Cookie

Gamereactor käyttää cookieseja taatakseen parhaan mahdollisen selailukokemuksen sivustollamme. Jos jatkat eteenpäin niin oletamme, että hyväksyt cookies-käytäntömme.

Suomi
Capax Infiniti

Capax Infiniti

Viime blogistani on aikaa kauan ja ajattelin lämpimikseni jakaa pääkoppani sisältöä kanssanne.

Taas on aika luennolle ja pienelle tiedonjakohetkelle. Tarina alkaa noin 5 miljardia vuotta sitten, kun galaksimme ulkoreunassa sijaitsevassa tähtisumussa syntyi supernovan vaikutuksesta tuntemamme rakas tähti. Tällä nuorella tähdellä, aivan kuin monella muullakin, oli protoplanetaarinen kiekko, joka oli muodostunut sen synnystä ylijääneestä pölystä, jäästä, raudasta, kivestä ja raskaammista sekä keveistä alkuaineista. Ajan kuluessa nämä ylijäämäaineet alkoivat törmätä toisiinsa muodostaen kivi ja kaasuplaneettoja. Noin 4,5 miljardia vuotta sitten kolmas mössökasa aurinkosta otti muotonsa. Tämä oli nuori planeettamme. Alussa nuoreen maapalloon iski paljon asteroideja ja vulkaaninen maaperä sylki jatkuvasti tuhkaa ja kaasua ilmaan, josta muodostui ajan kuluessa ilmakehämme. Samalla protoplanetaarisesta aineksesta syntyi pieni kiertolaisemme, joka sai myös oman osansa asteroidi impakteista. Loput aineksesta muodosti asteroidivyöhykkeen. Myöhemmin asteroidien tuoma jää suli ja muodosti koko maapallon kattavan alkumeren. Tätä ennen oli maapallo jo jäähtynyt ja ottanut nykyisen muotonsa. Mahtavat ukkosmyrskyt syöksivät salamoita alkumereen kunnes ilmakehä oli asettunut tasapainoon. Aurinkon pojat olivat syntyneet ultraväkivaltaisella tavalla ja tämä tapahtuma oli alkusoitto maapallon ultraväkivaltaiselle tulevaisuudelle.

Jatkuvasti muuttuva vulkaaninen maaperä loi saarekkeita planeetan pinnalle, jolloin liikkuvat mannerlaatat jatkoivat väkivallan sinfoniaa yhdistymällä yhdeksi suureksi mantereeksi (Rodinia). Tähän aikaan esiintyivät ensimmäiset monisoluiset eliöt. Tämän jälkeen laatat hajosivat luoden toisen supermantereen nimeltä Pannotia. Myöhemmin laatat taas yhdistyivät Pangeaksi, mutta tällöin oli jo todella mielenkiintoista elämää maapallon merissä ja mantereella. Elämän synty maapallolle on vieläkin mysteeri. Tiedemiehet ovat pystyneet luomaan aminohappoja simuloimalla alkukantaisen maan ukkosmyrskyjä alkumeren yllä. Aminohapot ovat biologisen elämän perusrakennuspalikoita. Ensimmäiset bakteerioliot esiintyivät noin 3,6 miljardia vuotta sitten nuoren maapallon alkumeressä. Aika kului ja ensimmäiset monisoluiset eliöt ilmestyivät noin 1,3 miljardia vuotta sitten. Kasvit alkoivat kasvaa maan erikoisella pinnalla ja meressä alkoi esiintyä kalmareita ja alkukantaisia kaloja. Jatkuvasti muuttuvat elinympäristöt ja lämpötila pakotti orgaaniset eliöt adaptoitumaan uusiin elinympäristöihin. Eri paikoissa syntyneet eliöt joutuivat erilaisten vaikeuksien kohtaamiksi, jolloin alkoi lajiutuminen. Eliöt olivat kehittyneet niin erilleen toisistaan, etteivät ne enää pystyneey pariutumaan toistensa kanssa. Tätä alun ajanjaksoa kutsuttiin nimellä Prekambrikausi, joka ulottuu maapallon synnystä noin 4,5 miljardia vuotta - 542 miljoonaan vuoteen saakka. Prekambrikausi kattaa noin 7/8 maapallon historiasta ja on samalla todella huonosti tunnettua aikaa.

