade Chronicles 2:lla on oma erityinen paikkansa, sillä kyseessä on ensimmäinen JRPG-peli, josta olen aidosti pitänyt. Sittemmin löysin myös PS4:n Dragon Quest XI:n, mutta Xenoblade 2 oli se ensimmäinen. Kysymyksessä on ehdottomasti se toistaiseksi paras Nintendo Switchin JRPG, ja Xenoblade Chronicles 2:n New Game Plus on nostanut odotukseni pilviin joskus tulossa olevan Xenoblade Chronicles 3:n osalta. Super Mario Odyssey ja The Legend of Zelda: Breath of the Wild saattavat olla Nintendo Switchin parhaimmat pelit, mutta kolmantena tulee heti Xenoblade Chronicles 2. Monolith Softin eepos ei ole täyden kympin peli, mutta ehkä se sarjan seuraava peli jo onkin.

New Game Plus on parasta

Arviossa Xenoblade Chronicles 2
https://www.gamereactor.fi/arviot/489103/

Arviossa Xenoblade Chronicles 2: Torna - The Golden Country
https://www.gamereactor.fi/arviot/573493/

Easy mode ei pilaisi Sekiroa

Liittyy aiheisiin: sekiro, dark, souls, bloodborne, easy, mode, ninja, gaiden

Japanilainen Dark Souls -peleillään maailmanmaineeseen noussut From Software julkaisi uuden pelinsä Sekiro: Shadows Die Twice 22. maaliskuuta 2019. Samuraiseikkailu sovitti monia niin sanotuista Soulsborne-peleistä tuttuja kuvioita uusiksi, mutta se keskeisin tekijä pidettiin ennallaan. Sekiro vaatii pelaajaltaan paljon, ja tarjoaa vastineeksi mieleen painuvan pelikokemuksen monine onnistumisen tunteineen.

Noin käytännössä siis Sekiro on vaikea, ja monilta osiltaan samalla tavalla vaikea kuin Dark Souls -pelit sitä ennen. Pohdiskelin niin sanotun Souls-like-lajityypin ominaispiirteitä kaksiosaisessa artikkelissani vuonna 2017. Samalla tulin väittäneeksi, etteivät (hyvin tehdyt) Souls-like-pelit ole vaikeita: jokainen vastaantuleva este on voitettavissa keinoilla, joiden omaksuminen ei vaadi mitään erityisen poikkeuksellista "skilliä". Esittämäni pitää paikkansa myös Sekiroa pelatessa, joskin etualalle nousevat toiset asiat kuin Dark Soulsissa. Yhtä kaikki pelaaja saa varautua opettelemaan pelin tavoille. Useimmiten se tapahtuu toistamalla samoja näppäinyhdistelmiä oikeaa ajoitusta harjoitellen yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes oppi on painunut selkäytimeen samalla tavalla kuin aiemmin Soulsborne-peleissä. Noin käytännössä metodina on "itketään ja opitaan", sillä toisto saa pelaajan kuin itsestään pohtimaan vaihtoehtoisia keinoja tilanteen ratkaisemiseksi. Ja yleensä niitä ratkaisutapoja on useita, vaikka aluksi onkin tuntunut, ettei niitä ole ainuttakaan.

Sekiron julkaisu on jälleen virittänyt Internetin ihmeellisessä maailmassa keskustelun, jota käydään melkein aina Souls-like-pelin julkaisun yhteydessä: pitäisikö Sekirossa olla myös helpompi vaikeustaso eli niin sanottu Easy Mode? Odotetusti tuskanhikensä vuodattaneet pelaajat haluavat kokea kuuluvansa pieneen eliittiin, ja vastustavat siksi helpotuksia kiivaasti. Pelaamiseensa vähemmän intohimoisesti suhtautuvat taas haluaisivat kokea From Softwaren pelien tarinat ja pelimaailman, mutta eivät koe voivansa sitä tehdä vaikeusasteen vuoksi. Tämä joukko puolestaan toivoisi erillistä Easy Modea Sekiroon.

