Viime vuosina tietokoneroolipelien ystävien hymy on ollut herkässä. Vaikka pettymyksiäkin on tullut vastaan, faneja on hellitty toinen toistaan paremmilla peleillä roolipeligenren eri puolia vaalien. Belgialaisen Larian Studiosin kehittämän kulttipeli Divinity: Original Sinin luovasti nimetty jatko-osa Divinity: Original Sin 2 on mukava lisä tähän seuraan. Se sekoittaa klassista vuoropohjaista taistelua lautaroolipelimaisiin puitteisiin yksityiskohtaisessa ja elävässä Rivellonin fantasiamaailmassa.
Tuttuun tapaan peli alkaa hahmonluonnilla. Valittavia rotuja on neljä: ihminen, haltia, kääpiö ja lisko. Lisäksi heistä on epäkuolleet versiot, eli lyhyellä matematiikalla pelattavia rotuja on viisi tai kahdeksan laskentatavasta riippuen. Roduilla on omat ominaispiirteensä, eivätkä nämä ole sieltä tutuimmasta päästä. Esimerkiksi liskoilla löytyy rotukykynä tulihenkäys ja epäkuolleita ei voi parantaa normaalein keinoin vaan he saavat elinvoimaa myrkkylammikoista ja -pulloista. He voivat lisäksi tiirikoida lukkoja luisilla sormillaan ilman erillisiä työkaluja. Mielenkiintoisin ominaisuuksista on kuitenkin haltioiden kyky mässäillä ruumiin osilla. Muutaman puraisun he näkevät välähdyksiä ruumiin osan entisen omistajan muistoista. Nämä ominaisuudet tuovat mielenkiintoisia pelillisiä elementtejä niin tarinnankerrontaan kuin ongelmanratkaisuun.
Hahmon ulkonäköä voi muokata, muttei mahdottomasti, vaan juuri sen verran, että hahmostaan saa oman tyylisensä. Varsinaisia hahmoluokkia ei pelissä ole, mutta peli helpottaa valinnan vaikeutta antamalla muutaman arkkityypin, joilla on valmiiksi määritetyt ominaisuudet, kyvyt ja taidot. Veteraanipelaajalla on tietysti mahdollisuus muokata hahmonsa mieleisekseen. Kaikki pisteet ominaisuuksiin ja taitoihin voi jakaa haluamallaan tavalla sekä valita sopivat aloituskyvyt. DOS2 ei turhaa pelaajaa kädestä pitele edes hahmoa suunnitellessa. Varomaton voi tehdä hyvinkin rikkinäisen aloitushahmon, jolla ei synergiaetuja myöhemmin saa. Huonot päätökset voi onneksi korjata, mutta vasta varsin pitkällä pelin tarinassa edetessä.
Hahmon luonnin yhteydessä pelaajalla on mahdollisuus myös valita pelattavaksi yksi kuudesta Origin-hahmosta. Ensimmäiselle läpipeluukerralle tämä onkin suotavaa. Esimerkkinä mainittakoon sarkastinen epäkuollut Fane, joka herätessään pitkästä unesta ymmärsi, että on ainoa muinaisen rotunsa edustaja muuttuneessa maailmassa; fantasiamaailman oma Taylor Swift Lohse, joka sisällä asustaa mahdollisesti demoni; ja vaikka ylimielinen liskomies Red Prince, joka yrittää vimmatusti kivuta takaisin rotunsa valtaistuimelle, vaikka onkin ajettu maanpakoon. Näillä kaikilla hahmoilla on omat taustatarinansa ja tavoitteensa pelissä, eikä vastakkain asetteluilta voi välttyä. Vaikka Origin-hahmoille on aluksi valittu tietyt hahmoluokat, jotka sopivat heidän taustatarinoihinsa, voi myös heitä muokata niin kykyjen kuin ulkonäön osalta tietyin rajoittein.
Ajallisesti DOS2 sijoittuu muutamia vuosisatoja ykkösosan tapahtumien jälkeiseen aikaan, jossa ensimmäisestä pelistä tuttu Source-voima on julistettu laittomaksi kääntäen alkuasetelman pelien välissä täysin päälaelleen. Tarinallisesti jatko-osa ei missään nimessä vaadi ykkösosan pelaamista, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia löytyykin.
Hahmon luonnin jälkeen peli heittää pelaajan vankilalaivaan matkalla varmasti nimensä veroiseen Fort Joyhin. Pelaajahahmo on vangittu syytettynä Source-voiman käytöstä ja lähetetty kohti vankilasaarta varustettuna sopivalla kaulapannalla, joka estää Source-kykyjen käytön. Tämä osa toimii eräänlaisena opasteena pelimekaniikkoihin ja pelin juoneen sekä tutustuttaa pelaajan muihin hahmoihin, joita voi myöhemmin suostutella pelaajaryhmään mukaan. Kun Fort Joyhin lopulta päästään tavalla tai toisella, peli aukeaa ja on täysin pelaajan vastuulla millä tavoin ja kenen kanssa hän Fort Joysta pakenee.
Nimensä mukaisesti pelin juoni käsittelee jumaluuksia, mutta rönsyilee sopivasti, että ikinä ei voi aavistaa mitä seuraavan nurkan takana on. Tuloksena voisi olla korkean panoksen fantasiahöttöä, mutta Larian Studiosin luoma omaperäinen maailma, joka lainailee genreklassikoilta sopivasti sortumatta kierrätykseen, sekä sujuva yllätyksiä täynnä oleva tarinankerronta pitivät huolen, ettei riman alituksia synny. Jokaisella kohdatulla hahmolla on oma tarinansa, mielipiteensä ja tavoitteensa, eivätkä nämä ole mustavalkoisia. Miltei jokaiseen ongelmaan tai tilanteeseen on useita mahdollisia ratkaisuja. Peli marssittaa pelaajan eteen täyslaidallisen moraalisia dilemmoja pakottaen vaikeisiin päätöksiin ja sitten nauraa päälle, kun näiden päätösten pitkäkantoiset seuraukset paljastuvat vasta myöhemmin.