Noin 545 miljoonaa vuotta sitten alkoi Paleotsooisinen maailmankausi, jonka aikana ensimmäiset vesieliöt kömpivät pangean rannoille. Kausi päättyi noin 252 miljoonaa vuotta sitten. Paleotsooisen maailmankauden alussa olivat nilviäiset ja trilobiitit vallalla, keskellä kalat ja lopuksi matelijat. Tähän kauteen kuului kambrikausi, ordovikikausi, siluurikausi, devonikausi, kivihiilikausi ja permikausi. Paleotsoosisen kauden alussa maalla ei ollut elämää ollenkaan, ei edes kasveja. Tämän seurauksena maapallon ilmasto oli hiilidioksidivoittoista. Nuori aurinko oli vain 70% nykyisestä tehostaan ja nuori maapallo pyöri nopeammin ja päivän pituus oli 21h 24h sijaan. Merissä oli kuitenkin ollut elämää jo miljoonia vuosia ja evoluutio oli tehnyt outoja elukoita kuten Nautiloideihin kuuluva Orthocone ja monenlaiset meriskorpionit. Tämä oli nilviäisten aikaa. Helmiveneet taitavat olla ainoita muinaisen maailman reliikkejä ordovikikaudelta. Paleotsooisen maailmankauden jälkeen alkoi todella mielenkiintoinen maailmankausi, Triassikausi. Ensimmäiset kehukokalat alkoivat valumaan pangean massiivisille paleotsoosisen kauden loppupuolen rannoille ja evoluutio muokkasi miljoonien vuosien saatossa maalle ajautuneista keuhkokaloista sammakkoeläimiä, jotka triassikaudella olivat yksi suurimmista vaikuttajista matelijoiden lisäksi. Triassikausi kuuluu mesotsooniseen maailmankauteen (248 - 65 miljoonaa vuotta). Triassikaudella ilmasto oli lämmin ja kuiva. Pangean keskiosissa oli suuret aavikot ja reunoilla rehvää metsää. Triassikaudella ilmestyi ensimmäiset dinosaurukset, kuten Herrerasaurus. Evoluutio oli myös luonut erikoisia eläimiä, kuten synapsidit (ensimmäiset kehittyivät noin 320 miljoonaa vuotta sitten kivihiilikaudella). Synapsidit, kuten Dimetrodon, olivat pääsijallisesti sekoitus matelijaa ja nisäkästä. Biologit luokittelevat ne nisäkäsmäisiin matelijoihin. Triassikausi oli havumetsien aikaa, sillä lehtipuut olivat vielä suurimmaksi osaksi kehittymättä. Monesti ajatuksissani matkaan triassikauden havumetsiin ja kuvittelen käveleväni Dimetrodonin rinnalla havumetsän halki. Oikeasti tämä olisi mahdollisesti tuhoisaa, sillä minusta tulisi hyvä makupla Dimetrodonin ruokavaljoon.

