Nocturnal Animals

Tom Ford on omalaatuinen tapaus. Hänellä on vaikuttava ura muotisuunnittelijana, ja hän vaikuttaa edelleen vahvasti omaa nimeänsä kantavan brändin johdossa. Samaan aikaan Ford on kuitenkin myös käsikirjoittaja ja ohjaaja, jonka esikoistyö A Single Man (2009) poiki lukuisia arvostettuja palkintoja ja ehdokkuuksia.

Nocturnal Animals on Fordin toinen elokuva, jotka ovat yleensä hankalia tapauksia ohjaajilleen. Tässäkään tapauksessa ei osuta napakymppiin, mutta on mahdotonta kieltää etteikö leffa jäisi päähän kummittelemaan.

Elokuvan avaavat hidastetut kuvat tanssivista, alastomista, keski-iän ylittäneistä ja vahvasti pluskokoisista naisista, joka heittääkin heti kehään kysymyksen Fordin naisvihamielisyydestä. Katsoja kun saa vahvan vaikutelman siitä, että näiden kuvien ainoa motivaatio on puhtaan shokkiarvon tavoittelu.

Kun itse elokuva käynnistyy, paljastuvat nämä tanssivideot osaksi taidenäyttelyä, jossa esiintyjät (tai hyvin uskottavat valokset) makaavat joko nukkuvina tai kuolleina korokkeillaan taiteenystävien ihmeteltävänä. Koska yksi Nocturnal Animalsin teemoista on taidemaailman pinnallisuus, sieluttomuus ja näennäisen rumuuden myynti, ei tämä aseta aiempaa esitystä yhtään parempaan valoon.

Oli niin tai näin, Fordin uhkapeli on selvästi onnistunut, koska tätä pelkkää alkusekvenssiä on käsitelty tässä nyt jo kahden kokonaisen kappaleen voimin.

Nocturnal Animals koostuu itsessään kahdesta tarinasta, jotka vuorottelevat keskenään. Elokuvan todellisuudessa seurataan Susania (Amy Adams), jonka ex-mies Edward (Jake Gyllenhaal) on lähettänyt tälle tuoreen romaaninsa Nocturnal Animalsin käsikirjoituksen, jonka tapahtumat vangitsevat Susanin mielikuvituksen täysin.

Siinä missä Susanin tarina on vähäeleinen ja jokseenkin modernista Cronenbergistä muistuttava steriili kuvaus pinnallisista ihmisistä oman elämänsä kulisseissa, on Edwardin käsikirjoitus noir- tai jopa pulp-henkinen äärimmäisen brutaali kostotarina Amerikan syrjämailta.

Tarinoiden välillä on siis alusta asti vahva kontrasti, joka ei itsessään ole paha asia, mutta niiden rinnastukset tapahtuvat alussa hyvinkin abstraktilla tasolla, ja konkreettisempia yhteyksiä Susanin ja Edwardin kariutuneeseen liittoon aletaan tuoda mukaan vasta myöhemmin. Yhtäältä tästä voi saada ahaa-elämyksen, mutta toisaalta se jättää katsojan tuuliajolle ensimmäisen näytöksen ajaksi, ja Edwardin raaka kertomus vie katsojan huomion kokonaan pois Susanin tarinasta.

Elokuva on tämän vuoksi epätasapainossa myös näyttelijöidensä vinkkelistä. Gyllenhaal pääsee revittelemään ja kaivelemaan todella äärimmäisiä tunnetiloja itsestään, kun taas Susan enimmäkseen piilottaa omat tunteensa jättäen Adamsille hyvin rajallisesti tilaa näyttelijänä. Molemmat tekevät silti hienoa työtä, eikä myöskään sivuosien esittäjissä ole valittamista. Etenkin käsikirjoituksen raakalaiset ovat puistattavan uskottavia.

Nocturnal Animals on siis elokuva naisesta, mutta se rajoittaa naisroolejaan tai antaa näille erittäin kylmää kyytiä etenkin Edwardin raivokkaassa käsikirjoituksessa. Jos tämä ei vielä varmuudella kerrokaan mitään Fordin omista asenteista, antaa se varmasti jonkinlaista osviittaa niihin.

Teknisesti Nocturnal Animals on täynnä hienoa kuvausta, mutta edeltäjänsä tavoin se tuntuu panostavan enemmän pintaan kuin varsinaiseen substanssiin. Edwardin käsikirjoitus on kokoelma lajinsa kuluneita kliseitä, eikä Susanin tarinakaan varsinaisesti loista omaperäisyydellään.

Kuten aiemmin todettua, jää Nocturnal Animals silti kummittelemaan katsojan mieleen niin hyvässä kuin pahassakin.