Tarkalleen ottaen Sekirossa, kuten muissakin (hyvin tehdyissä) Souls-like-peleissä, on jo nyt Easy Mode. Sitä vain ei ole mitenkään selvästi kerrottu, ja ne helpotukset on keksittävä itse. Äärimmillään tämä tarkoittaa piilotetun kiertoreitin löytämistä, jolla vaikean osuuden pystyy ohittamaan kokonaan. Toisinaan taas kyse on pelin tekoälyn jallittamisesta omaksi edukseen. Konsteja on monia, mutta niiden löytäminen onkin sitten jo ihan oma haasteensa.

Easy Moden vastustajat haluavat kokea pelin läpäisyn osoitukseksi omista taidoistaan kunniamerkin lailla. Tämä on luonnollista, sillä minkä tahansa vaikean asian suorittamisen haluaa kokea onnistumisen jälkeen vaivan arvoiseksi. Toinen esitetty näkemys on se, että Sekiro menettäisi jotain keskeistä pelaajalle tarjoamastaan pelikokemuksesta, jos sitä helpotettaisiin erityisellä Easy Modella. Yhdyn tähän näkemykseen, mutta olen silti eri mieltä. Sekirossa vaikean pomovastuksen kaataminen herättää äijämäisen onnistumisen tunteen, jolle ei ole vertaa videopelien joukossa. Tämä onnistumisen tunteen tavoittelu ja saavuttaminen on Easy Moden vastustajilla usein se tärkein asia Souls-like-peleissä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että erillinen Easy Mode antaisi isommalle kansanosalle mahdollisuuden nauttia From Softwaren peleistä omilla tavoillaan. Näitä osa-alueita olisivat esimerkiksi tarinaan uppoutuminen, maailman tutkiminen ja monipuolisen hahmosuunnittelun ihmetteleminen. Ja mikä tärkeintä: jos kovan luokan Souls-like-veteraani nauttii pelinsä sillä "oikealla" vaikeustasolla, ei hänen saavutuksiaan vähennä se, että joku muu on päässyt nauttimaan samasta pelistä Easy Modella.

Team Ninjan alkuperäiselle Xboxille julkaistu Ninja Gaiden (2004) sai niin paljon palautetta vaikeudestaan, että päivitettyyn versioon Ninja Gaiden Black (2005) lisättiin erillinen Easy Mode. Sitä ei kuitenkaan ollut pakko valita, eikä sitä edes tarjottu ennen kuin pelaaja oli päässyt hengestään riittävän monta kertaa samassa kohdassa. En ainakaan muista tästä seuranneen suurta skandaalia, vaikka nyt rahvaskin sai pelatuksi Ninja Gaideninsa loppuun asti. Itse läpäisin pelin aikoinaan ensin tavallisella vaikeustasolla, ja toisella kerralla helpommalla haasteella.

Jos From Softwaren seuraavaan Souls-like-peliin lisättäisiin Easy Mode, en sitä itse valitsisi. Olen oppinut vuosien varrella, että tietty määrä tuskanhikeä on pakollinen hinta siitä onnistumisen tunteesta, jonka (hyvin tehtyjen) Souls-like-pelien pelaaminen tuottaa. Muistan kuitenkin myös ensimmäisen kokemukseni sokkona pelatun Dark Soulsin kanssa vuodelta 2011. Järkytys oli niin suuri, että koskin seuraavan kerran koko lajityyppiin vasta vuonna 2016, kun päätin ottaa urakakseni Dark Souls III:n. Sittemmin olen pelannut läpi asti Dark Soulsin, Dark Souls II:n, Dark Souls III:n, Bloodbornen ja Team Ninjan Niohin. Omaa ansioluetteloani ei millään tavalla himmentäisi se, jos nämä pelit voisi pelata läpi myös kevyemmällä Easy Modella.