Triassikautta seurasi jurakausi (201-145 miljoonaa vuotta sitten). Tämä oli matelijoiden kulta-aikaa. Matelijat olivat dominoiva elämänmuoto merissä ja maalla. Merta hallitsi Plesiosaurian lahko, johon kuului muun muassa Pliosaurus ja Seeleyosaurus ja maalla legendaarinen Allosaurus, Brachiosaurus ja Stegosaurus vain mainitakseni muutaman. Allosaurus oli jurakauden pääsaalistaja. Jurakauden alussa, Pangea oli alkanut hajota ja irronneet maanosat eristivät joitain lajeja, jolloin tietynlainen evoluutio voi ottaa vallan. Samaa tapahtumaa voi seurata Galápagos saarilla ja Madagaskarissa nykyajalla. Jokainen geologinen kausi sisältää massasukupuuton, jolloin lajeja ja kokonaisia lahkoja tuhoutuu ja tuhkasta nousee uusi lahko. Yleensä massasukupuutto merkitsee uutta aikakautta, mutta se voi tapahtua kesken aikakautta. Jurakaudella (ja sitä edeltävilla ajoilla) jopa etelämanner, jonka tunnemme nykyään kylmänä ja jään peittämänä mantereena, oli rehvää metsää ja kukoisti elämänmuotoja sammakkoeläimistä matelijoihin ja jopa pieniin nisäkkäisiin. Jurakausi luokitellaan kolmeen aikaan. Alempi, keski ja ylempi jurakausi. Luokittelu perustuu eläinmuotoihin kullakin aikakaudella. Tältä kaudelta on jäänyt muinaninen petojen lahko, Crocodylidae. Muistakaa, kun näette krokotiilin, kunnioittakaa sitä, sillä sen lahko on kävellyt tällä planeetalla miljoonia vuosia ennen, kuin edes kaukaisimmat esi-isäsi käveli tällä pallolla.

Jurakauden päätyttyä tuli liitukausi. Liitukausi oli mesotsooisen maailmankauden viimeinen jakso, joka kesti noin 79 miljoonaa vuotta (145-66 miljoonaa vuotta). Liitukaudella Pangea oli jo melkein hajonnut tuntemaamme muotoon ja evoluutio oli ottanut täysin uusia askeleita dinosaurusten kehityksessa. Jotkin maapallon historian mahtavimmista petoeläimistä eli tällä aikaudella. Legendaarinen Tyrannosaurus Rex ja Triceratops hallitsivat tätä aikakautta. Myös kaikkein suurin tuntemamme kaksijalkainen peto eli tällä aikakaudella, nimeltään Spinosaurus Aegypticaus. Ilmasto oli hyvin lämmin ja valtavat metsät kulkivat halki koko maailman. Merenpinta oli korkealla ja koko planeetalla soi biologisen elämän sinfonia. Liitukausi sai nimensä liitukalkkikerrostumista Englannin rantakallioissa, jotka ovat siltä ajalta. Myös nisäkkäiden evoluutio kiihtyi tällä aikakaudella. Pussieläimiä ja muita pieniä nisäkkäitä kehittyi vauhdilla. Ikävä kyllä, moni näistä muinaisista nisäkkäistä tuhoutui traagisissa tapahtumissa liitukauden lopulla. Liitukauden lopussa (65miljoonaa vuotta sitten) tapahtui jotain, mikä muutti maapallon historiaa ja biologiaa lopullisesti. Ilmasto alkoi viiletä, joka tarkoitti tuhoa monelle dinosauruslajille. Tapahtumat saivat vauhtia deus ex machina tyylisessä skenaariossa, jolloin noin kymmen kilometrin mittainen asteroidi iskeytyi Jukatanin niemimaahan nykyisessä Meksikossa. Impakti oli valtava ja nostatti massiivisen pölypilven, joka peitti koko maapallon. Tapahtuma vauhditti ilmason viilenemistä ja nopeassa muutoksessa 75% kaikista eliömuodoista tuhoutui. Ne, jotka eivät pystyneet sopeutumaan, kuolivat. Kasvien harvetessa suuret kasvissyöjä dinosaurukset eivät saaneet ravintoa ja kuolivat. Tämä puolestaan tappoi suuret lihansyöjät. Isommat dinosaurukset eivät voineet selvitä harvenevassa energian puutteessa. Nisäkkäät olivat pieniä ja tasalämpönsä ansiosta sopeutuivat viilenevään ilmastoon paremmin kuin dinosaurukset. Selvinneet dinosaurukset muuttuivat evoluution mittaamattoman voiman edessä linnuiksi, jotka tänä päivänä hallitsevat ilmatilaa.

