Cultic

Yhden miehen armeija. Se on osittain käsite, klisee, mutta myös juuri se, mikä on tämän ensimmäisen persoonan ammuntapelin ytimessä. Peli ymmärtää täysin, mistä tässä genressä on kyse – ilman, että se kuitenkaan valitsisi helppoa ja täysin ilmeistä reittiä. Tämän pelin on kehittänyt yksi intohimoinen henkilö (Jason Smith), jolla on silmää ”boomer shooter” -alalajille. Kyseessä on aito ja uskollinen retroherkku sekä paluu vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin päähenkilö, Caleb pelistä Blood, kilpaili Duke Nukemin suosiosta kaksintaistelussa, jossa selvitettiin, kenellä oli parhaat vitsit, raskaimmat aseet ja eniten piilotettuja yllätyksiä. Tässä pelissä et kuitenkaan saa juurikaan nokkelia vitsinpäitä, mutta kaiken muun ja paljon muuta.

Julkaisijana toimii 3D Realms, ja peli pyrkii kaikin keinoin sekä yhdistämään että selvittämään menneen aikakauden perintöä. Peli julkaistiin alun perin vuonna 2022 PC:lle, ja se on kerännyt mainetta niiden keskuudessa, jotka arvostavat tämänkaltaista retrohenkistä verilöylyä. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, se saapuu konsoleille. Ehkä olet kokeillut vuosien varrella muita vastaavia kunnianosoituksia, kuten Prodeus, Warhammer 40,000: Boltgun – tai vaikkapa Ion Fury? Loistavia pelejä, joissa on juuri sopiva annos huumoria. Cultic perustuu täsmälleen samaan peruskaavaan. Ja se tekee genrelle oikeutta – sillä kuka välittää siitä, että kyseessä on nykypäivän mittapuilla vanhempi peli, kun se debytoi muilla alustoilla vuonna 2026, kun se selvästi kunnioittaa aikakautta ja visuaalista tyyliä, joka ei hetkeäkään yritä olla Unreal Engine tai erottua säteenseurannan ja uusimman huipputeknologian avulla.

Jos tiivistämme tarinan lyhyesti, se ei ole erityisen mullistava eikä, sitä paitsi, ainutlaatuinenkaan. Kutsuisin sitä melkein näyttäväksi ja tutuksi. Heräät silvottujen ruumiiden kasasta, mutta et ole aivan varma, mitä on meneillään, paitsi että saatanallinen kultti riehuu kaduilla. Pelin intro vetää sydänjuurista muistuttaen teosta * Resident Evil*, jossa esiintyy sieppauksia ja outoja tapahtumia, ja peli todellakin muuttuu paikoin aavemmaksi (erityisesti pimeämmissä osuuksissa), vaikka en juurikaan tunne olevani erityisen peloissani. Se yhdistää okkultismin ruumiilliseen kauhuun ja ripauksen paranormaalia, sekoitettuna hieman etsivätyöhön pienessä kaupungissa, jossa mikään ei ole aivan kohdallaan. Se riittää, ja se on meille riittävä syy lähteä liikkeelle. Loppujen lopuksi aseet ovat pääosassa.
Cultic in taistelut ovat sekalaista sekoitusta – ne ovat yhtä lailla vanhan koulukunnan tyylisiä kuin modernimpiakin innovaatioita. Asevalikko, jossa aika hidastuu? On. Maata pitkin liukuminen ja taklaukset, jotka lamauttavat vastustajat? Sekin löytyy. Juuri tässä piilee pelin viehätys, sillä se yhdistää tehokkaasti 16-värisen bolognesen nykyaikaisempaan pelimekaniikkaan. Se on tarkoituksella ammentanut useista aikakausista, joten älä anna sen hämätä, että se näyttää siltä kuin joku olisi avannut tölkin ruskeita papuja ja heittänyt ne täysillä kohti kallista 4K-näyttöäsi. Vihollisia ja maastoa muodostavat pikselit voi lähikuvassa laskea yhdellä kädellä, mutta tätä täysin tarkoituksellista valintaa ei voi oikeastaan kritisoida väittämällä, että grafiikka olisi epäonnistunut. Se on kunnianosoitus, erittäin tietoinen viittaus retroestetiikkaan, eikä peli todellakaan ole tylsä pelata.

Sen lisäksi, että voin hyökätä vihollisten kimppuun ja jättää heidät tainnutetuiksi, voin vetää pulttilukkoista kivääriäni pitkin maata ja ampua sivulta lonkalta käyttämällä toissijaista tulitusta luodakseni hidastusvaikutuksen, jossa ketjutan pääosumia, jolloin päät räjähtävät kuin vesipallot – mikä tuntuu sekä uudelta että tutulta. Tai, itse asiassa, kun heitän anteliaasti dynamiittia (tai päätän laukaista nämä teipatut rypäleet laajemman vaikutuksen saavuttamiseksi, tai yhdistän sen Molotovin cocktailin kanssa). No, silloin suurin osa edessäni olevista asioista räjähtää ja palaa, ja ruumiit pyörivät kohti kamerakulmaani kuin ne kuolleen liman spritejä, joita ne ovatkin.

