War for the Planet of the Apes

Muutama vuosi sitten aloitettu klassikkoscifisarjan uudelleenlämmittely sai sen verran suosiota, että se on selvinnyt nyt jo kolmanteen osaansa. Visuaalisesti näyttävä sarja on tähän mennessä keskittynyt apinoiden valtaannousuun johtaviin syihin esiosiaan enemmän. Toista kertaa apinoita ohjaamaan lähtenyt Matt Reeves vie apinoiden ja ihmisten välisen kohtaamisen askeleen lähemmäksi alkuperäistarinaa.

Caesar (Andy Serkis) yrittää pitää apinayhteiskuntansa turvassa ihmisiltä piiloutumalla syvälle metsään. Erikoisjoukon eversti (Woody Harrelson) on kuitenkin päättänyt hullun kiilto silmissä kitkeä apinat pois alueelta, jottei ihmisten tulevaisuus olisi uhattuna. Yhteentörmäys kulminoituu dramaattisiin tapahtumiin, jonka seurauksena viimeinenkin toivo rauhaan lajien välillä menetetään.

Näyttävästi käyntiin polkaistu elokuva maalailee tarinallaan mielenkiintoisia ja vahvoja aiheita. Vanhemman ja lapsen välistä suhdetta, menetystä sekä itsensä tutkiskelua heitetään ilmaan, kuitenkaan käsittelemättä niitä sen pidemmälle tai viemättä aiheita loppuun. Osittain jopa hiukan liian hitaasti etenevää kerrontaa yritetään piristää brutaaleilla kohtauksilla, ja niiden vastapainoksi luodun koomisen sivuhahmon toilailulla. Loppua kohden edetäkseen jonnekin elokuva ajautuu hätäisesti kyhäiltyihin epäloogisiin ratkaisuihin ja tyhjänpäiväiseen jaaritteluun, jotka räjäytetään lopuksi ilmaan tyypilliseen Hollywoodin kesärainojen tyyliin.

Pääosissa vaikuttavat Andy Serkis ja Woody Harrelson ovat nappivalinnat rooleihinsa. Harrelson hallitsee ihmisyytensä menettäneen, mielipuolisesti velvollisuuttaan seuraavan everstin manööverit ja kylmän olemuksen uskottavasti. Serkis taas puhaltaa hienosti eloa ihmisyytensä löytäneen apinajohtajan voimakkaaseen olemukseen koko kehollaan. Elokuvasarjan suosion ja Serkisin nousevan tähteyden myötä hänen hahmonsa puhuu vähän liikaa aikaisemmin kuullun eläimellisen ääntelyn sijaan. Hahmojen kohtaamisessa on kuitenkin havaittavissa voimakkaita tunteita ja uskottavaa sähköä. Miesten vahvojen tulkintojen sopivaksi vastapainoksi ja positiiviseksi yllätykseksi muodostuu mykkää Nova-tyttöä esittävä Amiah Miller, joka viattomuudessaan ja suloisuudessaan tekee mieleenpainuvan roolityön.

Visuaalisesti näyttävän elokuvan keskiössä paistattelevat upeasti toteutetut apinat. Vain muutamaa taustalla juoksevaa apinaa lukuun ottamatta unohtaa täysin katsovansa tietokoneella kyhättyjä olioita ihmisten seassa. Apinoiden yksityiskohdat ovat suoraan sanoen huikeita. Elokuvan näyttävyys ei kuitenkaan rajoitu laadukkaisiin efekteihin, vaan hulppeat lavasteet ja erityisesti kuvaus on myös ensiluokkaista. Vetiset metsät ja lumiset tasangot on taltioitu omaperäisillä kuvakulmilla ja mahtipontisilla laajakuvilla.

Säveltäjä Michael Giacchino on päässyt revittelemään elokuvan musiikkiraidan parissa. Elokuvan apinoiden mukana tuoman maanläheisen tunnelman inspiroimana elokuvan musiikki hengittää hienosti. Puisten puhallinsoittimien ja puunrunkokolinoiden johdattelema tunnelmallinen musiikkiraita vahvistaa hienosti muuten tyhjäksi jäänyttä sisältöä. Harmillisesti elokuvan lopun tyypilliset paukuttelut hukuttavat alleen alkupuolella kuullut, henkilökohtaisen oloiset ja tunteikkaat sävellykset.

Kahden hyvän Apinoiden Planeetta -elokuvan jälkeen kolmas osa harmillisesti tippuu vauhdista kuin puusta ammuttu kädellinen. Elokuvan ei tarvitse hävetä teknistä puoltaan pätkääkään, mutta tarinallisesti hukattu potentiaali ja kliseisen tyhmät ratkaisut ovat suoraan sanoen anteeksiantamattomia. Kesähöttöä odottaen War for the Planets of the Apes menee kertakäyttöviihteenä, mutta sen enempää eivät apinat ole enää yhdessä voimakkaita.