Donkey Kong Bananza on ehkä kaoottisin tasoloikkapeli koskaan

Sanon sen suoraan: taannoinen Nintendo Direct sai minut kovin innostuneeksi Donkey Kong Bananzasta. Lähetys maalasi kuvan pelistä, joka näytti vuoden peli -ainekselta, mikä oli varmaankin syynä sille, miksi suuntasin hymyillen Windsorin kadulle matkalla Britannian Nintendon päämajaan pelaamaan kolmen tunnin ajan Switch 2:n seuraavaa isoa projektia.

Ennen sitä varsinaista tietoa on syytä tehdä pieni mieleen palautus. Käytännössä pelin alussa päähenkilö työskentelee kaivosmiehenä Void Corporationille, joka on kovin itserakas ja julma yhtiö, jota pyörittää useampi häikäilemätön Kong. Tilanne huononee nopeasti, sillä Kong onkin väärällä puolella, kun he haluavat ottaa haltuunsa maailman saavuttamalla Planeetan Ytimen, ja keräämällä talteen sieltä löytyvän palkkion. Karismaattinen apina ei moista hyväksy, ja aloittaa kaivamaan aina vain syvemmälle apunaan kummallinen kivi, jossa sattui olemaan mukana nuorempi laululintu Pauline. Joten lyhyestä virsi kaunis, on tässä peli alaspäin menemisestä, ja jälkeen jätetään jälkeen tuhoa kaikenlaista.

Ennakkotestaus koostui kolmesta osasta. Ensimmäisenä oli pidennetty versio demosta, jonka Gamereactorin David kokeili huhtikuussa: mittava pätkä Lagoon Layeria, joka on vetinen ja hurmaava alakenttä melkein vailla rajoituksia pelityylille. Sen jälkeen oli vuorossa monimutkaisempi ja haastavampi jakso tulisessa Canyon Layerissa. Lopuksi oli sitten nopeampi katsaus kuolettavaan Forest Layeriin, missä oli sitten eniten rajoituksia toiminnalle. Tarkoitan rajoituksilla sitä, että syvemmälle mennessä tulee vastaan materiaaleja, joita Donkey Kong ei voi rikkoa, tai sitten ympäristön vaaroja, joita on vältettävä, kuten myrkyllistä vettä. Toisin sanoen aluksi pystyy menemään melkein mihin vain haluaa, mutta sitten vastaan tuleekin jo tarkemmin rajattuja kokonaisuuksia, joiden pelaaminen vaatii hieman miettimistä.

Kenttäsuunnittelu on hyvin perinteistä kolmiulotteista Mariota vaihtelevissa ja muuttuvissa maisemissa, joissa on runsaasti pahiksia mäiskittäväksi, kerättävää tavaraa löydettäväksi ja se ydintehtävä suoritettavaksi. Mieleen tulee Super Mario Odyssey, sillä kenttään suunnataan aikeena tavata Elder Kong, mäiskiä rikki jättimäinen pora tai tehdä jotain muuta todella tärkeää. Matkan varrella sitten poimitaan Bananium Gemejä, joka siis tarkoittaa samaa kuin Odysseyn kuut. Erona on kuitenkin se, että Bananium Gemit eivät ole tyypillisesti jonkin erityisen asian takana - kuten suorittamalla jonkin pienen haasteen - vaan ne ovat siellä ja täällä pitkin maailmaa, usein maan alla, ja vaativat Kongia mäiskimään kentät päreiksi, jotta valuutan saa haltuun. Samaa voi sanoa kerättävistä fossiileista, aarrearkuista, ja suurimmasta osasta kultaa, joka on se tavallisin kulutettava valuutta.

Kongin kenttien mäiskintä näyttää eeppiseltä, ja sitä se onkin, mutta mukana on muutama juttu, mitkä huomaa muutaman tunnin pelaamisen jälkeen. Ensinnäkin kentät eivät ole tyystin mäiskittävissä, sillä vastassa on lopullinen peruskallio, jota ei voi tuhota. Näin ollen pelissä on se suunta kuitenkin, johon mennä. Toisekseen niin monet kerättävät tavarat ovat piilossa maan alla, ettei ole mitään erityistä taitoa kaiken mäiskimiseen. Sen kuin vain muksitaan menemään Kongilla maa-aineksen lentäessä ympärillä. Kaaos on melkoinen, ja vaikka ensimmäinen tunti on aivan upeaa, alkaa ajan kanssa hurmio laskea, kun tuntuu pakkoa mäiskiä kaikki siltä varalta, että jotain unohtui, nimittäin Bananium Gemejä tai fossiileja. Ja niitä on kymmeniä jokaisessa kentässä.

