Deathbulge: Battle of the Bands

Bändin sisäinen dynamiikka muistuttaa alusta alkaen toimimattomasta Metallicasta, ja ehkä ennen kaikkea siitä, mitä dokumentissa Some Kind of Monster paljastui. Karski ja ylimielinen luurankohahmo Ian, jolla on päässään sotilaskypärän näköinen päähine, jankuttaa jatkuvasti, että ”show must go on” (tyypillistä Larsia). Yhtyeen hillitty neuvottelija ja diplomaatti Briff (Kirk) yrittää saada laulajatar Faye (James) muistamaan, mihin hän viimeksi laittoi kitaransa ennen tulevaa konserttia, kun he ovat jo verhon takana. Yleisö alkaa käydä levottomaksi ja buuausääniä kuuluu yhä kovemmin... joten onkin hyvä, että se kaikki oli vain unta? Avausjakson jälkeen on selvää, että bändi aikoo yhdistyä uudelleen, ryhdistäytyä ja valloittaa lavan vuosisadan musiikkikilpailussa, jonka järjestävät demonit... The Battle of the Bands -kilpailussa.

Deathbulge: Battle of the Bands sai minut taivuttamaan kaksinkerroin naurusta jo 10 minuutin jälkeen. Se on osuvasti toteutettua slapstick-komediaa, johon on kudottu sama henki, joka leimasi ”loukkausmiekkailua” Ron Gilbertin ylistetyssä point-and-click-sarjassa The Secret of Monkey Island. Tosiasia on, etten ole nauranut näin paljon pelin parissa moneen vuoteen, mikä jo sinänsä tekee pelistä hintansa arvoisen. Peli julkaistiin alun perin PC:lle vuonna 2023, mutta nyt se tekee debyyttinsä kaikilla konsoleilla. Tämä ei ole peli, joka olisi koskaan ollut mielessäni – en edes tiennyt sen olemassaolosta – mutta hitto vie, se on alusta loppuun asti hauskaa. Et voi edes olla vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa nauramatta; se on loistavasti kirjoitettu alusta loppuun, ja sinä haluat tutkia kaikkea, lähinnä vain nauttiaksesi yksityiskohtien rikkaudesta. Pelin yksikään millimetri ei ole jäänyt huomiotta, kun on kyse komedian ripottelusta, ja se osuu napakymppiin käytännössä jokaisessa käsin piirretyssä ruudussa.

Peliä on kehuttu sen huumorista, ja ymmärrän täysin miksi. Yksi esimerkki on, kun potkaisen naapurin oven auki (niin avataan ovet ja arkut pelissä), minkä jälkeen ovi naulataan seinään sisäpuolelta, vaihtelevin tuloksin. Siellä minua odottaa vanha, parrakas mies sohvallaan, ja mies himoitsee juustoa, minkä seurauksena käynnistyy ”sivutehtävä”. Tehtävänä on hakea juusto kolmen metrin päässä olevasta jääkaapista, joka sijaitsee keskimmäisellä hyllyllä – hyllyllä, jota ei ole olemassa. Joudun siis valitsemaan yhden monista kalliista juustoista joko ylimmältä tai alimmalta hyllyltä, mikä tietenkään ei tyydytä vanhan miehen juustohimoa. Mies mutkistaa tehtävää mainitsemalla, että juusto on sinisessä pakkauksessa, ja palaan samaan jääkaappiin, jossa voin valita joko punaisen tai kultaisen pakkauksen... Tehtävä huipentuu sitten siihen mahdollisuuteen, että juusto saattaisi itse asiassa olla naapurin jääkaapissa. Näin se jatkuu loppuun asti, vaihtelevalla absurdilla tasolla. Turhautumiselle ei ole sijaa, kun kaikki on niin mielettömän arvaamatonta, sillä sen sijaan painopiste on pelaajan hymyilemisessä.

