Videopelejä julkaistaan enemmän kuin koskaan, ja ne tarjoavat enemmän sisältöä kuin koskaan. Näistä syistä johtuen oletin, että lukumäärällisesti pelaamani pelit ovat vähentyneet, ja vastaavasti käytän enemmän aikaani yksittäisen pelin parissa. Ryhdyin heti vuoden 2019 alussa pitämään kirjaa siitä, mitä kaikkea olenkaan pelannut. Kirjasin muistiin ainoastaan ne pelit, joihin voin sanoa aidosti perehtyneeni. En siis ottanut mukaan lyhyitä yhden illan testailuja. Ymmärrän toki sen, etten edusta keskivertopelaajaa monessakaan mielessä.

Kaikkiaan pelasin vuoden 2019 aikana 34 eri peliä, joista 11 (32%) oli julkaistu ennen vuotta 2019. Suurin osa tänä vuonna pelaamistani peleistä siis julkaistiin samana vuonna, mutta kuitenkin kolmannes sitä ennen. Moinen ei liene kauhean yllättävää.

Kuluneen vuoden kolme parasta peliä olivat mielestäni 3) Days Gone (PS4), 2) The Division 2 (Xbox One) ja 1) The Outer Worlds (Xbox One). Pettymyksiksi puolestaan nostan Hellblade: Senua's Sacrifice (PS4), Resident Evil 2 (PS4) ja Rage 2 (Xbox One). Kaksi ensin mainittua eivät hehkutuksesta huolimatta miellyttäneet lainkaan, ja Rage 2 oli täysin hengetön - joskin mekaanisesti pätevä - pyssyttelypeli.

Lopuksi alla lista vuoden 2019 aikana pelaamistani peleistä kronologisessa järjestyksessä. Symbolilla * merkityt ovat niitä, jotka on julkaistu ennen vuotta 2019. Mitä tästä kaikesta voi päätellä? Eipä kai oikein muuta kuin sen, että pelasin vuoden aikana enemmän pelejä kuin alun perin oletinkaan.

1. *Shadow of the Tomb Raider (PS4)
2. *Red Dead Redemption 2 (PS4)
3. God Eater 3 (PS4)
4. The Division 2 (Xbox One)
5. *Darksiders III (PS4)
6. Sekiro: Shadows Die Twice (PS4)
7. *Far Cry 5 (PS4)
8. Far Cry New Dawn (PS4)
9. *Hellblade: Senua's Sacrifice (PS4)
10. Resident Evil 2 (PS4)
11. Tetris 99 (Switch)
12. Rage 2 (Xbox One)
13. Days Gone (PS4)
14. Yoshi's Crafted World (Switch)
15. New Super Mario Bros. U Deluxe (Switch)
16. *Xenoblade Chronicles 2 (New Game Plus) (Switch)
17. *Red Faction Guerrilla Re-Mars-tered (Switch)
18. Bloodstained: Ritual of the Night (Switch)
19. Super Mario Maker 2 (Switch)
20. *Doom 3 (Switch)
21. *Vampyr (PS4)
22. *Detroit: Become Human (PS4)
23. Judgment (PS4)
24. World of Warcraft: Classic (PC)
25. Gears of War 5 (Xbox One)
26. Dragon Quest XI S: Echoes of an Elusive Age - Definitive Edition (Switch)
27. Code Vein (PS4)
28. The Witcher 3: Wild Hunt - Complete Edition (Switch)
29. The Outer Worlds (Xbox One)
30. Pokémon Sword (Switch)
31. Control (PS4)
32. Everreach: Project Eden (Xbox One)
33. Need for Speed Heat (Xbox One)
34. *Middle-earth: Shadow of War (Xbox One)

Haluan osoittaa kiitokseni omille peruskoulun ja lukion opettajilleni. En aina osannut heidän työtään arvostaa silloin kloppina, mutta nyt ymmärrän monta asiaa paremmin.

Vaihtelevalla lämmöllä muistelen kaikkia äidinkielen opettajiani. Seitsemän veljeksen pakollinen lukeminen, luokan edessä pidetyt esitelmät milloin mistäkin aiheesta, suomen kielioppi ja pakolliset teatterikäynnit. Miksi pitäisi käydä teatterissa, kun elokuvissa on mukavampaa? Nyt ymmärrän. Miksi minun pitää opetella sen kielen kielioppia, jonka jo osaan? Nyt ymmärrän, koska muistelen Leena Vakkilaisen opettamaa verbioppia melkein päivittäin. Yläasteen Elisa Ritvasalolle haluaisin sanoa, että minä sain lopulta luettua sen Täällä Pohjantähden alla loppuun. Ja anteeksi, että esitelmäni Väinö Linnasta kesti 45 minuuttia eli koko oppitunnin. Mieleen on jäänyt myös lukion Ritva Hiltunen, joka paperit kourassaan kirjaimellisesti tanssahteli luokkaan keskusradion soittaessa Michael Jacksonia. Tämä tomera täti kutsui itseään "Hiltsariksi" ja seisoi asennossa, kun Vesa-Matti Loiri esitti Eino Leinon Nocturnen C-kasetilta.

