Captain Blood on yksinkertainen ja suoraviivainen toimintapeli, joka on saanut inspiraationsa God of Warista. Tällaisia on nähty viime vuosina paljon, mutta Captain Blood eroaa esimerkiksi Banishers: Ghosts of New Eden ja Blades of Fire -peleistä - vain muutamia mainitakseni - siinä, että peli ei ole saanut inspiraatiota vuoden 2018 God of War-pelistä, vaan alkuperäisestä PS2-klassikosta vuodelta 2005.
Tähän on hyvä syy. Captain Blood piti alun perin julkaista ensin Xboxille ja sitten Xbox 360:lle, mutta projekti ajautui useaan kertaan vaikeuksiin ennen kuin se hylättiin kokonaan julkaisijan Playlogic Entertainmentin mentyä konkurssiin. Nyt Captain Blood on herätetty henkiin, mutta valitettavasti nopeasti oppii, että sen taustatarina on ylivoimaisesti kiinnostavin asia tässä pelissä.
Pelaat paatunutta merirosvoa Captain Bloodia. Hän on brittiläinen, mutta hän näyttää enemmänkin italialaisen sydäntenmurskaajan parodialta, mikä on itse asiassa hyvin sopivaa, sillä tarina perustuu italialaissyntyisen Rafael Sabatinin merirosvoromaaniin vuodelta 1922.
Kirjallisesta lähdeaineistosta ei kuitenkaan ole syntynyt erityisen jännittävää tarinaa. Captain Blood palkataan pelastamaan brittikuvernöörin tytär. Hän onnistuu siinä pelin puolivälissä ja nyt sama kuvernööri pyytää häntä hyökkäämään espanjalaiseen Cartagenan siirtokuntaan (nykyisessä Kolumbiassa). Blood, joka lienee maailman autoritäärisin merirosvo, tottelee käskyjä ja ryöstää kaupungin, minkä jälkeen peli päättyy.
Tämän tarinaksi kutsuminen on melkein liioittelua. Tarinassa ei ole hahmojen kehitystä, vivahteita tai konflikteja. Myöskään johdonmukaisuutta ei ole paljon. Pahikset ilmestyvät yllättäen ja katoavat yhtä äkkiä - samassa välivideossa - ja pelin loppupuolella pomot jopa lakkaavat huutamasta pakollisia taisteluhuutojaan taistelujen aikana.
Ehkä kehittäjät olivat hyvin tietoisia siitä, että se oli täysin väärin, sillä oletusarvoisesti dialogi on säädetty niin hiljaiseksi suhteessa muihin äänitehosteisiin, että muuten leveärintaisten merimiesten syvät äänet hukkuvat koomisesti lokin huutoihin ja aaltojen lainehtimiseen. Tilanne ei muuten muutu paljon paremmaksi, kun äänimiksausta todella säätää, sillä kenelläkään ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa. Ainoa positiivinen asia, jonka voin sanoa äänimaailmasta, on se, että intensiivinen musiikki antaa sille erittäin hyvän Pirates of the Caribbean tunnelman.
Pysytelläkseni hieman enemmän positiivisissa asioissa, pelin visuaalinen ilme on varsin viehättävä. Koomisen suuret hahmot ja kauniit taustat tuovat mieleen 2000-luvun puolivälissä vallalla olleen WoW-estetiikan, ja se näyttää edelleen hyvältä. Ei ole yllättävää, että peli pyörii myös erittäin sulavasti nykyaikaisilla konsoleilla, jopa Switchillä.
Kun katselee 2-3 minuuttia pelatausta, Captain Blood näyttää ihastuttavalta aikakapselilta yksinkertaisemmista ajoista, minkä vuoksi pyysin myös arvostelukappaleen. Valitettavasti vaikuttaa siltä, että peli koostuu pääasiassa aikoja sitten korjatuista kasvukivuista toimintaseikkailupelien onnellisesta nuoruudesta. Tämä koskee esimerkiksi monia reaktionopeustapahtumia, jotka ilmestyvät aina pahimpaan mahdolliseen hetkeen, usein keskelle välivideota, kun ohjain on laskettu pois.
Kuten mainittiin, Captain Blood on selvästi saanut vaikutteita God of Warista, ja päällisin puolin peli vangitsee paljon siitä, mikä teki Kratosin varhaisista seikkailuista niin jännittäviä. Taistelut ovat raakoja, hyökkäykset ovat nopeita ja pitkän kantaman omaavia. Lukuisat viholliset lentävät koomisesti ilmaan saadessaan vahinkoa. Mutta Captain Blood puuttuu kaksi tärkeintä perusainesta, vihollis- ja tasosuunnittelu.
Otetaan ensin viholliset. God of Warissa viholliset olivat monipuolisia. Niillä oli erilaiset hyökkäysmallit ja sinun piti vaihtaa aseita ja kykyjä voittaaksesi ne. Captain Bloodissa kohtaat heikkoja merirosvoja, joilla on vähän elämää, vahvoja merirosvoja, joilla on paljon elämää, ja ärsyttäviä merirosvoja, joilla on tuliaseita. Ne kaikki on voitettava melko samalla tavalla ja vaikka pelissä on monia yhdistelmähyökkäyksiä, päädyin nopeasti siihen, että painoin vain samaa näppäintä tehokkaimman hyökkäyksen suorittamiseksi.
Peli sisältää noin kymmenen tasoa, mutta kun ympäristö riisutaan, ne ovat rakenteeltaan lähes identtisiä. Ne harvat pulmat ja vaihtoehtoiset reitit, joita voi löytää, ovat niin yksinkertaisia ja itsestään selviä, että ne tuskin ovat mainitsemisen arvoisia. Luova leikki kamerakulmilla ja epälineaarinen tasosuunnittelu, joka tekee God of Warista ja monista muista toimintapeleistä niin eläviä, puuttuu kokonaan.
Captain Blood ei voi siis koskaan haastaa sinua vaan ainoastaan turhauttaa. Erityisen loukkaavia ovat monet identtiset intermezzo-tasot, joissa on upotettava hyökkääviä kuunareita ja kapteenin laivaan hyökkääviä maihinnousualuksia. Tykit ovat erittäin epätarkkoja, ja kun viholliset ovat nousseet laivaan, kaikki muuttuu suureksi sekasotkuksi, jossa ainoa keino päästä eteenpäin on kieriä koomisesti tykkien välissä ja upottaa loput alukset sillä laillla. Täysin toivoton suunnittelu.
Captain Blood on, kuten varmaan huomaatte, aika kamala peli. Päähenkilönsä tavoin Captain Blood on päällisin puolin viehättävä ja mukava, mutta kun olet viettänyt sen parissa vain viisi tai kymmenen minuuttia, olet jo saanut tarpeeksesi. Täältä ei löydy mitään merkittävää.
Pelillä olisi kuitenkin voinut olla pelastusrengas, johon takertua, jos mukana olisi ollut esimerkiksi lisämateriaalia luonnosten, kulissien takaisten videoiden tai vastaavien muodossa pelin myrskyisästä kehityksestä. Se olisi ainakin jotain. Mutta ei, peli vain tarjoillaan sellaisena kuin se oli, kun se jäädytettiin 2000-luvun lopulla. Eikä se ole hyväksi. Jos Captain Blood olisi julkaistu silloin, se olisi ollut uskomattoman huono. Nyt se on melkein loukkaavaa, sillä se antaa tuon aikakauden peleille huonon maineen, jota ne eivät ansaitse.