Cookie

Gamereactor käyttää cookieseja taatakseen parhaan mahdollisen selailukokemuksen sivustollamme. Jos jatkat eteenpäin niin oletamme, että hyväksyt cookies-käytäntömme.

Suomi

Naispelaajat vs. naispelaajat

Kirjoittaja Siirappi 7. huhtikuuta 2013 kello 18:18

Näin alkuun täytyy sanoa, että en koskaan, KOSKAAN ole joutunut sanaharkkaan muiden naispuolisten pelaajien kanssa. Sitä paitsi ainoat naisenpuoliskot, joiden tiedän pelaavan, ovat kaikki pikkusiskoni kavereita. Omassa ikäluokassani en tunne ketään. (Sosiaalinen elämä, mitä se on?) Netissähän nyt ei taas ikinä tiedä, minkälaista varustusta sieltä nimimerkin takaa oikeasti löytyy... Olen jo siis etukäteen pahoillani mahdollisista nenään vedetyistä herneistä. Tarkoitukseni ei ole loukata ketään, vaan hiukan aukoa päätäni asiasta, joka vaivaa mieltäni ajoittain.

Naisia löytyy nykyään monenlaisten pelien äärestä, mikä on hieno asia. Nyt seuraa tunnustus: minulla on taipumusta katsoa nenänvarttani pitkin sellaisia naisia, jotka sanovat harrastuksekseen pelaamisen, mutta eivät pelaa sellaisia pelejä, joita minä pidän syystä tai toisesta hyväksyttävämpinä. Seuraavaksi esitän KÄRJISTETYSTI joitakin pääni sisällä pyöriviä ajatuksia, kun luen netin (olettaakseni) pelimaailman leidien esittämiä kommentteja.

Call of Duty ym. shooterit: Yritätkö olla jotenkin badass? Ehkä poikamainen? Tehdä naispuolisuudestasi erikoisuus miespuolisten pelaajien parissa? Haetko huomiota? Treffiseuraa?
Facebookin pelit: No ne nyt mitään pelejä olekaan. Mokomakin kasuaali.
Sims: Katso edellinen.
Kauhupelit: Jee verta OMG. Ääk. *samansuuntaisia ajatuksia kuin shootereiden kanssa*
Assassins Creed, Mass Effect, World of Warcraft ym. supersuosiota nauttivat pelit/sarjat: Sitä mennään massan mukana vai? Kivat sulle.

Saattoi olla muitakin pelejä, joiden naiskannasta on pakko provosoitua, mutta tässä olivat ne, jotka tulivat ensimmäisenä mieleen. Mitä näillä kaikilla peleillä on yhteistä? Se, että itse en ole kyseisiin peleihin/genreihin koskenutkaat. Mitä muuta? Ajatukseni vertautuvat suoraan siihen, minkälaisia ajatuksia pelaajat yhtenä täytenä kiintiönä (eli miehet+naiset+toasterit) viljelevät somessa.

Onneksi olen alkanut kyseenalaistaa edes hieman tapaani ajatella. Havahduin hämmentyneenä negatiivisiin aatoksiini viimeksi GameReactorin ääressä. Lehden etuaukeamalla pääsi ääneen vain yksi naistoimittaja, joka ilmoittaa aina nauttineensa Sims-peleistä, ja myös arvioi ja analysoi tuoreinta Sim Cityä lehden loppupuoliskolla. Mikä oli ensimmäinen ajatukseni? Tietenkin "Miksi ihmeessä tämä nainen on 'langennut' naispelaajien perisyntiin eli Sims-sarjaan? Olisi maailmassa muutakin pelattavaa." Luin Sim City-arvion läpi (joka oli tosiasiassa oikein kattava, asiallinen ja hyvä vähäiseen palstatilaan nähden - kiitos ja anteeksi, Tiina Malin), jonka jälkeen aloin pohtia, miksi välitän niin paljon siitä, mitä toiset naiset pelaavat.

Ideahan tässä on oikeastaan sama kuin haukkua kaikkia esimurrosikäisiä, jotka viihtyvät paremmin Call of Dutyn kuin ns. "oikeiden pelien" parissa, erona vain se, että kohdistan oman ärtymykseni nimenomaan toisiin naisiin. Miksi? Vastauksessa piilee liuta lisää syntilistalle: kateus, ylpeys, viha. No, oikeastaan kaikki kuolemansynnit voisi upottaa ajatuksieni taustalle, mutta nuo kolme mainitsemaani ovat kaikkein ilmeisimpiä. Kateus, joka johtuu näiden muiden naisten saamasta (peli)kokemuksesta, statuksesta, huomiosta. Ylpeys ja harhaluulo oman peligenren ylivertaisuudesta verrattuna näiden toisten naisten valintoihin, ylpeys omista taidoista, älystä, kärsivällisyydestä. Viha, joka kohdistuu naisiin, jotka pilaavat muiden naispelaajien uskottavuuden, bimboista jotka leipovat virtuaalikakkuja, lähettelevät valokuvakollaaseja peleistään naamakirjaan ja flirttailevat pyssyn varressa korostaen omaa ainutkertaista naiseuttaan.

