Dune: Prophecy (Max), 1. kausi on "ihan OK"

Dune: Part Two -elokuvan seuraajan osa ei ole helppo, enkä siksi ole kateellinen sarjan Dune: Prophecy luojille. Denis Villeneuven mahtava sovitus Frank Herbertin maailmaa muuttaneen romaanin jälkipuoliskosta sai ensi-iltansa myös vasta tänä vuonna. Elokuva on vielä tuoreena muistissa, joten paineet spinoff-sarjalle ovat vieläkin kovemmat.

Onkin ehkä parasta, että Dune: Prophecy ottaa etäisyyttä elokuviin. Ajallisesti ollaan 10 000 vuotta Paul Atreidesin syntymää edeltäneessä ajassa, ja Dune: Prophecy seuraa Valya Harkonnenia laittamassa pystyyn Bene Gesseritiä siihen valta-asemaan, josta se elokuvissa muistetaan. Sarjan keskiössä ovat Valya (Emily Watson esittää vanhempaa ja Jessica Barden nuorempaa henkilöhahmoa), hänen siskonsa Tula (Olivia Williams) ja loput Totuudenpuhujat heidän pyrkiessään osoittamaan arvonsa Great Housesin voimakkaimpina ja luotettavimpina neuvonantajina. Samaan aikaan seurataan myös nuorempien sisarusten koulutusta ja House Corrinon jäseniä pitämässä otettaan Imperial Thronesta. Tapahtumat sijoittuvat Butlerian Jihadin aikaan, joka yli vuosisata sitten laittoi ihmiskunnan hankkiutumaan eroon "ajattelevista koneista".

Tässä on paljon sisäistettävää, ja siinä onkin enemmän kuin mitä Dune: Prophecy pystyy menestyksellisesti käsittelemään. Ohjelmalla on kunnianhimoa. Game of Thrones levittäytyi yhdessä jaksossa kautta koko Westerosin mantereen, Dune: Prophecyssa hypitään planeetalta toiselle jokaisen juonikuvion perässä. Mutta toisin kuin Game of Thronesissa, joka pysyi kasassa, vertaisin Dune: Prophecya laavakakkuun, jonka sisällä on pehmeä sulanut sisus. Ohjelma tekee vaikutuksen näyttävillä digitaalitehosteilla, jotka eivät ehkä ole yhtä kovan luokan suorituksia kuin Villeneuven elokuvissa, mutta tuntuvat silti Dyynin nimen arvoisilta. Ne eivät kuitenkaan pysty peittämään sarjan ongelmia.

Käsittelen noita puutteita kohta, sillä en halua aloittaa arviotani valituksilla. Dune: Prophecy on nautittava sarja, ja hieno pala TV-viihdettä, jos haluaa viettää illan sohvalla tänä talvena. Puvustus ja lavasteet todellakin tuovat sarjan eloon tehden siitä laatuviihdettä samalla tavalla kuin House of the Dragon. Totuudenpuhujien koulutus Wallach IX:ssä on usein kaunis katsella. On kuitenkin sanottava, että usein valaistus ja kuvaus saavat sarjan tuntumaan tusinatuotteelta. Muistan Dyyni-elokuvista useita kohtia, joissa kehystettiin hetki, mutta Dune: Prophecy tuntuu sarjatuotantona tehdyltä. Toisaalta mukana on muutamia erottuvia osia, kuten nuoren koulutettavan kohtaaminen esi-isien kanssa, ja silloin Dune: Prophecy lähestyy ihan kauhua.

Äänen käyttäminen on sarjassa tehty hyvin, sillä Ääni tuntuu toiseen maailmaan kuuluvalta ja pelottavalta voimalta. Valyan tapa käyttää Ääntä on paljon vakavampi kuin elokuvien henkilöhahmoilla ja osoittaa, miten raakaa ja hienostumatonta moinen on näinä Bene Gesseritin varhaisvuosina. Tällaiset pienet yksityiskohdat auttavat pitämään ohjelman positiivisen puolella.

Näytteleminen varsinkin Emily Watsonilta, Mark Strongilta (Javicco Corrino) ja aina niin aliarvostetulta Travis Fimmelilta (Desmond Hart) ovat suurimmaksi osaksi kohdillaan, ja vaikka muutamat henkilöhahmot ovat turhan pienessä osassa, kaikki tekevät osansa saadakseen tarinan elämään. Harmillisesti tarina tuntuu B-luokan juonelta BBC:n sarjassa Merlin, tai missä tahansa muussa tieteis- tai fantasiasarjassa. En tee juonipaljastuksia, mutta suurimmaksi osaksi kyse on Fimmelin henkilöhahmosta, ja hänen hallussaan pitämästä voimasta. Mukana on politiikkaa taustalla, mutta suurimmaksi osaksi ne pysyttelevät taustalla alusta alkaen, ja painopiste on äänivelhojen ja Fimmelin kamppailussa, joka sopisi hyvin lauantaiaamun animaatioviihteeksi.

Selvä ongelma Dune: Prophecyssa on, ettei se tunnu Dyyniltä. Ohjelma tuo mieleen fanifiktion, ja kyseessähän on sovitus Brian Herbertin kirjasta. Alkuperäisissä töissä on ihan mytologinen tunnelma. Moniin kysymyksiin ei vastata, monia asioita jätetään sanomatta, mutta jos ne sanottaisiin ääneen, iso osa mysteeristä menisi sen sileän tien. Dune: Prophecy näyttää luodusta maailmasta paljon enemmän kuin aiemmin on nähty, ja silti puolet planeetoista vaikuttavat kovasti Maalta, joissa on ehkä vähän futuristista säväystä. Alaotsikko Prephecy viittaa yhteen isoon hetkeen, jossa päästään yökerhoon Dyynin maailmassa Javiccon tyttären Ynezin kanssa. Musiikki jumputtaa, ihmiset kiskovat keuhkoihinsa pahaa vapea ja niin edelleen. Ihan kuin voisi kuvitella yökerhon Mass Effectissä ja Star Warsissa, mutta vielä persoonattomammin. En sano, etteikö Dyynissä saisi olla yökerhoa, mutta lopputulos ei saisi näyttää siltä, että joku vain käsikirjoitti yökerhokohtauksen, eikä saanut sitä toimimaan Dyynin yhteydessä.

Dune: Prophecy sijoittuu 10 000 vuotta aikaan ennen Paul Atreidesin syntymää, mutta luottaa silti vahvasti elokuvien ja kirjojen tarinoihin. Arrakis on pääosassa Desmond Hartin henkilöhahmolle. Hiekkamadot tekevät paluun, vaikkakin kaukana, ja muutenkin paremman tuotteen varjo lepää liian vahvana tämän sarjan yllä. Sama ongelma on missä tahansa leviävässä sarjassa: jos ei nojaa siihen, mistä ihmiset jo pitävät, ei kansa ilmeisesti pysty ymmärtämään ja nauttimaan uudesta tuotteesta.

Toivoin enemmän Dune: Prophecylta. Warner Bros. teki onnistuneen siirtymän elokuvista televisioon sarjalla The Penguin ja näin luulin, että menestyksen resepti oli löytynyt. Valitettavasti tarjolla on suurimmaksi osaksi hyvä sarja, joka ei saavuta samoja korkeuksia kuin Dyyniltä on viime vuosina nähty. Toivottavasti tulevaisuudessa Dyyni-sarjat ovat parempia, sillä Dune: Prophecy on vain "ihan OK".