Matematiikka oli vaikeaa ja työlästä, mutta niin vain on tullut käytettyä yhden jos toisenkin kerran "x-laskuja" eri muodoissaan. Muistelen vieläkin kauhulla lukion pitkää matematiikkaa ja sitä työmäärää, joka sen eteen piti tehdä. Opettajan "sen kun vain kaavaan sijoittaa ja vastauksen kirjoittaa" ei varsinaisesti auttanut asiaa, ainakaan sillä hetkellä. Kiitos myös kemian ja fysiikan opettajilleni, jotka havainnollistivat, että maailmaa voi jäsentää myös matemaattisina symbolijonoina, puhumattakaan toistensa kanssa reagoivista palluroista eli atomeista. Se humanistinen lähestymistapa asioihin tuli opeteltua vasta paljon vanhemmalla iällä sitten...

Lukion historian opettaja Arton sukunimen olen unohtanut. Suomen Eduskunta teki 90-luvun lopulla päätöksen markasta luopumisesta ja euroon siirtymisestä. Opettaja tarkisti kellosta silloisen päivämäärän ja kirjoitti sen taululle. Emme päässeet kokemaan, kun Suomi sai markan, mutta pääsimme kokemaan, kun Suomi markastaan luopui. Opettaja havainnollisti, että historiaa eletään koko ajan. Ja se pakollisena tutkielmana tehty raportti faarao Ekhnatonista opetti etsimään lähteitä kirjaston ohella myös mystisestä paikasta nimeltä Internet.

Kielten opettajien panoksesta on englannista ollut ylivoimaisesti eniten hyötyä. Puhuessani tai kirjoittaessani englantia kuulen vieläkin päässäni yläasteen luokanvalvoja Leena Kankaalan äänen varsinkin silloin, kun muodostan menneiden aikamuotojen lauseita. 14-vuotiaana koin tehneeni elämäni virheen valitessani ranskan valinnaiseksi aineeksi, mutta niin vain olen sitäkin päässyt puhumaan useamman kerran tuskaisen yläasteopiskelun jälkeen. Opettajani nimen olen valitettavasti unohtanut, mutta ranskan kielen perusteita en. Ruotsia tietysti inhosin (niin kuin kaikki muutkin), mutta onnistuin tekemään 27-vuotiaana lähtemättömän vaikutuksen silloisiin ruotsalaisiin kollegoihin, kun aloitin keskustelun heidän kanssaan reippaasti ja kuuluvalla äänellä ruotsiksi.

Ruotsin ohella aliarvostetuin oppiaine oli uskonto. Taisin olla ainoa koko luokasta, joka oikeasti luki uskonnonläksynsä. Kloppina ei ymmärtänyt sitä, että vaikka kuinka pitäisi itseään piinkovana ateistina, on silti syytä tietää yhtä jos toista uskonnosta, niin siitä omasta kuin muistakin.

Pieniksi olisivat elämän kuviot jääneet ilman peruskoulun ja lukion opettajien panosta. Ilman saamaani pohjaoppia olisin varmaan tehnyt monenlaisia typeryyksiä ollessani erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä ulkomailla. Ja olisinko koskaan nähnyt Tyyntä valtamerta, Pohjois-Amerikan suuria tasankoja tai Appalakkien vuoristoa ilman maantiedon ja englannin opettajieni työpanosta? Veikkaan, että en.

En osannut arvostaa saamaani tietoa silloin teininä, eikä käytökseni ollut aina yhteistyöhön kannustavaa. Anteeksi, ja kiitos.

