Skyfall

Maailman tunnetuin salainen agentti jaksaa edelleen. Ilmassa ei kuitenkaan ole lainkaan väsymisen merkkejä, sillä Skyfall on parasta Bondia pitkään aikaan. Erityisen elokuvasta tekevät sen henkilökohtaiset panokset. Menneisyyden kanssa tehdään tiliä läpi rainan, ja lopun koittaessa on pöytä katettu uusia tarinoita varten.

Skyfall alkaa historialleen uskollisesti. 007 jahtaa työparinsa kanssa konnaa ympäri Istanbulia. Luodit viuhuvat, pelti rutisee ja testosteroni virtaa. Jakso ei kuitenkaan pääty odotetusti, ja Skyfall-kappaleen alkaessa olo on hämmentynyt. Samanlainen linja jatkuu läpi elokuvan: toisaalta katsoja tunnistaa klassiset 007-tuntomerkit, mutta toisaalta kaikki on askeleen verran modernimpaa ja ennen kaikkea henkilökohtaisempaa. Tarkemmin ajateltuna on hämmentävää, miksi James Bondin henkilöhistoria on jätetty vuosikymmeniä täysin lapsipuolen asemaan. Daniel Craigin aikana tietous agenttihahmon menneisyydestä onkin lisääntynyt merkittävästi. Sama pätee elokuvan muihinkin henkilöhahmoihin.

Keskiössä on Bondin ja hänen esimiehensä M:n keskinäinen suhde, johon nivoutuu erottamattomasti myös rainan roisto. Javier Bardemin Silva ei tavoittele maailmanvaltaa, mutta ei myöskään välitä muusta maailmasta pyrkiessään päämääräänsä. Ehkä tämä piittaamattomuus sivullisista tekee Silvan hahmosta roiston eikä antisankaria. Kolmen keskushahmon kaapatessa leijonanosan ruutuajasta ennen niin tärkeät Bond-tytöt jäävät pelkkään pieneen sivurooliin. Lopputekstien rullatessa en suinkaan muistellut Berenice Marlohen hoikkaa vartaloa, vaan Judy Denchin jäätävää katsetta hänen perustellessaan menneisyyden vaikeita päätöksiä Bondille.

Toiminta taitaa olla se ainoa osuus koko elokuvassa, joka noudattelee pääosin odotettuja latujaan. Kekseliäs mäiske tasapainoilee oivalla tavalla fantastisen ja uskottavan rajamailla säilyen kuitenkin aina askeleen rajaviivan realistisella puolella. Aiemmin niin tärkeässä osassa olleet hilavitkuttimet on karsittu minimiin. Tekijät ovat tiedostaneet tämän, sillä dialogissa vitsaillaan muun muassa huippumodernille keksinnölle nimeltä radio. Pieniä kumarruksia elokuvasarjan historiaan tehdään jatkuvasti, mutta niistä suurin osa aukeaa vain nyt jo ikääntyneille faneille. Kaikesta uuden ja vanhan sekoittamisesta huolimatta paletti pysyy kasassa loistavasti, ja katsoja kyetään yllättämään vielä viimeisilläkin minuuteilla. Ohjaaja ja käsikirjoittajat ansaitsisivat yhteispelistään palkinnon, sillä harva elokuva onnistuu säilyttämään kerrontansa yhtä eheänä kuin Skyfall.

Lisämateriaalit ovat ennalta arvattavia, mutta laadukkaita. Tunnin mittainen dokumentti syventää ymmärrystä tarinasta ja valottaa tekijöiden tarkoitusperiä. Hollywoodille tyypillinen rinkikehuminen jää onneksi minimiin. Kommenttiraidat ja lyhyt katsaus elokuvan ensi-iltaan kiinnostanevat vain kovimpia faneja. Kokonaisuutena Skyfall on paras 007-leffa vuosiin, ja menee ehdottomasti parhaimpien Bondien top 3 -listalleni. Hämmentävää on kuitenkin se, että jouduimme odottamaan 50 vuotta oppiaksemme tuntemaan agentti 007:n henkilönä.