#Drive Rally

Kaikki pelit eivät sovi kaikille. On surullista istua rattiin, tarttua ohjauspyörään ja huomata jo muutaman mutkan jälkeen, että edessä oleva tie johtaa epätoivottavaan kokemukseen. #Drive Rally osoittautui juuri tällaiseksi peliksi. Huolimatta ajoittain viehättävästä retroestetiikastaan, nousin kuljettajanpaikalta katkeran maun suussa, ja minua vainosi kiusallinen tunne siitä, että olin ajanut täsmälleen samaa reittiä yhä uudelleen ja uudelleen.

#Drive Rally ammentaa visuaalisen inspiraationsa 90-luvun huolettomista arcade-päivistä. Low-poly-grafiikalla on kiistatta oma viehätyksensä, ja tämä tietoinen tyylillinen valinta antaa pelille selkeän identiteetin, jossa tuoksuu Sega Saturnin ja varhaisen PlayStationin nostalgiaa. Ohjaus on helppo oppia, eikä kestä kauan, ennen kuin autot luistavat ensimmäisten sorapätkien läpi.

Valitettavasti uutuudenviehätys katoaa yhtä nopeasti kuin pöly laskeutuu takaspoilerin taakse. Vaihtelevista ympäristöteemoista huolimatta radat tuntuivat minusta oudon steriileiltä ja elottomilta. Niiltä puuttuu persoonallisuus, ja ne tuntuvat hyvin elottomilta eivätkä onnistu herättämään tunnetta elävästä, hengittävästä paikasta. Sen sijaan ympäristöt muuttuvat tyhjiksi taustoiksi, jotka sulautuvat nopeasti yhdeksi pitkäksi, unettavaksi ajomatkaksi. Tason suorittamisen jälkeen kuumeista uteliaisuutta siitä, mitä seuraavan mutkan takana odottaa, ei koskaan synny. Sen sijaan mieleen nousee ajatus, että seuraava osuus tuntuu todennäköisesti täsmälleen samalta.

Juuri tässä paljastuu pelin suurin ongelma. Mitä kauemmin pelasin, sitä voimakkaammin minua valtasi outo, elokuvan ”Groundhog Day” kaltainen tunne. Ajoin, saavuin maaliin, aloitin seuraavan kilpailun, ajoin taas. Koko ajan näytön maisemat vaihtuivat, mutta kokemus pysyi samana. #Drive Rally ei koskaan onnistu irtautumaan omasta monotonisesta rytmistään, se ei koskaan yllätä sinua kekseliäillä ideoilla, jotka antaisivat sinulle pätevän syyn jatkaa, vaan se on vain lisää samaa, loputtomassa, uuvuttavassa silmukassa.

Edistymisjärjestelmä ei lievennä tylsyyttä lainkaan. Uusien autojen avaaminen ja eteneminen uralla ei juurikaan auta, sillä palkinnot eivät koskaan tunnu riittävän merkittäviltä motivoidakseen minua viettämään vielä muutama tunti elämästäni virtuaalisen ohjauspyörän takana.

Kaipasin sitä sykkivää tunnetta, että jokainen uusi kilpailu todella veisi minua lähemmäksi jotain suurempaa, jotain eeppistä. Ajokokemus varmasti viehättää niitä, jotka pitävät höyhenenkevyestä arcade-rallipelistä enemmän kuin realistisista simulaattoreista, mutta minulle se ei koskaan tullut mukaansatempaavaksi. Autot tuntuvat aivan liian painottomilta, kaarreajosta puuttuu se kirurginen tarkkuus, jota kaipaan jatkuvasti, enkä koskaan kokenut sitä syvästi tyydyttävää dopamiinipiikkiä, joka syntyy, kun täydellinen skandinaavinen kaarreajotekniikka sujuu täsmälleen suunnitelman mukaan. Kaikki tuntuu yksinkertaisesti liian tasaiselta.

Tämä ei tarkoita, että * #Drive Rally * olisi tekninen katastrofi. Peli toimii sujuvasti, nostalginen esitystapa on paikoin varsin viehättävä, ja on selvää, että kehittäjillä oli selkeä visio. Valitettavasti tämä visio on aivan liian kapea ja siitä puuttuu olennaista syvyyttä.

Oma rallimatkani jäi tuskallisen lyhyeksi. Kun jokainen kilpailu alkaa melko nopeasti tuntua edellisen kaltaiselta vaalealta uusinnalta, ei todellakaan ole väliä, kuinka monta uutta erikoiskoetta kehittäjät minulle heittävätkin. Motivaatio korvautuu puhtaalla rutiinilla, ja rutiini on viimeinen asia, jonka haluan yhdistää kilpa-peliin. Valitettavasti tästä tuli todellinen törmäys, jota seurasi palaminen.