Tulkoon Easy Mode.

Easy mode ei pilaisi Sekiroa

Millainen peli on Souls-like? osa 1/2
https://www.gamereactor.fi/artikkelit/434963/Millainen+peli+on+Soulslike+osa+1-2/

Millainen peli on Souls-like? osa 2/2
https://www.gamereactor.fi/artikkelit/434993/Millainen+peli+on+Soulslike+osa+2-2/

Kokonaan digitaalinen laitesukupolvi?

Kokonaan digitaalinen laitesukupolvi?

Liittyy aiheisiin: Xbox360, XboxOne, PS3, PS4, PS5, XboxTwo, digitaalinen, fyysinen

Olen jonkin aikaa miettinyt, millä tavalla niin sanotusti hoidan asiani, kun seuraava konsolipolvi ennen pitkää alkaa. Olen tullut siihen tulokseen, että ainakin yhdellä alustalla kokeilen siirtyä kokonaan digitaaliseen pelaamiseen. PC-pelaajat ovat tätä tietysti harrastaneet jo vuosikausia.

Xbox 360 / PS3 -aikakaudella hankin melkein kaikki pelini fyysisinä versioina muutamaa latauspeliä lukuun ottamatta. Tilanne on kääntynyt menossa olevan Xbox One / PS4 -konsolipolven aikana päälaelleen, sillä olen hankkinut erityisiä keräilykohteita lukuun ottamatta pelini pääasiassa digitaalisina latauksina. Jos suuntaus jatkuu samana, pelaan Xbox Two / PS5 -aikakauden pelini lähes yksinomaan digitaalisina. Fyysisen konsolin haluan silti edelleen pöytäni kulmalle.

Olenkin päättänyt tehdä Xbox Two'sta ensimmäisen yksinomaan digitaalisia pelejä pyörittävän konsolini. Levyaseman haluan edelleen olevan paikoillaan fyysisessä konsolissa siltä varalta, että tulenkin katumapäälle kesken kaiken.

Miksi aion ryhtyä moiseen? Kyse on lähinnä tilan säästämisestä ja siitä, että nyt menossa olevan konsolipolven aikana hyllyyni on kertynyt kullekin alustalle 10-20 peliä, jotka olen halunnut hankkia nimenomaan fyysisenä. Odotan määrän vain laskevan tulevaisuudessa games as service -ajattelun vallatessa alaa edelleen.

Mitä virkaa on Nintendo Switchin kaverilistalla?

Liittyy aiheisiin: Nintendo, Switch, kaverilista, frendikoodi, Doom, Mario Kart 8 Deluxe, Splatoon 2, Fast RMX, Xbox Live, Plaustation Network

Nintendo ei tunnetusti ole loistanut verkkopalveluissaan. Joskus muinoin Wiin kaverilistalleni taisi päätyä peräti yksi kaveri, ja hänenkään kanssaan emme koskaan verkon välityksellä pelanneet. Samalla sohvalla illanistujaisissa kyllä senkin edestä. Wii U:n ohitin kokonaan, joten olen hyvin innoissani huhuista julkaista Wii U -pelejä Switchille.

Hankin Nintendo Switchin heti julkaisussa maaliskuun alussa 2017, mutta vieläkin kaverilistani on täysin tyhjä. Verkossa olen lataillut pelejä eShopista ja jakanut napsittuja kuvia Facebookissa. Verkkopeleissä olen kunnostautunut niin Doomissa, Mario Kart 8 Deluxessa, Splatoon 2:ssa ja Fast RMX -pelissä. Kaikesta huolimatta kaverilistani ei ole karttunut. Ainakin kovasti toivon, että tulevaisuuden Pokémon ja Animal Crossing korjaavat tilanteen.

