Brightburn

Aiemman arvion pääsee lukemaan täällä.

Erilaisia supersankarielokuvia on tehty viimeisen 20 vuoden aikana kymmenittäin, ja kaikissa niissä on melko samanlainen idea. Jollakin tavalla ylimaallinen olento tulee tavalla tai toisella ihmisten avuksi, ja on kaiken kaikkiaan jalo ja ystävällinen. Mutta entä jos tämä olento olisikin itsekäs, murhanhimoinen ja paha? Miten sellaisen olennon saisi kuriin?

Tätä kysymystä pohtii puolentoista tunnin ajan kauhuelokuva Brightburn. Se lainaa sarjakuvista aivan suoraan Teräsmiehen tarinan, mutta tekijänoikeudellisista syistä ei saa sanoa sitä ääneen. Lopputulos on ideana paljon parempi kuin mitä tekijätiimi lopulta saa siitä irti. Pettymyksen kruunaa kehno kauhuelokuvien perinteitä kunnioittava loppu. Jossain vaiheessa vihjataan tyydyttävämmän ratkaisun olevan tulossa, mutta ei sitten kuitenkaan. Kyseessä ei ole nokkela jippo ja käänne, vaan ainoastaan katsojaa ärsyttävä "ähä kutti" -nokittelu.

Tarina etenee poikkeuksellisen ennalta arvattavia polkuja alusta loppuun. Hiljan elokuvateattereihin saatu Joker eteni myös hyvin odotettuja polkuja, mutta siinä luisuminen hulluuteen tapahtui vähitellen ja hyvällä tempolla. Brightburnissa pikkupojan muuttuminen superpahikseksi sen sijaan tapahtuu katsojan näkökulmasta liian vauhdikkaasti ja "hyppäyksittäin". Toisin sanoen sellaista tasaista uhkaavan oloista valumista kohti vääjäämätöntä lopputulosta ei onnistuta luomaan. Tämä on keskeinen puute, koska juuri Brightburnin kaltainen leffa olisi hyötynyt siitä tehokeinosta, jonka esittämisessä Joker onnistui.

Lisämateriaaleissa on kolme lyhyttä mainospätkää elokuvan tekemisestä. Siinä mielessä leffan voi sanoa onnistuneen, koska lisämateriaalit eivät tuo kokonaisuuteen mitään sellaista, mitä ei olisi jo huomannut ihan vain itse elokuvan katsomalla.

Brightburnin idea on mielenkiintoinen, mutta lopulta sillä ei sitten olekaan muuta kuin se yksi idea. Eikä siitäkään onnistuta saamaan niin paljoa irti kuin olisi pitänyt.