Blondi (Netflix)

Viime vuosina on saatu useitakin suorastaan loistavia viihdealan historiaan liittyviä elokuvia. Sellaisia ovat olleet ainakin brittiläiseen Queeniin paneutuva Bohemian Rhapsody, ja hiljan elokuvateattereissakin ollut Elvis. Marilyn Monroen (1926-1962) elämään ainakin jollakin tasolla paneutuva Netflixin Blondi ei pääse edes lähelle edellä mainittuja teoksia. Kyseessä on melkein kolme tuntia pitkä tekotaiteellinen kikkailu, joka pyörii alusta loppuun yhden ja ainoan isäteeman ympärillä.

Elokuva ilmeisesti olettaa, että päähenkilön elämänvaiheet ovat suunnilleen tiedossa. Tämä siksi, että muuten ruudulla nähtäviä tapahtumia on vaikea ymmärtää. Irralliset kohtaukset seuraavat toistaan, eivätkä ne tunnu muodostavan loogisesti etenevää tarinaa missään vaiheessa. Ajallisesti tilanteet kyllä etenevät, ja vain käsitys ajan kulumisesta pitää katsojan mukana elokuvan tapahtumissa.

Blondissa käytetään huomattava määrä erilaisia kuvallisia tehokeinoja, mutta syy niiden käytölle selviää hyvin harvoin. Koko raina on kuvattu vanhalla laatikkomaisella kuvasuhteella 4:3. Sen ohella käytetään runsaasti erilaisia värisuotimia, joten suurimmaksi osaksi kuva on mustavalkoinen, mutta ajoittain myös kellertävä, harmahtava tai kokonaan väreissä. Välillä kuvaa kelataan taaksepäin vauhdilla, ja välillä eteenpäin. Ajoittain ihmisten kasvoihin on tehty digitaalisesti erikoisia muutoksia. Kuvakulmat saattavat olla joskus ihmisen ruumiinaukosta ulospäin. Välillä on suorastaan painostavan hiljaista, ja seuraavassa hetkessä kaiuttimista kuuluu epämääräistä tunnelmointia, joka ei tunnu liittyvän ruudun tapahtumiin lainkaan.

Edellä mainittua ajan kulumisen hahmottamista helpottaa se, että välillä piipahdetaan hyvin lyhyesti Marilyn Monroen elokuvan ensi-illassa, ja kuunnellaan ehkä minuutin verran jotain hänen levyttämäänsä laulua. Kantavaksi teemaksi erottuu alusta loppuun saakka isän kaipuu, jollaista Marilyn Monroella ei ainakaan elokuvan mukaan koskaan ollut. Toinen suorastaan katsojan naamaan hierottava asia on, että Marilyn Monroe on vain tahdoton nukke, jota viedään paikasta toiseen muiden hyväksikäytettäväksi. En tiedä, oliko asia oikeasti näin.

Rooleihin valitut näyttelijät ovat ilmeisesti luulleet tekevänsä laadukasta Oscar-gaalaan kelpaavaa merkkiteosta. Päättelen tämän siitä, miten antaumuksella kaikki paneutuvat omiin suorituksiinsa. Varsinkin Marilyniksi valittu ja aiemmin Bond-tyttönä kunnostautunut Ana de Armas on suorastaan loistava. Harmillisesti näyttelijäsuoritusten ympärille rakennettu elokuva on kammottava.

Melkein kolme tuntia kestävänä mammuttimöhkäleenä katsominen on epämiellyttävä urheilusuoritus. Mikäli Blondin katsominen kaikesta huolimatta kiinnostaa, suosittelen kuikuilemaan rainan ensimmäiset puoli tuntia. Elokuvan ote ja tyyli eivät nimittäin muutu yhtään paremmiksi, joten katsoja säästää melkein kaksi ja puoli tuntia elämästään johonkin merkityksellisempään.