Suomi
Blog
Historian valossa Venäjä tuskin muuksi muuttuu

Historian valossa Venäjä tuskin muuksi muuttuu

Viimeisten vuosien aikana olen syystä tai toisesta keskittynyt ennen kaikkea Pohjois-Amerikan alueen historian lueskeluun, ja perehtynyt amerikkalaisten kirjailijoiden tuotantoon. Kaiken aikaa olen tiennyt sen, että jossain vaiheessa haluan perehtyä myös venäläiseen menneisyyteen hieman paremmin. En halunnut päästää itseäni helpolla, joten aloitin lukemalla rapia 900-sivuisen tietokirjan Romanovit 1613-1918. Kyseisen suvun tsaarit hallitsivat Venäjää yli 300 vuotta, ja ymmärrettävästi tuon ajan pitkä varjo vaikuttaa edelleenkin Venäjällä.

Kirjan käsittely etenee juuri niin kuin voisi olettaakin. Aloitetaan sekasortoisesta ajasta, jonka päätteeksi valtaan nousee ensimmäinen tsaari. Vastaavasti lopetetaan sekasortoiseen aikaan, jonka päätteeksi viimeinen tsaari luopuu vallasta, ja syntyy Neuvostoliitto. Venäjän nykyinen presidentti Vladimir Putin on kutsunut Neuvostoliiton romahdusta 1900-luvun suurimmaksi tragediaksi. Kirjailija Jari Tervo puolestaan on kutsunut Neuvostoliiton perustamista 1900-luvun suurimmaksi tragediaksi.

Venäjän historialle tyypillistä tuntuvat olevan autoritaarinen hallinto, väkivalta niin omia kuin lähialueidenkin kansoja kohtaan, sensuuri, poliittiset salamurhat ja kaikille yhteiskunnan tasoille sisään leivottu korruptio. Kirjailija puhuukin tsaarien Venäjällä syntyneestä yhteiskuntasopimuksesta: eliitti saa hallita itsevaltaisesti, ja kansa saa ainakin suurin piirtein sen mitä se elääkseen tarvitsee. Kuulostaako tutulta? Tämän vuoksi en ole optimistinen sen suhteen, että tuossa vieressä edelleenkin oleva Venäjä miksikään muuttuisi ainakaan minun elinaikanani. Jos kerran maa on porskuttanut valitsemallaan tiellä yli 400 vuotta ja sama meno jatkuu edelleen, mikä sitä motivoisi muuksi muuttumaan?

Romanovien lukemista voi luonnehtia valaisevaksi kokemukseksi sen vuoksi, että se auttaa ymmärtämään Venäjän nykyisen presidentin Vladimir Putinin perusteluja sotaretkelleen Ukrainassa, mutta myös Venäjän kansan reaktioita siihen. Historian varjo on pitkä, eikä Venäjällä ole ollut tarvetta tehdä tiliä menneisyytensä kanssa samalla tavalla kuin esimerkiksi mihin Saksa joutui toisen maailmansodan jälkeen.

Montefiore käy läpi Romanovien ajalta paljon sellaista aineistoa, joiden ainakin toivoisi olevan pelkkiä historiankirjoituksen lehdille juuttuneita juoruja. Varsinkin tavat oikeudenkäynneissä, kidutuksissa ja teloituksissa ovat sellaista luettavaa, että hiukset nousevat pystyyn. Ja jos venäläiset ovat tällä tavalla tottuneet kohtelemaan toinen toisiaan, miten heidän voi odottaa kohtelevan vihollisiaan?

Kokonaisuutena Romanovien lukeminen on samaan aikaan sekä mielenkiintoinen että sivistävä, mutta toisaalta myös masentava. Se murskaa kaiken optimismin siitä, että tuo vieressä edelleenkin oleva (maapinta-alaltaan) jättiläismäinen valtio miksikään muuttuisi tulevaisuudessakaan.

Montefiore, Simon, Sebag, Romanovit 1613-1918, s. 908, WSOY 2017

HQ