Voisin vannoa, ettei kukaan voi pelata tätä nauramatta, ja se jo sinänsä tekee pelistä erittäin helpon suositella. Tähän lisätään vielä vanhan koulukunnan JRPG-peleistä ammentavat vuoropohjaiset taistelut, tosin luonnollisesti omalla erikoisella käänteellään. Hahmojen tasapainottaminen hyökkäysten, kykyjen ja varusteiden avulla on ominaisuus, joka on tuttu useimmille tämän genren pelaajille. Uusia ”riffejä” (hyökkäyksiä), luokkamodifikaatioita ja passiivisia muutoksia tuovia ”patch-päivityksiä”. Kestää hetken, ennen kuin pääsee jyvälle pelin käyttämästä terminologiasta (joka on tietenkin täysin itsetietoista). Unohda ”Mana”, sillä täällä kyse on ”Hypeistä”.

Taistelut itsessään ovat myös ainutlaatuisia huolimatta peruskaavasta, jossa on sinun vuorosi toimia, kun mittarisi on täynnä. Sama mittari on jaettu neljään osaan ("Measures"), joihin voivat vaikuttaa erilaiset tilamuutokset, sekä positiiviset että negatiiviset. Esimerkiksi "Painin" alaisena pelaaja kärsii vahinkoa, kun neula liikkuu mittarin läpi ja sen kyseisessä osassa. Vastaavasti ”Speed” (ilmeisistä syistä) saa neulan liikkumaan nopeammin kohti seuraavaa osiota, jolloin vuorosi toimia lopulta koittaa. Tähän kaikkeen on melko helppo päästä jyvälle, ja peli selittää kaikki mekaniikat hyvin.

Samoin peli käyttää hieman ainutlaatuista järjestelmää ”Merch” (esineiden) hallintaan. Energiajuoma palauttaa terveyttä, kun olet löytänyt sen, ja merkkitorvi voi aiheuttaa vahinkoa viholliselle, mikä ei toistaiseksi ole mitään erityisen merkittävää. Mutta esineitä ei käytetä sen perusteella, kuinka monta niitä on mukana, mikä on perinteisesti ollut tapana esimerkiksi pelissä Final Fantasy. Sen sijaan ne rekisteröidään kiinteinä merkintöinä esineiden tietokantaan verrattavassa järjestelmässä. Sitten on sinun tehtäväsi käyttää mitä tahansa haluat niin monta kertaa kuin ”varastosi” sallii; tämä on yleinen resurssi, jota kaikki esineesi jakavat ja joka kattaa ne kaikki. Joka kerta, kun esinettä käytetään, ”varastosi” vähenee, ja joidenkin esineiden käyttö kuluttaa varastoa enemmän kuin toisten. Varastoa voi sekä päivittää, jotta sitä riittää useampaan käyttöön, että täydentää ilmaiseksi matkan varrella puhumalla voitetuille postinkantajille.

Siksi ei tarvitse ostaa kaupasta 30 elvytystä ja 60 taikajuomaa, vaan riittää, että ostat ja lisäät paremman version samasta esineestä. Vastaavasti voit palauttaa terveyttä ja Hypeä sen avulla, mitä Link olisi todennäköisesti kutsunut ”keijulähteeksi” – se on tässä pelissä toteutettu laulavien kalojen uima-altaina, mikä on pelin toistuva teema. Laulavat kalat… se on niin hassua, mutta samalla äärimmäisen hauskaa.

Deathbulge: Battle of the Bands on aliarvioitu peli, joka osuu juuri oikeaan säveleen, jos pidät rock-teemoista, hyvästä naurusta ja vuoropohjaisista taisteluista, joissa on ainutlaatuinen käänne. Sen omaperäisen suunnittelun lisäksi, jossa et koskaan tiedä, mitä kulman takana odottaa, yllätät itsesi yhtä miellyttävästi joka kerta, kun löydät myös upean ääniraidan, jossa on ihania rytmejä kaikista genreistä sekä pomoteeman, joka lainaa nuotteja klassikosta Master of Puppets. Se, etten ollut kuullut tästä pelistä aiemmin, on tavallaan epäonnistuminen, sillä se ei ole vain erittäin hyvä ja hyvin mietitty, vaan sen pelaaminen on yhtä hauskaa jo ennen kuin edes käynnistät sen. Tarkoitan, oletko nähnyt pelin nimen ja trion bändin nimen?