On syytä mainita, että mukana on haasteluolastoja, jotka ovat enemmän tasoloikkailevia haasteita, ja joskus Donkey Kong Countryn kaltaisia kaksiulotteisia taistoja, joiden palkintona saa Bananium Gemejä. Nämä ovat yleensä hauskaa vaihtelua, vaikkakin lyhyitä, ja hyvin suunniteltuja. Lisäksi saattaa tulla mieleen, miten roolipelien kaltainen päivitysjärjestelmä toimii osana kokonaisuutta. Kokemukseni mukaan ne ovat jokseenkin pienimuotoisia ja tuovat vain hieman lisää pelaajalle tapoja vaikuttaa pelaamiseen. DK saa enemmän terveyttä, jos taistot osoittautuvat hankaliksi, tai lisää iskuvoimaa, jos haluaa olla parempi kaivaja.

Toisin sanoen se pelin ydinidea ei oikein saavuttanut ihailuani niin helposti kuin olin toivonut. Kuitenkin DK Bananzassa on paljon, mistä voi pitää. Mekaanisesti ja pelattavuuden osalta on niin paljon kaikenlaista, että koko ajan on jotain uutta kokeiltavana. On se sitten pyörimistä ympäri, materiaalien heittelemistä, liukumista kivellä, pahiksien pieksentää, iskemistä nyrkeillä maahan saadakseen lähellä olevia tavaroita nousemaan pintaan, Paulinella Kong Corpin tavaroiden tuhoamista tai jopa vaihtamalla Bananza-muotoon, jolla pääsee tekemään vielä kummallisempia asioita. Erilaista pelattavuutta on niin paljon, että se ajoittain hämmästyttää, ja vielä enemmän, kun huomioi ympäristön tuhoutumisen ja siihen muilla tavoilla vaikuttamisen.

Välillä tuntuu kuin DK Bananza olisi Nintendon Tokion studion tapa sanoa "katso mitä kaikkea osaamme mekaanisesti tehdä Switch 2:lla!" Mukana ei ole mahtavasti rytmitettyä ja rakennettua kokonaisuutta kuin Odysseyssa, ja ajan kanssa kaiken mäiskiminen alkaa menettää tehoaan. Muutkaan toiminnot eivät saa mieltäni muuttumaan, sillä kaverin kanssa pelaaminen laittaa kaverin hiiriohjauksen pariin Joy-Con 2 -ohjaimella Paulinena, ja näin tuloksena on aivan uskomaton kaaos. On niin helppoa painella nappeja ja heitellä esineitä, että jo valmiiksi kuormitettu ruutu tehosteineen ja tuhoutuvine ympäristöineen on siinä mallissa, etten usko ihmisten kovinkaan pitkään kaverin kanssa pelaavan, eivät edes nuoremmat vanhempiensa kanssa. Samalla mieleen tulee Gears 5, jossa seurueen kolmannen pyörän työn sai Jack, joka oli hyvä esimerkki huonosta kavereiden kanssa pelaamisen suunnittelusta.

Silti Bananza rullasi kuin unelma telakassa olevalla Switch 2:lla, ja vain muutama notkahdus ruudunpäivityksessä näkyi, kun ruudulla tapahtui niin paljon samaan aikaan, että joka tapauksessa hukkaa näkymän omaan hahmoonsa. Grafiikka ja ulkoasu ovat vaikuttavia, ja näin tuloksena on värikäs ja eloisa peli, joka näyttää, mihin Switch 2 pystyy. Ja ääninäytellyt hahmot ovat hieno juttu, vaikkakin se on lähinnä pelkkä Pauline, ja loput ovat apinoita puhumassa ihmisten kieltä.

On syytä huomioida, että vaikka aikani DK Bananzan kanssa ei saanut vaipumaan hurmioon, on silti tulossa jotain viihdyttävää ja pelaamisen arvoista Switch 2 -konsolin hankkineille. En ole kateellinen sille, että tämän pelin on kilpailtava Odysseyn kanssa, ja vaikka se ei ehkä siihen pysty, pitäisi laatua kuitenkin olla riittävästi faneille, ja tuloksena kokemus, joka jättää enemmän hymyä kuin mutristelua.