Minua alkoi ottaa pattiin oma kyvyttömyyteni arvostaa jokaista pelinsä parissa viihtyvää naista. Sen on loputtava. Minun ei tarvitsisi edes erotella mies- ja naispelaajia toisistaan, sillä se on niin enimmäkseen niin keinotekoista ja naurettavaa. Arvelen, että en ole ajatuksineni täysin yksin. En tiedä, kuinka kärkkäästi naispelaajat haukkuvat toisiaan nettipalstoilla, mutta itse pyrin siihen, että päässäni oleva scheisse myös pysyy pollassa eikä valu nettiin loukkaamaan ketään.

Ja voi herran jestas sitä päähän kertyneen scheissen määrää. Elämä olisi niin paljon iisimpää, jos ei tarvitsisi kyräillä toisten naisten tekemisiä netissä. Ihan kuin naiset eivät jo saisi tarpeeksi lokaa naamaan peliyhteisöjen parissa*, minunkaltaisteni urpojen pitää vielä puukottaa lajitovereitani selkään vähän lisää. Järjetöntä. Onko ihan pakko provosoitua?

Vastaus on ei. Naisia löytyy jatkossakin kaikkien peligenrejen parista, vaikka niitä ei olisi erityisesti naisille osoitettukaan. Siihen olisi naisten (erityisesti minun) hyvä tottua ja hyväksyä makujen ja mieltymysten erilaisuus. Sehän on suoranainen itsestäänselvyys, eikä makuasioissa kannata ruveta kerjäämään senkkaa nokastaan. Erilaisuus on pelaajienkin parissa rikkaus. Miksen ottaisi ennakkoluuloistani niskapersotetta ja kokeilisi jotain aikaisemmin halveksumaani peligenreä, ennenkuin murjon mielessäni sitä pelaavat naiset maanrakoon.

Haluaako joku voileivän?

Ps. Ihan kuin blogin kirjoittamisella naisnäkökulmasta ei olisi jo sinänsä tietty huomiohakuisuuden faktori olemassa. Ammuin itseäni polveen, irony is sweet. :P


*Tai no, ehkä osa naisten pykeltämistä girlplayer vs. player-memeistä on puhdasta mielikuvituksen tuotosta, jonka tarkoitus on ilmaista uhmaa pelaajien miesenemmistöä vastaan eikä varsinaisesti osoitella epäkohtia pelaajien välisessä tasa-arvossa.

Pelisivistyksen aukot

Kirjoittaja Siirappi 6. huhtikuuta 2013 kello 22:21

Olen onnekseni saanut viettää melkein koko ikäni pelien parissa. Pikkutenavana pelasin supermarketissa ollutta NES-jättiläistä. Kouluikäisenä kämpin kavereilla tai serkuilla pelaamassa kaikkea DOS-peleistä PlayStationiin. Ensimmäinen oma konsoli oli hartaan säästämisen tuloksena Gameboy Color ja sille Pokémon Yellow. Loppu on historiaa. Koneita on vuosien saatossa kertynyt aina vanhasta kunnon nessusta pleikkakolmoseen saakka. Pelaamattomien pelien häpeäpinokin on suurempi kuin mitä tällaiselle köyhänpuoleiselle pulliaiselle olisi suotavaa.

Mutta mutta. Jämähdin jossakin vaiheessa pelaajanuraani taktisten roolipelien kuluttajaksi. Roolipelit ja tasohyppelyt vielä menivät, mutta muuten maku pelien suhteen oli todella kapea. Kun soppaan heittää vielä Matin kukkarossa, lienee selvää, etten satsannut mihinkään muuhun kuin peleihin, joiden laatuun ja viihdearvoon saatoin itse luottaa ilman turhia kommervenkkejä. Mikäs siinä, tiesin mitä halusin. Vaan mistä kaikesta jäin paitsi?

No. Ensiksikään Xbox ei ole koskaan kuulunut konsolirepertuaariini, ihan vain siksi, että sen söpö-japanilainen-sprite-höskä-tarjonta on ollut olematonta. Tietokoneeni taas on jo vuosikausia ollut sama kivikautinen läppäri, joka ei jaksa pyörittää mitään näytönsäästäjää kummempaa. En siis ole missään vaiheessa vaivautunut panostamaan aikaa ja valuuttaa välineisiin, jotka olisivat tuoneet ulottuvilleni useamman lajin peliherkkuja. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän huomaan, minkälaista potentiaalia olen päästänyt valumaan hukkaan omien ennakkoluulojeni takia. Harmittaa.

Entäs sitten vanhemmat konsolit. Pengon retrokonsoleita ja -pelejä netin turuilla ja toreilla, melko usein olen vähällä ostaakin jotain. Muuten täytän uteliaisuuttani pelivideoilla. Itse asiassa taidan nykyään katsoa peliaiheisia videoita enemmän kuin pelaan itse. Minulla on aivan valtava pelinälkä ja tarjontaa on aivan mielettömästi videopelien historian molemmissa suunnissa. Rahatilanne määrittelee edelleen pitkälti sen, minkälaisia investointeja teen, mutta yritän nyt edes hieman taktikoida, ettei pelisivistykseeni pääse syntymään lisää aukkoja. Seuraava konsolihankinta onkin suuri kysymysmerkki.

Loppukaneetti: Silmäni ovat lopultakin auenneet. Halleluja! Pelejä on paljon, paljon, PALJON ja minä haluan tietää kaikesta edes jotain, kokeilla kaikkea, kokeilla rajojani pelaajana, löytää uutta ja kokea onnistumisen iloa, voitonriemua, kirpeitä tappioita ja raivokasta kunnianhimoa. Kaikkea sitä erilaisten pelien parissa kuin mihin itse olen tottunut.