Seuraavaksi evoluutio otti täysin erilaisen suunnan. Noin 66 miljoonaa vuotta sitten alkoi Paleogeenikausi (66-23 miljoonaa vuotta sitten. Tämä kausi voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Paleogeenikausi, eoseenikausi ja oligoseenikausi. Täällä kaudella kehittyi ensimmäiset kädelliset esi-isämme. Tämä oli nisäkkäiden valtakausi, mutta dinosaurukset eivät olleet kokonaan unohtuneet. Tämän kauden pääsaalistajat olivat hirmulintuja kuten Gastornis Giganeteus. Tällä aikakaudella kehittyi myös ensimmäiset Cetacea heimon edustajat, kuten Ambulocetus, joka myöhemmin kehittyi nykypäivän valaaksi. Paleogeenikauden alussa kehittyi outoja nisäkkäitä kuten Titanoides. Ilmasto alkoi taas lämmetä ja eoseenikauden alussa, asteroidin aiheuttama joukkotuho, oli unohdettu ja elämä taas kukoisti. Mantereet olivat siinä kohdassa, jossa ne ovat nytkin, mutta vedenpinta oli korkealla. Näissä maapallon hienoissa metsissä maata hallitsi hirmullinnut ja pienet metsänpohjan asukit kuten Leptictidium ja hevosen esi-isä Hyracotherium, joka ei ollut isoa koiraa suurempi. Vedessä taas Ambulocetus teki säännöt. Tämä noin kolmemetrinen nisäkäs muistutti hieman krokotiilia ja vaani saalistaan joen penkalla upoksissa odottaen epäonnista eläintä, joka tuli väärään kohtaan juomaan. Tarpeen vaatiessa se pystyi myös kävelemään maalla. Eoseeni oli pitkä jakso paleogeenikaudella, joka piti sisällään mitä erikoisempia eläimiä. Eoseenikauden loppupuolella, Ambulocetusta ei enää ollut. Se oli kehittynyt joksikin isommaksi ja häijymmäksi. Se eläin oli Basilosaurus. Alkukantainen valas, joka saalisti pienempiä merinisäkkäitä ja kaloja. Basilosaurus oli noin 18 metriä pitkä ja virtaviivainen. Se oli menettänyt kykynsä kävellä ja oli nyt täysin vedessä elävä. Tähän aikaan ilmasto teki myös jotain, mitä ei ollut nähty aikakausiin. Jäätä oli alkanut muodostua maapallon napalakeille ensimmäistä kertaa miljooniin vuosiin. Tämä viilensi ilmastoa ja lopulta hävitti pienet metsänpohjan asukit. Meren pinta laski ja jääkausi oli väistämättä tulossa. Oligoseenikaudella maapallion napalakit alkoivat jäätyä ja meren pinta laskea. Etelämanner jäätyi ja suli. Tällä ajalla ilmestyivät ensimmäiset häntäapinat ja myös maapallolla suurin koskaan elänyt maanisäkäs Paraceratherium. Tämä kausi alkoi massiivisella joukkotuholla, mahdollisesti massiivisen tulivuoren purkauksen vuoksi. Oligoseenikausi päättyi noin 24 miljoonaa vuotta sitten.

Seuraavana jonossa oli Neogeenikausi. Erityisen mielenkiintoisen tekee tästä kaudesta se, että ensimmäiset Hominidae lahkon edustajat ilmestyivät näyttämölle Afrikan sydämessa. Moni laji, jotka ovat tänä päivänä keskuudessamme oli jo kehittynyt. Tämän kauden lopussa alkoi tuntemamme jääkausi. Tällä ajanjaksolla kehittyi Australopithecus africanus, jota pidetään Homo sapiensin kantaisänä. Evoluutio kävi läpi mitä mielenkiintoisimpia eläinmuotoja. Trooppiset kasvit väistyivät savannien heinikon tieltä. Loppupuolella ensimmäiset ihmisapinat muuttivat pohjoiseen. Tätä kautta seurasi Pleistoseenikausi, jolloin mammutit ja sapelihammaskissat johtivat pohjoista pallonpuoliskoa.