Alkuvuodesta 2018 otin työn alle Nintendo Switchin yksinoikeuspeli Xenoblade Chronicles 2:n. Pääsin kuin pääsinkin loppuun saakka, ja itsenäinen Torna - The Golden Country -lisäosa mukaan lukien aikaa prosessi otti 165 tuntia. Olen yli vuoden ajan tiennyt, että jossain vaiheessa palaan niin sanotusti astialle, ja aloitan pelin alusta kaikilla kerätyillä tavaroilla, kokemuspisteillä ja muilla herkuilla. Toisin sanoen aloitan vielä joskus New Game Plussan. Kesällä on hieman hiljaisempaa pelijulkaisuissa, joten juhannuksen alla 2019 oli mitä parhain hetki lähteä uudelleen Alrestin maailmaan.

Ehkä hieman traagisesti huomasin ensimmäiseksi ne samat huonot puolet, joiden kanssa taistelin aiemminkin. Karttanäkymä on suorastaan surkea, ja ajoittain peli ohjaa jopa väärään suuntaan. Huomaan vieläkin harhailevani päämäärättömästi oikeaa paikkaa etsien, vaikka kokemusta pitäisi olla jo riittävästi suunnistuksesta. Toinen ongelma liittyy joihinkin lisätehtäviin, joissa vaaditaan aivan tiettyjen blade-kykyjen käyttöä. Kussakin tilanteessa vaadittavan blade-hahmon valinta on edelleen hankalaa, ja säännöllisesti huomaan selaavani vääriä valikoita etsiessäni juuri sitä tiettyä blade-kykyä. Ensimmäisellä kierroksella muistan nähneeni perustoimintoja opettavia tutoriaalitekstejä vielä sadan tunnin pelaamisen jälkeen, mutta tätä ei New Game Plussassa enää ole. Ratkaisu on hyvä, sillä varsinkin taistelumekaniikan monenlaiset nyanssit palautuvat kyllä ihmeen nopeasti mieleen pitkästä tauosta huolimatta. Muistini mukaan lisäosa Torna - The Golden Country yksinkertaisti pelimekaniikkaa useilla tavoilla oikeista paikoista. Odotan jo innolla, pitääkö tämä muistoni edelleen paikkansa.

New Game Plussan aloitus palauttaa mieleen sen, mikä olikaan niin mahtavaa. Kirkas ja piirroselokuvamainen grafiikka, kauttaaltaan lapsenomainen ja positiivinen tunnelma, mittavat ja hyvin tehdyt välivideot yhdessä suuren ja elävän tuntuisen maailman kanssa tekevät Xenoblade Chronicles 2:sta aivan oman maailmansa. Tarina kieltämättä aukeaa suorastaan etanamaisella vauhdilla, mutta toista kierrosta pelaavaa se ei haittaa. Päinvastoin ensimmäisellä kerralla epäselviksi jääneet yksityiskohdat aukeavat uudella tavalla, ja käsitys monipuolisen tarinan olemuksesta syvenee kuin huomaamatta ihan vain pelaamisen ohessa välivideoita katselemalla. Teknisesti seikkailu rullaa lähes ongelmitta Nintendo Switchillä, mikä tuntuu vieläkin uskomattomalta suoritukselta ottaen huomioon pelin kokoluokan.

Paras yksittäinen ominaisuus New Game Plussassa on tietenkin se, että melkein kaiken keräämänsä ja tuunaamansa saa mukaan sellaisenaan uudelle kierrokselle. Tämä poistaa grindaamisen tarpeen tyystin, ja melkein kaikki vastaan tulevat tilanteet pystyy selvittämään heti ilman tarvetta palata myöhemmin takaisin samoille jäljille. Ensimmäisellä kierroksella piti niin usein palata takaisin myöhemmin suorittamaan sivutehtäviä, jotka jäivät auki pelaajan liian alhaisen kokemustason vuoksi. Siinä sivussa tulee kuin itsestään kehityttyä edelleen, joten pelaaminen muuttuu alati helpommaksi. Tämä ei haittaa, koska vaikeustason nousun sijasta homman nimenä on pelin eri osa-alueiden kokeileminen ja hiominen tavalla, johon ei ensimmäisellä kierroksella pystynyt.

Pelihistoriassani Xenoblade Chronicles 2:lla on oma erityinen paikkansa, sillä kyseessä on ensimmäinen JRPG-peli, josta olen aidosti pitänyt. Sittemmin löysin myös PS4:n Dragon Quest XI:n, mutta Xenoblade 2 oli se ensimmäinen. Kysymyksessä on ehdottomasti se toistaiseksi paras Nintendo Switchin JRPG, ja Xenoblade Chronicles 2:n New Game Plus on nostanut odotukseni pilviin joskus tulossa olevan Xenoblade Chronicles 3:n osalta. Super Mario Odyssey ja The Legend of Zelda: Breath of the Wild saattavat olla Nintendo Switchin parhaimmat pelit, mutta kolmantena tulee heti Xenoblade Chronicles 2. Monolith Softin eepos ei ole täyden kympin peli, mutta ehkä se sarjan seuraava peli jo onkin.