Xbox Livessä ja Playstation Networkissa kavereinani on pitkästi yli 100 ihmistä. Taitaapa lukema olla jo yli 150 kummallakin alustalla. Samanlaista orgaanista sosiaalisen piirin laajentumista ei ole tapahtunut Switchillä, tai yleensäkään Nintendon konsoleilla. Uusin hybridikonsoli on kuitenkin ollut käytössäni jo kohta vuoden. Voi siis olla niin, että myös Switchin kaverilistani jää melko tyhjäksi verrattuna Xboxin ja Playstationin vastaaviin.

PS. Koodini on SW-1724-0001-5541.

Mitä virkaa on Nintendo Switchin kaverilistalla?

Mikä Mannerheimin elämäkerta kannattaa lukea?

Liittyy aiheisiin: mannerheim, venäjä, suomi, elämäkerta, meinander, meri, clements, screen, turtola, keskisarja

Perehdyttäessä Suomen ja muun Euroopan historiaan viimeisen 150 vuoden aikana nousee varsin nopeasti esille nimi Carl Gustaf Emil Mannerheim (4.6.1867-28.1.1951). Hänen ruotsinkielinen sukunsa aateloitiin Suomen kuuluessa osaksi Ruotsin valtakuntaa. Mies itse puolestaan syntyi Suomen ollessa itsehallinnollinen osa Venäjän keisarikuntaa. Mannerheim palveli 30 vuotta Venäjän armeijassa, ja pääsi näin kokemaan niin ensimmäisen maailmansodan kuin Venäjän vallankumouksenkin 1917. Saman vuoden joulukuussa hän palasi takaisin Suomeen, muodosti valkoisen armeijan ja johti sen voittoon punaisia vastaan Suomen vuoden 1918 sodassa. Maailmansotien välisenä aikana Mannerheim toimi muun muassa Punaisen ristin puheenjohtajana ja perusti nimeään kantavan lastensuojeluliiton. Toisen maailmansodan edellä Mannerheim pyrki varustamaan itse luomaansa armeijaa valmiiksi tulevaa mittelöä varten, ja vuodet 1939-1945 mies toimi Suomen Puolustusvoimien ylipäällikkönä toisessa maailmansodassa. Usein Mannerheimin ansioksi luetaan myös Suomen irrottaminen sodasta, ja samalla luotiin pohja sille yhteiskuntajärjestykselle osana muuta Eurooppaa, jonka jäljet ovat vieläkin nähtävissä. Toisin sanoen pelkästään Mannerheimiin perehtymällä on mahdollista muodostaa varsin kattava kuva Suomen ja koko Euroopan lähihistoriasta.

Mistä sitten kannattaisi aloittaa? Mannerheimista on kirjoitettu yli 700 artikkelia, tutkimusta ja elämäkertaa. Kaikkein helpointa on tietenkin lähteä liikkeelle maltillisen kokoisesta yksiosaisesta kokonaiselämäkerrasta, mutta niitäkin on tehty vuosikymmenten saatossa lukuisia. Käyn läpi blogissani subjektiivisesti paremmuusjärjestykseen asettamani kuusi elämäkertaa, joita voin syystä tai toisesta suositella. Lopuksi mainitsen muutaman keskeisen moniosaisen elämäkerran, ja kaksi Mannerheimin tiettyyn elämänvaiheeseen painottuvaa teosta. Näihin asiasta innostuneen lukijan kannattaa perehtyä sen jälkeen, kun on hankkinut pohjille hyvän kokonaiskuvan.


1. Gustaf Mannerheim. Aristokraatti sarkatakissa, Meinander, Henrik, s. 335, Otava 2017.

Henrik Meinander on Helsingin yliopiston historian professori ja entinen Mannerheim-museon intendentti. Aristokraatti sarkatakissa on helppolukuinen ja hyvin jäsennelty teos, johon on onnistuttu sisällyttämään paljon tietoa mukavan maltilliseen sivumäärään. Säännöllisesti painotetaan Mannerheimin toimien vielä nykyäänkin näkyviä seurauksia, joka helpottaa ankkuroimaan kuvatut tapahtumat konkreettisesti Suomen historiaan. Jos haluaa lukea vain yhden elämäkerran Mannerheimista, on tämä hyvä valinta.


