Defiance

Olen kokenut viime aikoina paljon haastavia muutoksia. Kelloja on siirretty, olen vähentänyt kahvinjuontia sekä tajunnut että Scarlett Johansson deittaileekin jotakuta muuta. Vaikein muutos oli silti siirtyä Bioshock Infiniten Columbian värikkäistä maisemista Defiancen harmaaseen ja ankeaan maailmaan. Päänsärkyä aiheuttivat alusta asti Trion Worldsin kunnianhimoisen projektin surkeat tekstuurit, tylsät ympäristöt sekä se kuinka perhanan ruma hahmoni Kenta on.

Mutta, ei kasvisruokaakaan saisi arvostella papusalaatin perusteella. Defiance näyttää heti alussa rumat puolensa, mutta kun sille antaa aikaa, selviää että sillä on tarjottavana enemmänkin. Kyseessä on hyvin kunnianhimoinen peli. Trion Worlds on luonut valtaisan, toimintapainotteisen scifi-MMO:n, joka saa kumppanikseen myös samannimisen televisiosarjan.

Juoni sijoittuu tulevaisuuteen, jossa Maata on muokattu ankarasti, ja se toimii nyt kotina sekä ihmisille että kaikenvärisille ja muotoisille muukalaisille. Osa näistä on ystävällisiä, mutta joukossa on tietysti myös bandiitteja, mutantteja sekä otuksia, joita kutsutaan vähemmän imartelevasti Hellbugeiksi. Trion Worlds on luvannut, että pelin ja tv-sarjan tapahtumat vaikuttavat toisiinsa. Kun sarja alkaa huhtikuun 15. päivä, nähdään jääkö tämä vain kikkailun tasolle.

Toivottavasti television Defiancessa asiat selitetään paremmin kuin pelissä. Maailman ulkoasulle tai sodan syttymiselle ei anneta syitä, eikä missään selitetä kuka kukakin on. Istun sohvalla suu ymmyrkäisenä, kun ruudulla huonosti huulisynkatut hahmot höpöttävät Arktecheistä ja Ark-coreista. On kuin olisin missannut neljä ensimmäistä osaa sarjasta. Dialogi on myös sangen kökköistä ja hahmot yhtä kiinnostavia kuin Halon rivisotilaat.

Cassin klisee on olla kova tyttö, joka on kuitenkin salaa haavoittuvainen. Colonel Grant taas on tyypillinen huutava armeijatyyppi, ja Karl von Bach vain aiheuttaa myötähäpeää kaikella mitä tämä sanoo. Onneksi oma hahmoni pitää suunsa kiinni, vaikka toisaalta onkin hieman outoa, ettei hän ei koskaan sano mitään, vaan tuijottelee sen sijaan kaikkia kuolleilla silmillään.

Hahmoni Kenta on siis niin sanottu Arc Hunter. Aseilla, EGO-implanteilla, mahtavalla leualla ja ylimääräisenä kilpenä toimivalla nokalla varustettu heppu on eräänlainen moderni haudanryöstäjä, jonka tehtävänä on keräillä muukalaisten reliikkejä ja myydä niitä eteenpäin.

Defiancessa voi pelata joko ihmistä tai Irathiania. Hahmoluokissa valita voi neljästä, jotka ovat Veteran, Survivalist, Outlaw ja Machinist. Valintaan ei kannata käyttää liikaa aikaa, koska oman kokemukseni perusteella erot näiden välillä ovat etupäässä kosmeettisia. Tärkeämpiä ovat EGO-voimien valinnat.

Pelin alussa rysähdetään San Franciscon alueelle. Sitten päästäänkin kokeilemaan neljää kykyä ja valitsemaan näistä mieleisensä. Valikoimassa ovat mm. Blur, joka saa hahmon juoksemaan paljon nopeampaa, Overcharge joka lisää aseiden vahinkoa sekä Cloak. Valitsen näistä viimeisen, koska sillä voin muuttua näkymättömäksi kuin Predator ikään. Tämä sopii erinomaisesti Kentalle, joka voi näin hiippailla vihollisten linjojen taakse ja sitten pamauttaa mutanttisikoja haulikolla niskaan.

Cloakin lisäksi tarjolla on paljon passiivisia kykyjä, joita voi avata tiputtamalla vihollisia, suorittamalla tehtäviä sekä osallistumalla haasteisiin. Defiancessa ei ole pelkästään tarinalinjaan ja televisiosarjaan liittyviä tehtäviä. Kartta on väärällään sivutehtäviä, aika-ajoja sekä niin sanottuja Arkfall-tapahtumia. Tehtävien välillä on nopeaa sukkuloida, ja tarjolla on aina jotain mielenkiintoista, joka vaatii pelaajan apua ja nopeaa liipaisinsormea.