Arviossa Xenoblade Chronicles 2
https://www.gamereactor.fi/arviot/489103/

Arviossa Xenoblade Chronicles 2: Torna - The Golden Country
https://www.gamereactor.fi/arviot/573493/

Japanilainen Dark Souls -peleillään maailmanmaineeseen noussut From Software julkaisi uuden pelinsä Sekiro: Shadows Die Twice 22. maaliskuuta 2019. Samuraiseikkailu sovitti monia niin sanotuista Soulsborne-peleistä tuttuja kuvioita uusiksi, mutta se keskeisin tekijä pidettiin ennallaan. Sekiro vaatii pelaajaltaan paljon, ja tarjoaa vastineeksi mieleen painuvan pelikokemuksen monine onnistumisen tunteineen.

Noin käytännössä siis Sekiro on vaikea, ja monilta osiltaan samalla tavalla vaikea kuin Dark Souls -pelit sitä ennen. Pohdiskelin niin sanotun Souls-like-lajityypin ominaispiirteitä kaksiosaisessa artikkelissani vuonna 2017. Samalla tulin väittäneeksi, etteivät (hyvin tehdyt) Souls-like-pelit ole vaikeita: jokainen vastaantuleva este on voitettavissa keinoilla, joiden omaksuminen ei vaadi mitään erityisen poikkeuksellista "skilliä". Esittämäni pitää paikkansa myös Sekiroa pelatessa, joskin etualalle nousevat toiset asiat kuin Dark Soulsissa. Yhtä kaikki pelaaja saa varautua opettelemaan pelin tavoille. Useimmiten se tapahtuu toistamalla samoja näppäinyhdistelmiä oikeaa ajoitusta harjoitellen yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes oppi on painunut selkäytimeen samalla tavalla kuin aiemmin Soulsborne-peleissä. Noin käytännössä metodina on "itketään ja opitaan", sillä toisto saa pelaajan kuin itsestään pohtimaan vaihtoehtoisia keinoja tilanteen ratkaisemiseksi. Ja yleensä niitä ratkaisutapoja on useita, vaikka aluksi onkin tuntunut, ettei niitä ole ainuttakaan.

Sekiron julkaisu on jälleen virittänyt Internetin ihmeellisessä maailmassa keskustelun, jota käydään melkein aina Souls-like-pelin julkaisun yhteydessä: pitäisikö Sekirossa olla myös helpompi vaikeustaso eli niin sanottu Easy Mode? Odotetusti tuskanhikensä vuodattaneet pelaajat haluavat kokea kuuluvansa pieneen eliittiin, ja vastustavat siksi helpotuksia kiivaasti. Pelaamiseensa vähemmän intohimoisesti suhtautuvat taas haluaisivat kokea From Softwaren pelien tarinat ja pelimaailman, mutta eivät koe voivansa sitä tehdä vaikeusasteen vuoksi. Tämä joukko puolestaan toivoisi erillistä Easy Modea Sekiroon.

Tarkalleen ottaen Sekirossa, kuten muissakin (hyvin tehdyissä) Souls-like-peleissä, on jo nyt Easy Mode. Sitä vain ei ole mitenkään selvästi kerrottu, ja ne helpotukset on keksittävä itse. Äärimmillään tämä tarkoittaa piilotetun kiertoreitin löytämistä, jolla vaikean osuuden pystyy ohittamaan kokonaan. Toisinaan taas kyse on pelin tekoälyn jallittamisesta omaksi edukseen. Konsteja on monia, mutta niiden löytäminen onkin sitten jo ihan oma haasteensa.

Easy Moden vastustajat haluavat kokea pelin läpäisyn osoitukseksi omista taidoistaan kunniamerkin lailla. Tämä on luonnollista, sillä minkä tahansa vaikean asian suorittamisen haluaa kokea onnistumisen jälkeen vaivan arvoiseksi. Toinen esitetty näkemys on se, että Sekiro menettäisi jotain keskeistä pelaajalle tarjoamastaan pelikokemuksesta, jos sitä helpotettaisiin erityisellä Easy Modella. Yhdyn tähän näkemykseen, mutta olen silti eri mieltä. Sekirossa vaikean pomovastuksen kaataminen herättää äijämäisen onnistumisen tunteen, jolle ei ole vertaa videopelien joukossa. Tämä onnistumisen tunteen tavoittelu ja saavuttaminen on Easy Moden vastustajilla usein se tärkein asia Souls-like-peleissä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että erillinen Easy Mode antaisi isommalle kansanosalle mahdollisuuden nauttia From Softwaren peleistä omilla tavoillaan. Näitä osa-alueita olisivat esimerkiksi tarinaan uppoutuminen, maailman tutkiminen ja monipuolisen hahmosuunnittelun ihmetteleminen. Ja mikä tärkeintä: jos kovan luokan Souls-like-veteraani nauttii pelinsä sillä "oikealla" vaikeustasolla, ei hänen saavutuksiaan vähennä se, että joku muu on päässyt nauttimaan samasta pelistä Easy Modella.