2. Mannerheim: presidentti, sotilas, vakooja, Clements, Jonathan, s. 334, Docendo 2014.

Brittiläinen teos painottuu ennen kaikkea Mannerheimin palvelukseen Venäjän armeijassa, johon taas suomalaiset selvitykset harvemmin keskittyvät. Selvästi ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta kirjoitettuna kirja ei sisällä kohteensa avointa ihailua, mikä sekin ajoittain vaivaa suomalaisia tutkimuksia. Kirjoittajan tarkoituksena on ollut tehdä Suomen kansallisen merkkihenkilön työtä tutuksi englantia puhuvalle maailmalle. Maltillinen sivumäärä yhdessä helppolukuisuuden kanssa tekee teoksesta nopeasti omaksuttavan.


3. Gustaf Mannerheimin elämä, Ahlander, Dag Sebastian, s. 400, Gummerus 2017.

Ruotsalainen Dag Sebastian Ahlander katsoo Mannerheimia tiukasti Ruotsin suunnasta käsin, ja painottaa kautta linjan Suomen ja Ruotsin rinnakkaiseloa. Hieman hämmentävästi Mannerheimin elämän ensimmäiset 50 vuotta käydään läpi alle sadan sivun aikana, ja loput 75% teoksesta käsittelee vuosia 1918-1951. Ajoittain pääosassa ovat maailmanhistorialliset tapahtumat itse, joiden pyörteissä Mannerheim toimii kehyskertomuksena. Ahlanderin ansioiksi voidaan lukea Ruotsin osuuden tuominen aiempaa paremmin esille Suomen kohtaloissa. Toinen merkittävä puoli on Mannerheimin omien tunnetilojen valottaminen eri tilanteissa, joista muut elämäkerturit ja muistelijat ovat usein vaienneet.


4. Suomen marsalkka C.G. Mannerheim, Meri, Veijo, s. 454, WSOY 1990.

Parhaiten kirjailijana tunnetun Veijo Meren teos keskittyy Mannerheimiin ennen kaikkea ihmisenä eikä niinkään poliittisena toimijana ja sodanjohtajana. Esille tulevat niin ruokatottumukset, kirjalliset harrastukset kuin sosiaalinen pelisilmä keskustelutilanteissa. Toisin sanoen Meren kirjan painopisteenä on välittää lukijalle, millainen Mannerheim oli luonteeltaan, ja miten se vaikutti hänen toimintaansa. Teos kärsii hieman kuvaamiensa osioiden irrallisuudesta, eikä esitysjärjestys ole kronologinen, vaan jostain syystä se loikkii aikakaudesta toiseen. Kirjassa on ajoittain jopa juorukokoelman maku, mutta lopputuloksena Mannerheimin henkilöstä luodaan hyvin inhimillinen kuva.


5. Mannerheim, Screen, J.E.O., s. 461, Otava 2001.

Paksu ja perusteellinen tutkimus tuo mieleen yliopiston tenttikirjan. Asiat käydään tarkasti ja huolellisesti läpi kronologisessa järjestyksessä. Suosittelemistani teoksista J.E.O. Screenin kirja on se monipuolisin ja perusteellisin, mutta lukukokemuksena se on samalla ylivoimaisesti vaativin. Siksi sitä ei voi suositella ihan ensimmäiseksi eikä edes toiseksi elämäkerraksi Mannerheimista.

Brittiläisen Screenin kirja on itse asiassa kaksi teosta yhdessä, ja tämä kaksikko on hyvin paljon lainattu teos Mannerheim-kirjallisuudessa. Samoihin kansiin sisällytetyt kirjat ovat Mannerheim: the Years of Preparation (1970) ja Mannerheim: the Finnish Years (2000).