Arkfallit kasaavat tusinoittain pelaajia samaan paikkaan taistelemaan todella hankalia Hellbugeja vastaan. Nämä ovat hauskoja tapahtumia, mutta ainakin PS3:lla ne myös tiputtavat ruudunpäivityksen todella matalalle tasolle. Kentan katseleminen ei ole muutenkaan mikään nautinto, mutta on todella rasittavaa kun tämä nykii pitkin ruutua. Myös äänet tipahtivat kelkasta aika ajoin.

Onneksi ruudunpäivitys säilyy tasaisempana co-opin sekä tavallisten moninpeliosioiden aikana. Defiancessa voi myös ottaa osaa ns. Shadow Wariin, jossa taistellaan 64 hengen tiimeissä. Se on hauska konsepti, jota tosin riivaavat palvelinongelmat. Pelissä on muuten helppoa löytää tekemistä ja toimintaa, johon osallistua. Jo muutamalla napinpainalluksella pääsee hyppäämään suoraan mukaan toisten pelaajien seuraan. Ikävä kyllä pelin chat-järjestelmää ei ole juurikaan optimoitu konsoleille, joten juuri kukaan ei viitsi käyttää sitä.

Defiance loistaa silloin, kun sen juoni- ja sivutehtäviä pelaa muiden kanssa. Trion Worlds on myös tehnyt tämän helpoksi. Pelissä kun ei tarvitse heitellä kutsuja toisille pelaajille, vaan näitä voi auttaa heti, kun paikalle sattuu pölähtämään.

Jotkut Defiancen parhaista hetkistä olivatkin niitä, joissa tuuperruin liian vahvan vihollisen edessä, vain tullakseni paikalle sattuneen pelaajan virvoittamaksi. Viholliselle pystyikin sitten maksamaan potut pottuina tuplatuin voimin. Eikä kuoleminen ole niin paha juttu. Peliä voi joutua jatkamaan hieman kauempaa, mutta se maksaa vain pikkuisen pelivaluuttaa.

Defiancessa ei keskitytä niinkään hahmon kuin tämän aseistuksen tasojen nostamiseen. Asevalikoima mahdollistaa monien eri pelityylien kehittämisen. Kuten monissa muissakin moderneissa toimintapeleissä, voi nopeasti vaihtaa vain kahden aseen välillä. Itse keskityin jo varhain haulikoihin ja tarkkuuskivääreihin. Mitä enemmän aseita käyttää, sitä tehokkaammaksi niiden kanssa oppii. Tämä vaatii lukuisten mutanttien tipauttamista, mutta lataaminen alkaa sujua ajan kanssa nopeampaa, ja aseet tekevät tukevampaa vahinkoa.

Ilman kaikkia näitä aseita ja päivityksiä tulisi taistelemisesta nopeasti monotonista. Viholliset eivät nimittäin ole mitään järjen jättiläisiä. Tätä ei niinkään huomaa ryhmässä pelatessa, mutta yksinpelissä se korostuu selvästi. Viholliset eivät tunnu näkevän viittä metriä pidemmälle, ja päästävät kuollessaan aina saman äänen.

Olen ollut hieman epävarma, minkä arvosanan Defiancelle antaa. Sillä on vaikeuksia ruudunpäivityksen ja lagin kanssa. Sitä haittaavat myös graafiset ongelmat ja Shadow Wariin liittyvät palvelinongelmat. Tarina on kerrottu löysästi ja hahmot ovat ärsyttäviä. Toisaalta tekniset ongelmat voi aina korjata, ja toiminnalla on potentiaalia kasvaa, kun televisiosarja alkaa.

Vaikka maisemat ovat ankeita ja värivalinnoista puuttuu mielikuvitusta, itse pelaaminen on nautittavaa. Ohjaus on sulavaa ja on suorastaan koukuttavaa tykitellä mönkijällä pitkin karttaa, osallistua tehtäville muiden kanssa ja räiskiä koko ajan päivittyvillä aseilla. Tekemistä ja löydettävää on aina tarjolla, ja moninpelikoitoksiin voi hypätä täysin saumattomasti.

Tuomioni on heikko seiska. On kiinnostavaa, nähdä kuinka peli integroituu tv-sarjaan. Jos se sujuu hyvin ja tekniset ongelmat saadaan kuriin, on Defiancella potentiaalia kasvaa joksikin suuremmaksi. Nyt se tuntuu vielä hieman viimeistelemättömältä.