Stolen

Stolenin kuvio on kerrottu lukuisia kertoja aiemminkin eri muodoissa. Siitä huolimatta Nicolas Cagen reissu jälkikasvunsa puolesta on viihdyttävää katsottavaa. Nykyaikaiseen malliin ratkaisut painottavat älykkyyttä eivätkä niinkään lihaksia ja räjähdyksiä.

Menestynyt ammattivaras Will Montgomery (Cage) jää kiinni pieleen menneen pankkiryöstön seurauksena. Saalista ei kuitenkaan koskaan löydetä, joten lopulta vapauduttuaan miestä odottavat heti vaikeudet. Kadonneita miljoonia etsivät niin poliisit kuin vanhat rikoskumppanitkin. Eniten rahan perässä ollut vanha kaveri kidnappaa Montgomeryn tyttären ja haluaa vaihtaa jälkikasvun rahaan. Epätoivoinen isä ei entisenä rosvona saa poliisilta apua, joten rikoksen tie kutsuu jälleen.

Tarina etenee erittäin suoraviivaisesti ja yllätyksettömästi. Parasta kokonaisuudessa on isän kasvava ahdistus, jonka Cage onnistuu erittäin hyvin näyttelemään. Koko kertomus alleviivaa punakynällä sitä, miten pitkälle vanhemmat ovat valmiit menemään lastensa vuoksi. Katkeroitunut ja niljakas pahis on Josh Lucasin tulkitsemana valitettavan yksiulotteinen: mies haluaa rahat ja sillä siisti. Loput henkilöhahmot jäävät statisteiksi kaapattua tytärtä myöten.

Toteutuksesta tekee viihdyttävän leffan klassinen ote takaa-ajoihin. Autoilla suhaillaan pitkin kaupunkia, pelti rytisee ja tasanteilta hypitään kuin menneinä vuosikymmeninä ikään. Toteutus säilyy kuitenkin kautta linjan maanläheisenä ja uskottavana: Die Hardin ja Commandon kaltaiset temput eivät olisi istuneet Cagen perheenisän hahmoon millään tavalla.

Lisämateriaaleina ei ole kuin lyhyt katsaus elokuvan tekemiseen, mutta toisaalta en olisi muuta kaivannutkaan. Kertakäyttöviihdettähän Stolen on, mutta ainakin Nicolas Cagen työn laatuun voi aina luottaa.