Team Ninjan alkuperäiselle Xboxille julkaistu Ninja Gaiden (2004) sai niin paljon palautetta vaikeudestaan, että päivitettyyn versioon Ninja Gaiden Black (2005) lisättiin erillinen Easy Mode. Sitä ei kuitenkaan ollut pakko valita, eikä sitä edes tarjottu ennen kuin pelaaja oli päässyt hengestään riittävän monta kertaa samassa kohdassa. En ainakaan muista tästä seuranneen suurta skandaalia, vaikka nyt rahvaskin sai pelatuksi Ninja Gaideninsa loppuun asti. Itse läpäisin pelin aikoinaan ensin tavallisella vaikeustasolla, ja toisella kerralla helpommalla haasteella.

Jos From Softwaren seuraavaan Souls-like-peliin lisättäisiin Easy Mode, en sitä itse valitsisi. Olen oppinut vuosien varrella, että tietty määrä tuskanhikeä on pakollinen hinta siitä onnistumisen tunteesta, jonka (hyvin tehtyjen) Souls-like-pelien pelaaminen tuottaa. Muistan kuitenkin myös ensimmäisen kokemukseni sokkona pelatun Dark Soulsin kanssa vuodelta 2011. Järkytys oli niin suuri, että koskin seuraavan kerran koko lajityyppiin vasta vuonna 2016, kun päätin ottaa urakakseni Dark Souls III:n. Sittemmin olen pelannut läpi asti Dark Soulsin, Dark Souls II:n, Dark Souls III:n, Bloodbornen ja Team Ninjan Niohin. Omaa ansioluetteloani ei millään tavalla himmentäisi se, jos nämä pelit voisi pelata läpi myös kevyemmällä Easy Modella.

Tulkoon Easy Mode.

Millainen peli on Souls-like? osa 1/2
https://www.gamereactor.fi/artikkelit/434963/Millainen+peli+on+Soulslike+osa+1-2/

Millainen peli on Souls-like? osa 2/2
https://www.gamereactor.fi/artikkelit/434993/Millainen+peli+on+Soulslike+osa+2-2/

Olen jonkin aikaa miettinyt, millä tavalla niin sanotusti hoidan asiani, kun seuraava konsolipolvi ennen pitkää alkaa. Olen tullut siihen tulokseen, että ainakin yhdellä alustalla kokeilen siirtyä kokonaan digitaaliseen pelaamiseen. PC-pelaajat ovat tätä tietysti harrastaneet jo vuosikausia.

Xbox 360 / PS3 -aikakaudella hankin melkein kaikki pelini fyysisinä versioina muutamaa latauspeliä lukuun ottamatta. Tilanne on kääntynyt menossa olevan Xbox One / PS4 -konsolipolven aikana päälaelleen, sillä olen hankkinut erityisiä keräilykohteita lukuun ottamatta pelini pääasiassa digitaalisina latauksina. Jos suuntaus jatkuu samana, pelaan Xbox Two / PS5 -aikakauden pelini lähes yksinomaan digitaalisina. Fyysisen konsolin haluan silti edelleen pöytäni kulmalle.

Olenkin päättänyt tehdä Xbox Two'sta ensimmäisen yksinomaan digitaalisia pelejä pyörittävän konsolini. Levyaseman haluan edelleen olevan paikoillaan fyysisessä konsolissa siltä varalta, että tulenkin katumapäälle kesken kaiken.

Miksi aion ryhtyä moiseen? Kyse on lähinnä tilan säästämisestä ja siitä, että nyt menossa olevan konsolipolven aikana hyllyyni on kertynyt kullekin alustalle 10-20 peliä, jotka olen halunnut hankkia nimenomaan fyysisenä. Odotan määrän vain laskevan tulevaisuudessa games as service -ajattelun vallatessa alaa edelleen.