Viimeinen kappale kommenttikentässä...

Im in SPAAAACE!

Viime blogistani on jo aikaa ja luulen että on aika pienelle luennolle. Tässä blogissani käsittelen avaruuden mielenkiintoisia ilmiöitä, kuten mustia aukkoja ja galakseja. Aloitetaan galakseista. Galaksit luokitellaan pääosin kolmeen luokkaan, mutta galaksityyppejä on kuitenkin paljon enemmän. Kolme päätyyppiä ovat: Elliptiset galaksit, kiekkomaiset galaksit ja epäsäännölliset galaksit. Muut tyypit ovat: Linssimäiset galaksit, sauvaspiraaligalaksit, kääpiögalaksit ja epäsäännölliset galaksit. Oma Linnunratamme on sauvaspiraaligalaksi. Kaikkein mielenkiintoisin galaksityyppi on kuitenkin Aktiiviset galaksit. Aktiivinen galaksi eroaa muista siten, että se säteilee paljon enemmän energiaa, mitä sen sumut ja tähdet pysytvät tuottamaan. Aktiivisia galakseja ovat Kvasaarit, blasaarit, Seyfertin galaksit ja radiogalaksit. Kvasaarit ovat hyvin kaukaisia aktiivisia galakseja, joilla on hyvin voimakas punasiirtymä. Pystymme havaitsemaan kvasaarit massiivisesta etäisyydestä huolimatta. Tämä viestii siitä että niiden on säteiltävät paljon voimakkaammin kuin tavalliset galaksit. Kvasaarit eivät voi olla kovin isoja, koska niiden kirkkaus vaihtelee nopeasti. Blasaari on hyvin samanlainen kuin kvasaari, paitsi sen energiasuihku tulee suoraan meitä kohti. Radiogalaksit taas säteilevät voimakasta röntgensäteilyä. Aktiivisten galaksien energiasuihkut, jotka tulevat valonnopeudella galaksin ytimestä ylös ja alas (säteilevästä galaksista katsoen), syntyy kun galaksin ytimessä olevaan supermassiiviseen mustaan aukkoon syöksyy ainetta ydintä ympäröivästä kertymäkiekosta. Syöksyvä aine kuumenee ja alkaa säteillä voimakkaasti synnyttäen energiasuihkut ytimen navoista. Seyfertin galaksit ovat tästä tapahtumasta erinomaisia esimerkkejä. Tapahtumaa voisi parhaiten kuvata, jos yrittäisi täyttää lattiaan pultattua koirankuppia painepesurilla.

Galaksit kuuluvat melkein poikkeuksetta galaksijoukkoihin. Omaan galaksijoukkoomme kuuluu kolme isoa ja noin 40 pientä galaksia. Tätä ryhmittymää kutsutaan Paikalliseksi ryhmäksi. Paikallinen ryhmä kuuluu taas Neitsyen superjoukkoon, johon kuulu noin 1300 galaksia. Paikalliseen ryhmään kuuluu kaksi isoa galaksia Linnunradan lisäksi. Nämä ovat Andromedan galaksi ja Kolmion galaksi. Mukaan kuuluu myös monta kääpiögalaksia, joista tunnetuimmat lienevät oman Linnunratamme seurana majailevat suuri ja pieni Magellanin pilvi. Ikävä kyllä nämä pikkugalaksit ovat nähtävissä vain eteläisellä pallonpuoliskolla. Andromeda ja Kolmion galaksi ovat kuitenkin nähtävissa Suomesta käsin. Andromedan galaksi lähestyy linnunrataamme kovalla vauhdilla ja mahdollisesti törmää omaan galaksiimme (varmoja ei olla, koska Andromedan sivuttaista liikettä ei voi havaita) ja näin yhdistyvät massiiviseksi kierteisgalaksiksi, kun galaksien ytimet yhdistyvät isoksi supermassiiviseksi mustaksi aukoksi. Tapahtuma saattaa olla meille tuhoisa, koska galaksien törmätessä yhteen ne viskovat paljon tähtiä ja ainetta pois galaksienväliseen avaruuteen. Ei kuitenkaan syytä huoleen, sillä tämän tapahtuman ajankohta sijoittuu kolmen miljardin vuoden päähän nykyhetkestä. Kolmion galaksi on saanut nimensä Kolmion tähdistön mukaan, jonka lähellä se maasta katsottuna on. Jos kertoisin kaiken oleellisen näistä galakseista, olisimme täällä vielä ensivuonnakin. Vaihdetaanpa aihetta mustiin aukkoihin.

