Bodycount

Bodycount ei juonella brassaille. Olet nimetön palkkasoturi (tästä eteenpäin Heebo) joka työskentelee The Network -nimiselle organisaatiolle joka...tekee juttuja maailman kriisialueilla. Tällä kertaa kyseessä on sisällissodan riivaama Afrikan valtio, johon Heebo lähetetään luomaan rauhaa...ampumalla molempia osapuolia oikein kovasti.

Tämä Far Cry 2 -kokemus jää kuitenkin lyhyeksi, kun Tron ajaa kyljestä sisään mullistaen Heebon maailman. Yhdistelmä on kuin laittaisi anjovista prinsessakakkuun, ja pelaaja voikin vain ihmetellä mitä kaukaisen tulevaisuuden megakompleksi tekee afrikkalaisessa kaivoksessa, ilman että kukaan on edes huomannut sitä sinne rakennettavan. Mesta kuuluu The Target -nimiselle futuristiselle poppoolle joka on Paha.

Lyhyesti sanottuna juoni on kirjoitettu pahana krapulapäivänä vanhoja pelitrailereita katsellessa. Siinä ei ole päätä eikä häntää, mutta eipä sitä toisaalta tuoda pelaajan tiellekään liikaa. Kampanjassa edetään pitkälti ammuttavasta kaverista ja räjäytettävästä rakennuksesta seuraavaan jatkuvassa luotisateessa.

Toimintaahan Bodycountissa on, koska paljon muuta siinä ei olekaan. Luodit viuhuvat pään ohitse jatkuvalla syötöllä, ja Heebon on pakko pysyä koko ajan liikkeessä, koska turvapaikat ovat kortilla. Pelissä on nimittäin paljonpuhuttu täysin tuhottava ympäristö, joka merkitsee sitä että useimmista paikoista jyrsii tiensä lävitse kunnon sarjalla. Joitakin tämä raivostuttaa, toisia riemastuttaa.

Minua raivostutti se, että siinä missä minulta katosivat betoniesteetkin ahterin ja luotien välistä, päätti peli mielivaltaisesti milloin vanerisesta ovesta ei nyt vaan mennä, koska se oli kenttäsuunnittelua tai juonenkuljetusta vastaan. Tämä johti lopulta siihen etten edes yrittänyt läpäistä seiniä saadakseni jotain taktista etua, vaan puikkelehdin jo valmiita reittejä pitkin vihollisten kimppuun, koska se oli nopeampaa kuin alkaa arvuuttamaan mitä mahtaisi olla lupa hajottaa.

Resurssit pelissä tulevat vihollisten tiputtamien intel-palluroiden muodossa joilla saadaan asepäivityksiä, adrenaliinikilareita sekä kutsutaan ilmaiskuja. Abstraktio onkin selvästi päivän sana.

Maisemia on niukasti, mutta ne ovat keskinkertaisia. Alun Afrikka on värikäs ja sekava hökkelikylineen, ja paikalliset uppoavat pahasti taustoihin. Pelin toisen näytöksen muodostava Aasia tarjoaa paremmat puitteet, mutta Target-kompleksit ovat itseään toistavia ja tylsiä, ja näiden sotilaiden haarniskat luonnollisesti käyttävät samaa väriskaalaa. On kuin peli koittaisi kaikkine pölyineen ja heijastuksineen varmistaa ettei Heebo koskaan näe vihollisia ennen kuin taas rangaistaan. Grafiikka on muilta osin toimivaa, muttei erikoista.

Musiikkipuolella mennään vanhojen klassikoiden mukaan, ja perinteiset toimintapelisävelet säestävät luotien laulua. Jälleen kerran, se on toimivaa muttei mitenkään erikoista taikka mieleenpainuvaa.

Mikään Bodycountissa ei oikeastaan ole mieleenpainuvaa, paitsi itseään toistavat Target-tehtävät, sekä suoraan Heavy Metallista poimittu fetisistinen, Nemesis-haarniskaan verhottu pahis. Korkokengät taisteluhaarniskassa, oikeasti?

Kun tähän kaikenkattavaan omaperäisyydenpuutteeseen lisätään sangen kevyt moninpelipanostus, ei voi kuin vain ihmetellä mikä on saanut Codemastersin ryntäämään markkinoille näin heppoisin eväin. Bodycount on todellista bulkkikamaa.