Imaginaerum

Nightwishin pitkäaikainen haave omasta elokuvasta on melkein puolitoistatuntinen digitaalipläjäys. Jälki on komeaa ja äänimaailma fantastinen, mutta samalla elokuvallinen sisältö jää heikoksi.

Dementoitunut säveltäjä vajoaa kooman kaltaiseen tilaan, jossa todelliset muistot sekoittuvat yhdessä painajaisten kanssa varsin loogiseksi sekametelisopaksi. Tällainen on Imaginaerumin tarina lyhyesti kerrottuna. Esitystapa on kuitenkin maailmanluokan suoritus, joten ainakin bändin fanit ovat varmasti tyytyväisiä. Värimaailma on siniseen ja mustaan kallellaan musiikin tavoitellessa taivaita mahtipontisuudessa.

Elokuvan henkilöistä mieleenpainuvin on pahaksi äityvä lumiukko, joka on varsin pelottava ilmestys. Vaikutelmaa vahvistetaan murealla äänellä, joka nostaa selkäkarvat pystyyn joka kerta. Muuten näyttelijäsuoritukset ovat maltillisia ja pysyttelevät taustalla. Bändin jäsenetkin saavat ruutuaikaa, mutta hyvin säästeliäästi vain yhdessä kohtauksessa. Ratkaisu on kummallinen, sillä yleensä juuri ihmiset ovat elokuvissa toimineet tarinan välittäjinä ja tulkitsijoina. Toisaalta syynä saattaa olla, ettei Imaginaerumissa ole kauheasti tarinallista sisältöä. Suomen kieltä ei kuulla kuin lisämateriaaleissa, joista leijonanosan vie leffan tekemisestä kertova dokumentti.

Imaginaerumista on vaikea keksiä sanottavaa. Toisaalta haluaisin pitää siitä jo pelkästään musiikin ja suomalaisen alkuperän vuoksi. Toisaalta taas arvostan elokuvakokemuksissani ennen kaikkea hyvää tarinaa, mitä leffa ei tarjoa. Visuaalinen tykitys tuntuu rainassa itsetarkoitukselta. Katsominen on lisäksi pitkäveteinen kokemus, vaikka kestoa on vain hieman alle 90 minuuttia. Elokuvasta saatava nautinto riippuu täysin siitä, mitä siltä odottaa.