Civil War ei saarnaa, ja jättää katsojalle tyhjän olon

Karmea sisällissota on alkanut Yhdysvalloissa. Kalifornia ja Teksas ovat liittoutuneet ja julistaneet sodan Washington DC:lle. Kuvajournalisti Lee Smith (Kirsten Dunst) on päättänyt saada haastattelun Yhdysvaltain presidentiltä (Nick Offerman, joka on linnoittautunut Valkoiseen taloon syyllisenä sisällissotaan. Lee Smithin mukana on journalisti Joel (Wagner Moura), veteraanijournalisti Sammy (Stephen McKinley Henderson) ja uusi tulokas Jessie (Cailee Spaeny). Jessie haluaa seurata suurta esikuvaansa Lee Smithiä tämän reissulla.

Civil War on moderni Ilmestyskirja. Nyt. Sävy on masentava, ja painopisteenä on sodan piina. Poliittiset vaikuttimet eivät ole kiinnostavia, sillä elokuva seuraa toimittajia kohti Washington DC:n kaupunkia. Ohjaaja Alex Garland välttää puolen ottamista ja helppojen vastauksien tuputtamista, mikä ruokkii elokuvan turvatonta tunnelmaa. Esitystapa on melkein dokumentaarinen, kun jatkuva väkivalta nakertaa osavaltion kerrallaan. Kuvaajien mustavalko-otokset tallentavat hävityksen siinä samalla.

Kirsten Dunst loistaa valokuvaajana, joka tallentaa kärsimyksen filmille. Dunst vaikuttaa uskottavalta sivusta seuraajalta tallentaen tapahtumia, mutta toki näyt vaikuttavat häneenkin huolimatta ulkoisesta viileydestä. Cailee Spaenyn Jessie on hän, jonka näkökulmasta elokuva koetaan. Sen enempää Jessie kuin katsojakaan eivät ymmärrä, mitä oikeastaan tapahtuu. Jokin logiikka tässä on oltava taustalla, eikö niin? Mutta kun ei ole.

Loppuratkaisu koetaan tietysti Washington DC:ssä, ja lopuksi katsojalle jää tyhjyyden tunne. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Elokuvan aikana ei juurikaan tapahdu kehitystä, sillä leffa tarjoilee lähinnä dystooppisen välähdyksen toisensa perään. Jos siis on odottanut poliittista pohdintaa, saa pettyä. Toisaalta etäältä kuvattu kylmä tyyli toimii, eivätkä päähenkilöt puutu tapahtumiin. Kuva puhuu, ja sen Garland osaa. Vuoropuhelu ei sen sijaan nouse kuvakerronnan kanssa samalle tasolle. Tavallisesti vain todetaan tylsästi asioita, jotka on jo muutenkin näytetty. Elokuva on parhaimmillaan, kun puhetta ei ole lainkaan. Kuvaus ja äänimaailma ovat suorastaan pommittavia.

Kirsten Dunstin henkilöhahmo toivoo kuviensa toimivan varoituksena kansalle: asiat tulee ratkaista ennen kuin mopo karkaa käsistä. Sama koskee Civil Waria itseään, kun Garland epäpoliittisesti muistuttaa, että asiat on hoidettava ennen niiden kärjistymistä.

Civil War on tehokas sodanvastainen elokuva, joka onnistuu olemaan tunnelmallinen, dystooppinen ja raaka dokumentaarisella tyylillään. Ohjaaja Garland on sanonut tämän olevan viimeinen ohjaustyönsä, mikä on harmi. Mutta ainakin Garland lopettaa huipulla.