Pääjuonen kanssa rinnakkain etenevät Origin-hahmojen tarinat eivät ole mukana pelkästään uudelleenpeluuarvon takia, vaan myös tuovat lisämaustetta jokaiseen läpipeluukertaan. Tavallisista roolipeleistä poiketen DOS2 heittää pelaajapoppoon hahmojen napit vastakkain jo heti alusta asti. Trendi jatkuu läpi koko pelin. Varsinkin kaverin kanssa pelatessa tämä antaa pelikertoihin mukavaa vipinää ja pitää yleisfiiliksen sopivan uhkaavana. Voiko lopulta olla muuta kuin yksi jumala?
Tarinan täydentää yksityiskohtia pursuava grafiikka. Vaikka itse hahmojen ja muiden liikutettavien esineiden grafiikka ei ole uusinta uutta, yksityiskohtien määrä, jonka Larian Studiosin kehittäjät, ovat maailmaansa ahtaneet on suorastaan mykistävä. Väripaletti on käytössä laidasta laitaan ja tapahtumapaikoissa on vaihtelua. DOS2 on ns. pikku-ukkopeli parhaimmillaan ja välillä toivoisi, että kameraa saisi tietyissä tilanteissa kauemmaksi, jotta maailma avartuisi entisestään.
Yksi kritiikin aiheista DOS1:n osalta oli tekstin valtava määrä. Dialogia löytyy kakkososasta vielä enemmän, mutta noin 70000 äänitettyä pätkää ja 80 ääninäyttelijää pitävät huolen, ettei tylsää tule keskusteluissa Rivellonin 1200 ääninäytellyn hahmon kanssa. Tätä kaikkea ryydittää Borislav Slavovin upean kaunis musiikki.
Suurimmasta osasta konfliktitilanteista voi selvitä puhumalla tai neuvottelemalla, mutta lopulta jokunen väärä sana tai liike johtaa auttamatta taisteluun. Taistelut ovat toteutettu ajattomalla vuoropohjaisella systeemillä, jossa hahmot toimivat tietyssä järjestyksessä vuorollaan käyttäen toimintapisteitä, joilla he voivat liikkua ja käyttää kykyjä tai esineitä. Taistelusysteemiä on reilu mutta hyvin raadollinen. Muutama virheliike voi johtaa koko pelaajaryhmän tuhoon varsinkin alkuvaiheessa, kun kaikkia mahdollisia kykyjä ei ole vielä avattu. Niin sanottu "friendly fire" tulee pelin myötä hyvin tutuksi. Taistelun ydin on eräänlainen kombosysteemi. Yksi hahmo kutsuu sateen, kun taas toinen sähköistää sen salamalla käristäen viholliset. Ehkä hahmo heittää teleportaatioloitsulla öljytynnyrin vihujen niskaan ja seuraavana lähettää tulipalloa samaan osoitteeseen. Erilaisia kykyjen kombinaatioita on lukemattomia ja niitä on pakko käyttää, jos aikoo selvitä pelin vaikeammista taisteluista. Onneksi aloittelijoille ja veteraaneille on omat vaikeustasot, joita on pelissä neljä: helposta tutkimusmoodista aina Sun Tzun kirjoitukset ulkoa osaaville asti.
Toisin kuin ykkösosa, DOS2 on julkaisuhetkellä lähes bugiton. Jos risuja haluaa lähteä jakamaan, niin käyttöliittymä voisi olla hiotumpi. Varsinkin inventaario ja sen alavalikot ovat lähes kivikautisia, eivätkä ollenkaan niin helppokäyttöisiä kuin niiden pitäisi. Lisäksi pelin mittakaavasta voi olla montaa mieltä. Kun Fort Joysta lopulta paetaan, mahtava suo, johon monet Fort Joyn asukkaat viittaavat pahaenteisesti, osoittautuukin pieneksi pahaiseksi lammikoksi, jossa muutama luuranko pitää bileitä. Pelin äärimmäisen yksityiskohtaiset taustagrafiikat määrittelevät tietysti skaalan, mutta välillä toivoisi, että taistelussa hahmojen välimatkat olisivat pidempiä ja taistelukentät suurempia. Nykymuodossaan jo muutaman kierroksen jälkeen taistelukenttä on muuttunut tulimereksi tai pahempaa ja hahmot ovat usein pienessä klimpissä keskellä tätä kaikkea. Pieni mittakaavan suurennos voisi saada paljon aikaa sekä tehdä taistelusta vieläkin taktisempaa ja antoisampaa. Ja jos kymmenien ja taas kymmenien tuntien mittainen kampanja ei riitä, pelattavaa löytyy myös Dungeon Master -pelimuodosta, jossa yksi pelaajista voi ottaa tarinankertojan manttelin. DOS2:sta löytyy jopa pienimuotoinen pelaaja-vastaan-pelaaja-tilakin.
Divinity: Original Sin 2 on yksi vuoden 2017 parhaista peleistä, josta toivottavasti vuosien saatossa kasvaa ansaitusti yksi roolipeligenren uusista klassikoista. Se ei ole missään nimessä pelinä täydellinen ja vähemmän tämän tyylisiä pelejä hakanneille sen oppimiskäyrä voi olla anteeksiantamaton, mutta jos roolipelit vähänkään kiinnostavat, älä missaa tätä. Varsinkin sopivassa tutussa porukassa tämä taitaa olla lähin tietokonevastine lautaroolipeleille mihin nykytekniikalla pystytään.