Eddington

Teksasilaisessa pikkukaupungissa Eddington vallitsee poliittinen pattitilanne epäpätevän sheriffin (Joaquin Phoenix) ja röyhkeän uuden pormestarin (Pedro Pascal) välillä. Seriffi tuntee tukehtuvansa sekä koronaviruksen aiheuttamiin rajoituksiin että pormestarin kiusaavaan asenteeseen; hänen valtaistuimensa Eddingtonin suojelijana on selvästi uhattuna, ja hän asettaa itsensä ehdolle seuraaviin pormestarivaaleihin. Mutta koska kyseessä on Ari Asterin elokuva, asiat eivät suju suunnitelmien mukaan, ja vähäpätöisenä kilpailuna alkava asia muuttuu pian helvetilliseksi kierteeksi, jolla on tuhoisat seuraukset...

Tunteita kuluttavan lobotomian jälkeen, joka oli Beau Is Afraid, Asterin uusi elokuva tuntuu hieman anteeksipyynnöltä kaikilta, jotka pelästyivät kiisteltyä Beauta, vakuutuksena siitä, että tämä elokuva ei mene täysin yli hilseen. Pikemminkin vain vähän. Mutta jalat maassa pitäväksi elokuvaksi se tuntuu silti Asterin elokuvalta, kun se herättää kylmää hikeä ja hermostuneisuutta. Kaikki pahaenteisistä hitaista panoroinneista ahdistusta herättävään hiljaisuuteen ovat läsnä, vain sairaalanaamioiden ja aavikon hiekan peittämänä. Tunnelma on täynnä ahdistusta ja epätoivoa, ja se pitää katsojan jatkuvasti hermostuneena odottaen, että kulman takana on jotain paljon pahempaa. Pelkästään se, että näkee suurimman osan elokuvasta taustalla mumisevan, kodittoman miehen, riittää ahdistamaan.

Asterin moderni länkkäritrilleri tuntuu monella tapaa vanhentuneelta pandemian ja kaiken sen aiheuttaman takia, mutta monella muulla tavalla se on myös ajankohtaisempi kuin koskaan ja toimii eräänlaisena aikakapselina, joka vangitsee hetken, jolloin Yhdysvallat hajosi. Tunnemme edelleen jakautuneen politiikan, salaliittoteorioiden ylivallan ja sosiaalisen median pandemian jälkeen synnyttämän sulkeutuneen kuplan, ja kommunikaation ja empatian puutteesta tulee keskeinen teema Eddingtonissa. Tuo maaninen itsevarmuus ja kulovalkean lailla levinnyt merkityksetön kulttuurisota löytää tiensä myös hahmoihin, mikä johtaa muutamiin todella hauskoihin kohtauksiin, joissa on mukana tylsistynyttä woke-nuorisoa, ja useisiin vuorovaikutustilanteisiin, joissa Phoenix pääsee loistamaan säälittävänä pikkukaupungin sheriffinä.

Eddington tuntuu hieman liian pitkältä omaksi parhaakseen, ja Aster vain ruiskuttaa painajaismaista polttoainetta kohti viimeistä, pitkäksi venähtänyttä näytöstä, joka tarjoaa myös todella hurjan villin lännen takaa-ajon. Asterin elokuvaksi se on aika laimea, mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän tunnelmallista. Eddington on erittäin hyvin öljytty tragedia, joka tihkuu satiiria ja synkkyyttä lähes kaikin puolin, ja jota Phoenixin jatkuvasti ilmiömäinen suoritus ja Asterin ihastuttava kyynisyys entisestään vahvistavat, mikä on kuorrutus kakun päälle jo valmiiksi tiheässä neo-westernissä.