Musta aukko on massakeskittymä, joka syntyy massiivisen tähden supernovaräjähdyksessä. Jos kappaleen säde alittaa sen Schwarzschildin säteen se luhistuu mustaksi aukoksi. Maapallon pitäisi puristua halkaisijaltaan 9mm palloksi, jotta se muuttuisi mustaksi aukoksi. Mustan aukon pakonopeus ylittää valonnopeuden, jolloin edes valo ei pääse siltä karkuun ja siksi kohde on "näkymätön". Musta aukko nimitystä käytti ensimmäisen kerran John Wheeler vuonna 1967. Kuitenkin mustan aukon olemassaolo on ennustettu jo 1700-luvun loppupuolella. Professori Stephen Hawkingin kertoo kirjassaan Ajan lyhyt historia mustan aukon olevan eräänlainen reikä aika-avaruudessa. Mustan aukon voi havaita sen vaikutuksesta lähiympäristöön, kuten valon taipuminen tai kappaleen kiertäminen "haamutähden" ympäri. Mustat aukot myös säteilevät voimakasta röntgensäteilyä. Tunnetuin musta aukko sijaitsee Joutsenen tähtikuviossa ja kantaa nimeä Cygnus X-1. X-1 on kaksoistähti, joista toinen komponentti on musta aukko. Musta aukko imee seuralaistähdestään ainetta ja vapauttaa samalla röntgensäteilyä, jolloin se tulee havaittavaksi.

Musta aukko koostuu kahdesta komponentista. Keskustassa on tähden hyvin tiiviiksi puristunut ydin, joka voi massaltaan vastata miljoonia tähtiä ja sitä ympäröi tapahtumahorisontti. Tapahtumahorisonttiin joutunut energia imeytyy väistämättä sisälle mustaan aukkoon. Mustia aukkoja on kolmea eri tyyppiä. Schwarzschildin musta aukko, joka on pyörimätön ja omaa vain singulariteetin ja tapahtumahorisontin. Kerrin aukko on pyörivä musta aukko, joka omaa kaksi tapahtumahorisonttia ja niiden välissä olevan ergosfäärin, jossa kaikki sinne imeytyvät asiat joutuvat pyörimisliikkeeseen. Viimeisenä on Reissner-Nordströmin aukko, jolla on kaksi sisäkkäistä tapahtumahorisonttia ja niiden välissä aika ja avaruuskoordinaatit vaihtavat paikkaa.

Galaksien keskustassa on Supermassiivinen musta aukko, jonka syntymekanismi on meille vielä tuntematon, mutta hypoteeseja on monta. Siitä kaikki on kuitenkin samaa mieltä, että ne ovat hyvin vanhoja ja todennäköisesti ne ovat syntyneet alkuräjähdyksen yhteydessä, tai sen jälkitouhuissa. Päätän luennon tähän, sillä olen kertonut kaiken oleellisen pähkinänkuoressa. Jos on kysyttävää, vastaan tietämykseni mukaan. Menkää ja sivistäkää itseänne.

Boldly go where no man has gone before

Boldly go where no man has gone before

Kesä alkaa olla jo takana ja alkaa viileämmät, kirkkaammat yöt. Ei silti ole syytä huoleen, sillä pimeys ja selkeä yötaivas avaavat oven uusille mahdollisuuksille. Yötaivasta seuraavalle harrastelijalle talviaika on parhain kohta vuodesta havainnoille.

