Tänään minä kirjoitan enkä haaveile

"There are those who said this day would never come. What are they to say now?"
- Prophet of Truth, Halo 2

Muistan elävästi kuinka luin teininä erilaisia pelilehtiä ja niiden ennakkoraportteja tulevista peleistä. Haavekuvilla ei ollut rajaa, kun toimittaja X kertoi matkustaneensa maahan Y tutustuakseen peliin Z. Olisin tietysti halunnut olla kyseisen toimittajan paikalla, mutta eihän sellainen ollut mahdollista.

Rapia 25 vuotta olen ehtinyt pelejä harrastamaan ja muistan erityisesti sen, että aina joku on katsonut asiakseen huomautella. "Mitä hyötyä tostakin on?" Joku vuosi sitten videopelejä syytettiin kaikesta mahdollisesta aina hyökyaalloista Matti Nykäsen epäonnistuneeseen laulajauraan saakka.

PITKÄ TIE

Vuodesta 2007 olen kirjaillut peliarvioita. Ensin tein hieman yli 200 arviota englannin kielellä ihan vain omaksi huviksi, ja myöhemmin suunnilleen 100 tekstiä suomeksi muutamalle medialle. Lisäksi matkan varrelle mahtuu noin 100 peliaiheista artikkelia erinäisistä aiheista. Mutta matkustamaan en ole koskaan päässyt pelaajan roolissa.

Tammikuun lopulla 2011 tarjoutui mahdollisuus lähteä Vancouveriin tekemään ennakkojuttua jostain. Itse pelin näkeminen ja siitä kirjoittaminen oli vain kiva bonus. Oleellista oli matkustaa ilmaiseksi vieraalle mantereelle ja päästä sanomaan kaikille, että peliharrastuksesta voi olla hyötyäkin. Vajaata viikkoa ennen lähtöä minulle sanottiin, että vielä ehtii perääntyä. Reissu on oleva rankka ja matkustat yksi toiselle puolelle maapalloa. Vastaukseni kuului suunnilleen seuraavasti: "Totta V*TUSSA lähden Kanadaan!"

AALTOJEN YLI

Varsinainen matkustaminen yhteen suuntaan vei aikaa hulppeat 20 tuntia, sillä reitti kulki linjaa Tampere-Tukholma-Frankfurt-Vancouver. Lentokentillä seikkaileminen toi joskus mieleen Indiana Jonesin Kadonneen aarteen metsästäjät, mutta kun logiikasta sai kiinni, löytyi oikea lähtöluukku varsin kivuttomasti. Kymmenen tunnin istuminen Atlanttia ylitettäessä oli sen sijaan epämukavaa. Mikään asento ei ollut rento ja sain massiiviset säryt selkälihaksiini. Paluumatkalle otinkin jo valmiiksi särkylääkkeen ja suuren vesipullon, koska menomatkalla nestehukka aiheutti pistävän päänsäryn.

NYT JOKU MUU SAA HAAVEILLA

Illan ajan paikallisessa hotellissa ihmeteltyäni sain viimeinkin kiinni studiokierroksen yhteyshenkilön. Sen jälkeen uskalsi jo painua nukkumaan, sillä seuraavana päivänä oli vuorossa se varsinainen keikka eli tutustuminen Prototype 2:hteen pääkallopaikalla eli kehitysfirman päämajassa.

Kymmenen tunnin aikaeron vuoksi heräsin joka ainoa aamu kolmelta enkä enää sen jälkeen saanut ollenkaan nukutuksi. Toisaalta olipahan aikaa valmistautua tuleviin haastatteluihin ja esitelmiin. Aamupäivällä hotellin aulassa seisoskeli seitsemän hieman alle 30-vuotiasta kundia, joista yksikään ei näyttänyt paikalliselta. Jokainen heistä oli kotoisin eri Euroopan maasta ja jokainen edusti eri pelimediaa kotimaassaan. GameReactorista paikalla oli tasan yksi jannu.

Paksulla jenkkiaksentilla puhuva Activisionin PR-mimmi kutsui taksin ja lyhyen suhaamisen jälkeen keltainen kärry pysähtyi korkean lasipalatsin eteen. Hissi vei toimittajajoukon yläkerroksiin, ja oven avautuessa meitä tervehti suuri kyltti: Radical Entertainment, Vancouver, Canada. Puristin muistivihkoa nyrkissäni ja mietin, että tällä kerralla minä kirjoitan; joku muu saa hoitaa sen haaveilun.

MEDIAN EDUSTAJAN ETUJA

Prototype 2:hteen tutustuminen vei lopulta aikaa seitsemän tuntia, ja sen aikana pääsi tutustumaan tekijätiimin johtohahmoihin varsin hyvin. Lopuksi medialle annettiin mahdollisuus haastatella työntekijöitä kahden kesken. Itse valitsin kohteekseni pääsuunnittelija Matt Armstrongin. Yksityisen luonteen vuoksi onnistuin kyselemään melko henkilökohtaisiakin asioita, kuten millainen koulutus hänellä on ja miten pelialalle hakeudutaan töihin. Mies jopa tiesi Remedy Entertainmentin ja Alan Waken, mikä oli minusta vaikuttava osoitus pelialan yleistiedosta. Raporttini Prototype 2:sta on toki tulevaisuudessa luettavissa GameReactorista.

