Kirjoitin joulukuussa 2011 Gamereactorille arvion Joe Johnstonin ohjaamasta elokuvasta The Wolfman, ja annoin numeroksi täyden kympin. Näihin päiviin asti minulle on kuittailtu asiasta. Pätkääkään en silti kadu, ja olen arvion kirjoittamisen jälkeen katsellut saman elokuvan uudelleen ainakin kaksi kertaa.
Vuosien ajan mielessäni pyöri epätasaisin väliajoin ajatus omasta ihmissusitarinasta. Kun sitten koronaviruksen jylläys alkoi, löysin itseni hiljaisesta asunnosta omien ajatusteni kanssa, ja aikaa oli enemmän kuin tarpeeksi. Vanha tarinaidea alkoi näin elää omaa elämäänsä. Lopulta tunnustin jotain tärkeää itselleni: tarina jättää rauhaan vasta sitten, kun se on kerrottu.
Ihmissusitarinoissa sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, sillä niitä on kerrottu satojen vuosien ajan. Tarvitsin siis jonkinlaisen oman näkökulman kuluneeseen aihepiiriin. Ensimmäinen päätös oli sijoittaa tarina itselle tuttuun ympäristöön eli Suomeen. Seuraavaksi täytyi pohtia, tapahtuuko tarina menneisyydessä, nykyisyydessä vaiko kenties jopa tulevaisuudessa. En keksinyt mitään hyvää syytä olla sijoittamatta tarinaa nykyaikaan.
Entä sitten tapahtumapaikka? Luonnollisesti olisi valittava alue, jonka tunnen hyvin. Pystyn siis näin paremmin luomaan niin sanotun siellä olemisen tunnun, koska tunnen tapahtumapaikat jo valmiiksi. Alueeksi valikoitui Tampereen Hervanta, koska olen siellä viettänyt aikaani hieman yli 10 vuotta. Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut, mutta korkeita kerrostaloja täynnä oleva betonilähiö tuntui täydelliseltä - ja samaan aikaan riittävän epätodennäköiseltä - tapahtumapaikalta. Täydellistä oli sekin, että Hervanta rakennettiin aikoinaan keskelle metsää, ja se myös näkyy vielä nykyäänkin.
Aihepiirin, aikakauden ja tapahtumapaikan selkiytymisen jälkeen oli tietenkin edessä se varsinaisen tarinan pohtiminen. Kuin itsestään mieleeni putkahti loppuratkaisu, ja heti perään alkukohtaus. Näin ollen leijonanosa suunnitteluprosessista koski sitä, miten pääsen tarinassani sieltä alusta mukavasti loppuun. Varsin aikaisessa vaiheessa ymmärsin senkin, että tarinassani rinnastuvat lykantropia ja alkoholismi. Ehkä näin on joku muukin joskus tehnyt, mutta en ainakaan itse ollut sellaisesta tietoinen. Kaiken kaikkiaan hahmottelu- ja ideointivaihe vei aikaa melkein tasan neljä kuukautta.
Olen aina ollut huono keksimään henkilöhahmoille nimiä. Nämä kuvitteelliset ihmiset saattavat olla hyvinkin tarkasti piirtyneinä mielessäni, ja kenties jopa osaan heidät paperille eläviksi kuvailla. Silti nimien antaminen on aina tuottanut ongelmia, ja tuottaa varmaan jatkossakin. Onneksi apuun riensi lapsuudenystäväni Timo, jolle teos onkin omistettu juuri nimiä koskevan työpanoksen ansiosta. Haluan kuitenkin paukutella henkseleitäni siitä, että nimet Kristian Wulff ja Henri Ampuja kirkastuivat mielessäni eräänä iltapäivänä kävellessäni lenkkipolulla yksin.
Hieman ennen varsinaista kirjoittamista katselin Youtubesta amerikkalaisen Jerry Jenkinsin videoita. Hänen mukaansa ei pidä ryhtyä mihinkään sellaiseen toimeen, joka voisi vaarantaa ensimmäisen käsikirjoitusversion valmistumisen. Päätin noudattaa hänen neuvoaan, ja aion tehdä niin vastakin. Toinen hyväksi havaitsemani tapa oli kuunnella musiikkia ennen päivän kirjoitusistunnon aloittamista. En halua tietää, miten monta kertaa tulin kuunnelleeksi brittiläisen laulu- ja soitinyhtye Judas Priestin kappaleen Night Crawler. Sanat osaan joka tapauksessa ulkoa.
Hieman yli vuosi hahmotteluvaiheen aloittamisen jälkeen tarina on viimein kerrottu. Toivottavasti se nyt jättää minut rauhaan. Uskoisin niin.
(Kuva: Elina Laaksonen, Mistvale Media)
https://www.bod.fi/kirjakauppa/valkea-juova-markus-hirsilae-9789528061472