Lincoln

Joskus amerikkalaisen hartauden voi suorastaan haistaa. Lincoln on kaksi Oscar-pystiä pokannut historiallinen draama, ja samalla hyvin poikkeuksellinen leffa Steven Spielbergin ohjaamaksi. Demokratia lienee suurimmaksi osaksi keskustelua, ja sitä tässä rainassa totisesti riittää.

Lincoln on yli kymmenen vuoden ajan muhinut hanke, joka perustuu lyhyeen osaan Doris Kearns Goodwinin kirjasta. Se käsittelee vain pienen jakson Yhdysvaltain kuudennentoista presidentin elämästä, mutta jälkiviisaana voidaan puhua hyvin merkittävästä ajasta. Jenkkien sisällissodan päättyminen ja perustuslain lisäys orjuuden lakkauttamisesta ovat epäilemättä vaikuttaneet maan historiaan merkittävästi. Tarinassa vilisee henkilöhahmoja, joista syvennytään vain muutamaan. Leffaa katsoessa tulee väistämättä tunne, että täyden painoarvon ymmärtääkseen olisi pitänyt syntyä tähtilipun alla.

Daniel Day-Lewis tekee maltillisen ja samalla Oscarin arvoisen suorituksen Abraham Lincolnina. Mies esitetään hitaasti puhuvana, harkitsevana ja oppineena. Ehkä jopa liian puhtoisena, mutta liekö tarkoituksena ollut antaa hahmon toimia innoituksena ja esimerkkinä amerikkalaisesta päättäväisyydestä. Lincolnin vaimoa esittävä Sally Field sen sijaan muistuttaa enemmän koulunäytelmän tähteä kuin ammattinäyttelijää tekemässä unelmarooliaan. Toisaalta en tiedä, millainen Lincolnin vaimo oikeasti oli, ja mikäli Fieldin suoritus vastaa todellisuutta, ei häntä silloin voi asiasta syyttää.

Muitakin henkilöitä leffassa vilisee, ja ilmeisesti he kaikki olivat omalta osaltaan vaikuttamassa orjuuden lakkauttamiseen. Mieleen jää kuitenkin vain yksi: Tommy Lee Jones Thaddeus Stevensina on suulaudessaan jotain niin värikästä, että se tuo väistämättä mieleen presidentti Urho Kekkosen sutkauksen "s**tanan tunarit". On silti myönnettävä, että Stevensin kielenkäyttö on ollut moninkertaisesti värikkäämpää ja hyökkäävämpää.

Yleensä sotaa käsittelevät elokuvat esitetään jollakin tavalla sotatoimiin osallistuvien ihmisten näkökulmasta. Spielbergin dialogia painottava ohjaustyö avaa kuitenkin katsojan silmät ymmärtämään, että sodan lopputulokseen vaikuttaa merkittävästi myös diplomatia. Lukuisia kertoja 150-minuuttisen eepoksen aikana pysähdytään pohtimaan, mikä onkaan nyt tärkeintä ja millaisista asioista voi luopua tavoiteltaessa lopullista maalia. Puhe- ja esiintymistaidot ratkaisevat eniten, eivät aina niinkään tosiasiat.

Pohjoismaiselle katsojalle hämmentävintä on uskonnon ja politiikan sopusointuinen sotkeminen, eikä sitä pidetä edes mitenkään erikoisena. Elokuvan yksi sanoma on ilmeisesti osoittaa, miten kumouksellista oli ajatella talousjärjestelmää ja yhteiskuntaa, jossa ei olisi lainkaan orjuutta.

Spielbergin elokuvat ovat yleensä sekä hyvin visuaalisia että jännitteellisiä. Lincoln ei ole kumpaakaan. Etusijalla on dialogi, joten pitkät otokset ja vielä pidemmät katseet tulevat tutuiksi. On hyvin epätavallista olla käyttämättä elokuvallisia tehokeinoja, mutta ratkaisu on ilmiselvästi täysin harkittu. Tällä tavalla painotetaan puheen merkitystä demokratian toteutumisessa. Maailma ei siis ole juuri muuttunut 150 vuoden aikana.

Lisämateriaaleissa tekijät käyvät projektin vaiheet läpi ja katsaukset ilmentävät amerikkalaisen syvää kunnioitusta omaa historiaa kohtaan. Kommenttien kuunteleminen auttaa ymmärtämään muun muassa elokuvallisten tehokeinojen puuttumisen eli lyhyesti sitä, miksi leffa on tehty poikkeavalla tavalla. Jos suomalaiset olisivat tehneet hartaudella Mannerheim-leffan, se olisi varmaankin ollut hengeltään jotain Spielbergin Lincolnin kaltaista. Amerikkalaiset katsojat lisännevät arvosanaan kaksi pistettä lisää.