Koska loppujen lopuksi juuri tähän haluat päätyä – kyse ei ole vanhojen sääntöjen uudelleenkirjoittamisesta, vaan niiden kunnioittamisesta, mutta lisättynä moderneilla pelattavuusinnovaatioilla. Entä taskulamppu, joka valaisee ympäristöä? Se välkkyy myös ympäristöön kätkettyjen salaisuuksien suuntaan – mutta samalla voit ampua vain yksikätisillä aseilla, mikä pätee myös silloin, kun kannat mellakakilpeä, jolla voit myös murskata kalloja. Peli on tasapainoinen ja tarjoaa tyydyttävän iskun jokaisella laukauksella, ja tasot, joilla okkultismi paljastuu? Ne ovat aivan valtavia, mikä aluksi järkytti minua tuntikausia kestävillä koettelemuksilla ja sadoilla vihollisilla. Quake-tyylisiä tasoja, jotka voi läpäistä 50 sekunnissa? Täältä et löydä yhtään sellaista.

Arvostan myös sitä, että peliä ei ole suunniteltu kapeiden käytävien labyrintiksi; useimpiin taisteluihin voi lähestyä vaihtoehtoisista kulmista ja nurkista, sillä taistelukentät sopivat usein erilaisiin strategioihin riippuen siitä, miten niihin lähestyt. Voit hiipiä ohi, mutta voit myös kiertää sivusta tai hyökätä ylhäältä – tai yksinkertaisesti rynnätä aseet paukkuen suoraan edestä. Valinta on usein sinun. Pelissä on myös klassisia ”aseiden työpöytiä”, joissa voit päivittää arsenaaliasi esimerkiksi nopeammalla tulinopeudella, ehkä tehokkaammilla ammuksilla, joilla on suurempi iskuvoima, tai lisäefekteillä, jotka usein liittyvät ajan hidastamiseen. Kaikki tietävät, että hidastukset ovat menneisyyttä – mutta ne ovat aina tervetulleita – varsinkin kun kaksipiippuisessa haulikossa on jäljellä vain kaksi laukausta ja ruudulla neljä vihaista vihollista, jolloin kulma toimii eduksesi, jos kohdistat laukaukset oikein.

Peli ei todellakaan noudata mitään konventioita, olipa kyseessä sitten ensimmäisen persoonan genren tai klassisen ”boomer-ampumapelin” säännöt – mutta sen pelaaminen ei ole myöskään tylsää, ja pelin visuaalista tyyliä on vaikea kritisoida, vaikka se näyttääkin... ruskealta, harmaalta ja kuolleelta lihalta, joka on mädäntynyt ja mausteilla maustettu, minkä jälkeen se on jätetty auringonpaisteeseen kypsymään. Vihollisvalikoima puolestaan olisi kaivannut enemmän vaihtelua; pääsääntöisesti ammut eri värisiä hahmoja, jotka ovat aseistettu hieman eri tavoin, ja välillä yllättävät raskaammat ratsumiehet, jotka vetävät sinut puoleensa lihakoukuilla ja heittelevät karhunrautoja ympäriinsä, sekä kourallinen muita saatanallisia hirviöitä, jotka voivat hypätä yhtä nopeasti ja pitkälle kuin ” Half-Life 2 in” ja Ravenholmin nyljetyt muunnelmat, samoin kuin erilaisia aavemaisia vihollisia, joiden kyvyt jätän sinun itse löydettäväksi.

Tässä kohdin olisin toivonut hieman enemmän vaihtelua, jotta taistelut olisivat olleet mielenkiintoisempia ja dynaamisempia. Myös ympäristöt olisivat hyötyneet hieman erilaisesta värimaailmasta hieman useammin vaihtelun vuoksi – sillä vaikka ne ovatkin mittasuhteiltaan varmasti laajoja ja tarjoavat hieman erilaisia strategisia reittejä samaan tavoitteeseen, yksinkertaisempien pulmien värittäminä, voi päätyä tunnelinäköön ja silmät alkavat väsyä jonkin ajan kuluttua. Joka tapauksessa kannattaa tutkia joka ikinen nurkka, sillä maastoon on tietenkin kätketty tavanomaisia salaisuuksia ja piilohuoneita, jotka ovat olennainen osa pelikonseptia.

Cultic on ”uusi-vanha” – paremman termin puutteessa. Se lähestyy genreä klassisesti, grafiikka mukaan lukien, ja maustaa sitä rytmikkäillä moderneilla vivahteilla. Se ei ole mikään vallankumous, eikä se ole mikään evoluutio – se on vanhaa kunnon hauskaa ja klassista verilöylyä, nähtynä genren omistautuneen fanin silmin ja intohimolla. Konsoliversio sisältää kaiken tähän mennessä julkaistun sisällön – sekä luvut 1 ja 2 että selviytymistilan. Se tarjoaa monia tunteja pelattavaa, pakattuna ruskeaan laatikkoon, jossa on punaiset nauhat – mikä on mielestäni sekä ajatonta että modernia samanaikaisesti.