Torstain alkuilta kului muistiinpanoja järjestellessä, mutta mediapäivä ei suinkaan ollut vielä ohi. Kello seitsemältä illalla koko toimittajakööri siirtyi paikalliseen ravintolaan ja Activisionin PR-miehen ohje oli yksinkertainen: tilatkaa mitä tahdotte ja syökää niin paljon kuin tahdotte. Kanadassa kaikki tarjoilijat ovat vähäpukeisia ja kauniita naisia, joiden täytyy työnsä puolesta olla asiakkaille ystävällisiä. Tästä syystä arvon toimittajakollegoilla tuntui koko ajan olevan jotain tilausta vaiheessa pöytämme ympärillä pyörivän tumman naisen tehtäväksi.

Korruptiolta tuoksuvaan seurueeseemme liittyi myös Radicalin työntekijöitä, mukaan lukien studion johtaja Ken Rosman. Ilta tarjosikin varsin mielenkiintoisen sisäpiirikatsauksen amerikkalaiseen pelisuunnitteluun. Aivan erityisesti mieleen jäi kuitenkin Rosmanin rannekello. Siinä oli nettiyhteys, ja mies aina välillä tarkistikin sen avulla sähköpostinsa. Tässä miehessä asui todellinen nörtti. Studiopomo naureskeli itsekin jenkkiläisen pelisensuurin kummallisuuksille. Peleissä saa tappaa kenet tahansa ja miten tahansa, mutta seksi ja alastomuus ovat pahasta. Jos pelissä on mitä tahansa aiheeseen viittaavaa näytillä, saa se lähes automaattisesti AO-merkinnän (Adults Only).

Illan päätteeksi pääsuunnittelija Matt Armstrong kätteli minua voimallisesti ja kiitti siitä, että tulin paikan päälle tutustumaan Prototype 2:hteen. Tunnustus tuntui ihan mukavalta, sillä olinhan matkustanut toiselle puolelle maapalloa ihan vain nähdäkseni heidän tulevan pelinsä.

MARKUS DOES VANCOUVER

Prototype-päivän jälkeisenä aamuna huomasin yhden asian: lentoni Suomeen lähtee vasta kahden vuorokauden kuluttua. Olin siis yksin vieraan mantereen vieraassa metropolissa ja vapaa tekemään mitä mieleen juolahtaa. Kaikki oma viihde piti tietysti kustantaa itse, mutta sitä varten olin onneksi varannut rahaa valmiiksi.

Vancouverin Downtownissa suunnistaminen oli melkoisen helppoa, sillä kadut olivat pääasiassa luotisuoria. Jokaisessa kadunkulmassa oli ainakin kolme kahvilaa, joten nälkään ei tarvitsisi kuolla. Muutenkin paikallinen ruoka oli aivan uskomattoman rasvaista: kun söi aamulla hotellin aamiaisen, tuli nälkä seuraavan kerran vasta illalla viiden maissa.

Paikalliset naiset olivat kaikki mustatukkaisia, joskin kourallinen blondeja tuli kadulla vastaan. Ulkonäkönsä puolesta Kanadan neidot eivät olleet sen kummempia kuin naiset Suomessakaan. Suuri ero oli kuitenkin ehostuksen määrässä. Kaikki naiset olivat tälläytyneet niin tappiin, että pohjoismaalainen tunsi olonsa jo epämukavaksi. Onneksi paikalliset miehet ehostivat yhtä paljon kuin Suomessakin eli eivät juuri lainkaan. Kaikki Vancouverin urokset olivat mustatukkaisia. Varmaankin tästä syystä tunsin kävellessäni ajoittain silmät selässäni. En ulkonäöltäni muistuttanut lainkaan paikallisia karjuja. Astetta röyhkeämmällä luonteenlaadulla olisin varmaankin voinut lypsää paljon irti "vaalea viikinki" -statuksestani.

Paikallinen yöelämä alkaa hieman aikaisemmin kuin Suomessa, mikä johtunee jääkiekosta. Kävellessäni kadulla iltakahdeksan aikaan oli melkein jokaisessa kahvilassa suurikokoinen HD-töllö auki, jossa näytettiin Vancouver Canucksin ottelua Chicago Blackhawksia vastaan. Lätkä oli Vancouverissa todella iso juttu, ja kanadalaisessa viiden dollarin setelissä on kuva junioreista pelaamassa jääkiekkoa.

Millaista tekemistä sitten lopulta keksin itselleni Vancouverin yöelämässä? Mitä itse tekisitte poikamiehenä vieraan mantereen vieraassa metropolissa? Miettikääpä sitä.

PALUU ARKEEN OLI EDESSÄ

Sunnuntaiaamu valkeni tutuissa merkeissä eli heräsin kello kolmen aikaan aamuyöllä. Matkatavaroita ei ollut kuin yksi selkäreppu, joten pakkaaminen ja hotellista ulos kirjautuminen kävi nopeasti. Paluumatka sujui samoissa merkeissä kuin tulokin mutta nyt tiettyihin asioihin, kuten nestehukkaan ja päänsärkyyn, osasi jo ennakolta varautua. Vajaan vuorokauden kuluttua lähdöstäni istuin jälleen kaksioni sohvalla kirjoittamassa facebook-päivitystä otsikolla "I'm back". Ulkona oli pimeää, lunta polviin asti ja suurin osa kanssaihmisistä minun laillani joko hieman tai kokonaan vaaleita.

Tiistaina sainkin jo sähköpostin ja kännykän kautta kyselyjä siitä, miten matka sujui, miltä peli vaikutti ja koska saan tekstin valmiiksi. Arki iski lättyyn täysin palkein, mutta omia muistiinpanoja selatessani palautin yhden asian mieleen: tällä kerralla minä kirjoitan ja joku muu saa vuorostaan haaveilla.

-Markus