Nyt kun maapallo kääntyy talvisiin olosuhteisiin, se nostaa tunnetuimpia kohteita Suomen tähtitaivaalle. Alkajaisiksi etelän suunnalta nousee Orionin tiimalasin muotoinen tähtikuvio ja myös Pieni Koira tulee esille Orionin alapuolelta. Pieneen Koiraan kuuluu myös tähtitaivaan kirkkain tähti Sirius.

Orionista voi bongata hyvällä säällä erittäin kirkkaana loistavan sumun (M42) eli Orionin suuren kaasusumun, johon kuuluu myös kuuluisa pimeä sumu, Hevosenpääsumu. Orionin yläpuolella sijaitsee Härän tähtikuvio, johon myös kuuluu eräs pohjoisen tähtitaivaan näyttävimmistä kohteista. M45 eli Plejadit tai Seulaset. M45 on oikein hieno avoin tähtijoukko, joka paljaalla silmällä näyttää vähän pieneltä Ison Karhun "kattila" osuudelta. Härän tähdistössä sijaitsee myös supernovajäänne M1 eli Rapusumu, mutta kohteen suhteellinen kirkkaus on +8,4 magnitudia ja täten näkyy aika heikosti. Vain pimeimillä öillä saattaa tämän kohteen nähdä tähtimäisenä kohteena.

Päämme yläpuolella melkein zeniitissä sijaitsee kaksoisveetä muistuttava tähdistö, Kassiopeia. Kassiopeiassa on kaksi syväntaivaan kohdetta M52 ja M103 kuitenkin vaikeasti nähtävissä, jos ei tiedä niiden tarkkaa paikkaa.

Kassiopeian vieressä on mielenkiintoinen tähtikuvio, Andromeda. Harrastelijalle tästä tähtikuviosta löytyy varsin kaunis ja mielenkiintoinen kohde M31. M31 tai Andromedan galaksi on iso kierteisgalaksi ja samalla omaa galaksiamme lähinnä oleva galaksi. Andromedan galaksilla on kaksi seuralaisgalaksia M32 ja M110, jotka voi nähdä kaukoputkella tai isoilla kiikareilla. Andromedan galaksin voi nähdä paljain silmin, mutta pienellä kaukoputkella kohteesta tulee satumaisen näköinen.

Andromedan lähistöllä sijaitsee toinen galaksi Kolmion tähtikuviossa. M33 eli Kolmion galaksi kuuluu Andromedan galaksin ja oman Linnunratamme kanssa noin 30 galaksin muodostamaan paikallisryhmään, joista nämä kolme ovat suurimmat. M33 on havaittavissa kaukoputkella.

Olette nyös saattaneet huomata tähtimäisiä objekteja jotka liikkuvat vinhaa vauhtia ja sitten katoavat. Älkää hätääntykö, sillä kyseessä on satelliitti joka peilaa auringonvaloa ja näkyy kirkkaasti hetken kunnes taas menee pimeän puolelle.

Myös oikein kirkkaina ja valosaasteettomina öinä voi nähdä ohuen nauhan kulkevan Kotkan, Joutsenen, Kefeuksen, Kassiopeian, Perseuksen, Ajomiehen, Kaksosten ja Yksisarvisen läpi. Tämä nauha on oma galaksimme, Linnunrata.

Öinen taivas on pullollaan avonaisia ja pallomaisia tähtijoukkoja, galakseja, pimennysmuuttujia, kaksois, kolmois ja jopa viisinkertaisia tähtiä, röntgenlähteitä (kuuluisin Cygnus X-1 Joutsenessa), kaasusumuja ja kvasistellaarisia objekteja.

Illan tullen taidan taas hiippailla ulkoilmaan seuraamaan tähtitaivaan ihmeitä (jos on hyvä sää). Kuka tietää, ehkä löydän uuden kohteen joka nimetään mukaani. Tästä ei harrastus parane.

Kuvassa M45.