6. Mannerheim, Turtola, Martti, s. 310, Tammi 2016.

Martti Turtola on kirjoittanut varsin runsaasti elämäkertoja Suomen sotahistorian keskeisistä henkilöistä. Hänen teoksensa ovat hyvin kirjoitettuja ja niitä on miellyttävä lukea. Näistä ansioista huolimatta Turtolan Mannerheim-kirja on harmillisen huono verrattuna muihin suosittelemiini teoksiin. Aivan ehdottomasti se on heikkotasoisin lukemani Turtolan kirja. Kirjoittaja tuntuu olettavan Mannerheimin elämän ja teokset jo ennalta tunnetuiksi keskittyen kaivamaan joukosta jotain kritisoitavaa. Lopputuloksena saadaan kohdettaan nokkiva tutkimus, joka yrittää hieman liikaa olla kriittinen. Jotkut Turtolan tulkinnat Mannerheimin tarkoitusperistä tuntuvat niin ikään kummallisilta. Joka tapauksessa kirjan Mannerheim lukemalla ymmärtää sen, etteivät kaikki suhtaudu tähän suomalaiseen suurmieheen yhtä kunnioittavassa sävyssä.


ENTÄ NE MUUT?

Tarkasteluni ulkopuolelle jäi ainakin kaksi moniosaista elämäkertaa, joita siteerataan varsin usein Mannerheim-kirjallisuudessa. Toinen niistä on kaksiosainen 1960-luvun alussa julkaistu Mannerheim Suomen kohtaloissa I-II, jonka on kirjoittanut Mannerheimin läheinen työtoveri Erik Heinrichs. Se toinen puolestaan on Mannerheimin sukulaisen Stig Jägerskiöldin kahdeksanosainen mammutti, joka julkaistiin 20 vuoden aikana 1960-luvulta 1980-luvun alkuun. Kumpaakin kirjoittajaa on kritisoitu liiallisesta kunnioituksesta Mannerheimia kohtaan, joka on estänyt kriittisen lähestymisen suhteessa Mannerheimin toimiin ja persoonaan. Mainittava on toki myös Mannerheimin omat muistelmat, joka on ennen kaikkea puolustuspuhe kirjoitusajankohdan eli 1950-luvun alun maailmanpoliittisessa tilanteessa. Teoksessa on myös lukuisia asiavirheitä, jotka on tehty joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Kokonaan oma lukunsa ovat teokset, jotka keskittyvät vain tiettyyn ajanjaksoon Mannerheimin elämässä. Tällaisia tutkimuksia on niin Mannerheimin ruokatottumuksista kuin lapsuusajan kolttosistakin. Tässä yhteydessä mainitsen keisarillisen Venäjän armeijan historiaan keskittyvän venäläisen Aleksei Skvarovin teoksen Kenraaliluutnantti Mannerheim. Syntynyt tsaarin palvelukseen, ja toisaalta Mannerheimin lapsuuteen ja nuoruuteen paneutuvan Teemu Keskisarjan kirjan Hulttio. Gustaf Mannerheimin painava nuoruus. Päätän blogini kuvauksella Keskisarjan teoksen takakannesta, koska siinä on onnistuttu tuomaan esille jotain olennaista ja rohkaisevaa.

"Peliriippuvainen isä hukkaa sukupolvien rikkaudet ja karkaa rakastajattaren kanssa. Äiti kuolee häpeään ja suruun. Orpo sisarussarja hajoaa maailmalle. Gustafin elämä lipeää käsistä. Ilkivaltaa, koulukiusaamista, simputusta, kolttosta kolttosen perään, kovia rangaistuksia, kodittoman koti-ikävää, holhoojien armoilla köyhäilyä, kännejä, yksinäisyyttä. Ja viimein musertava yhden yön häväistysjuttu.

Mitä tällaisesta pojasta voi tulla isona?"

Mikä Mannerheimin elämäkerta kannattaa lukea?