Labyrintti - Tappava lääke

Maze Runner -sarjan kolmatta ja samalla viimeistä osaa onkin jouduttu hetki odottamaan. Päätähti Dylan O'Brien loukkaantui kuvauksissa sen verran pahasti, että elokuvan teko jouduttiin laittamaan tauolle ja laskelmoitu ensi-ilta siirtyi lähes vuodella. Nyt kuitenkin odotus on ohi, ja tyrannihallintoa vastaan kapinoiva teinijengi pääsee taas juoksemaan dystooppisessa tulevaisuudessa.

Thomasin (Dylan O'Brien) vetämä kapinallisporukka on hajaantunut edellisen yhteenoton jälkeen pahamaineisen WCKD:n yhtiön kanssa. Osa Thomasin ystävistä on jäänyt WCKD:n vangiksi ja viety yhtiön pääkeskukseen jatkotoimenpiteisiin. Thomas ei ole kuitenkaan unohtanut ystäviään, vaan käynnistää riskialttiin pelastusretken kaikkia todennäköisyyksiä vastaan.

Tarinallisesti Maze Runner: The Death Cure on päässyt jo niin kauas itse koko tarinan alulle laittaneesta labyrintista, että kyseessä voisi olla mikä tahansa toimintaseikkailu. Elokuva potkaistaan kovaan vauhtiin räjähdysten saattelemana, ja puoleen väliin elokuva rullaakin tehokkaasti. Elokuvan keskivaiheilla tarina on jo kirjoittanut itsensä hiukan pussiin eikä edestakaiselta soutamiselta ja huopaamiselta vältytä. Elokuvan parissa ei kuitenkaan tylsää pääse tulemaan, sillä pattitilanteita ja suvantoja vältellään yksittäisillä toimintajaksoilla ihan lopun tehostehurmokseen asti.

Elokuvan keskiössä meuhkaa nuorempi ja vielä hiukan tuntemattomampi näyttelijäkaarti veteraaninäyttelijöiden tukiessa taustalla. Nuorisolla riittää kuitenkin valovoimaa ja uskottavuutta vetämään toimintaelokuvien vaatimat tulkinnat enemmän kuin hyvin. Hahmojen välinen kemia on aidonoloista, ja vahvempiakin tunnetiloja saadaan puristettua ihan sujuvasti. Pääpaino kuitenkin tällaisissa elokuvissa tuntuisi olevan se, että naiset ovat kauniita ja miehet viileitä räjähdystenkin keskellä.

Verrattuna sarjan kahden aikaisemman osan vahvaan värilliseen ulkoasuun on The Death Cure yllättävän tummasävyinen. Haalistunut maailma kuvataan harmaan sävyissä ja suurin osa elokuvasta tapahtuu illan hämärässä tai yön pimeydessä. Muutamaa lennokkikohtausta lukuun ottamatta tietokoneella tehtyjen efektien yhdistäminen reaalimaailmaan on onnistunut ja kokonaisuudesta muodostuu uskottava dystooppinen maailmankuvaus. Toimintakohtauksissa on käytetty ilahduttavan paljon räjähteitä ja laajoja kuvia, jotka luovat massiivisuuden tunnetta.

Death Curen musiikki mukailee ja vahvistaa elokuvan toimintakohtauksia, joissa kerronnan pääpaino on. Musiikkiraidalta ei kuitenkaan jää mieleen mitään omaperäistä. Muutamien tarinallisten hengähdystaukojen aikana musiikista on havaittavissa tunnepitoista ja mieleenpainuvia sointuja. Harmillisesti nämä teemat jäävät kovin vähäiselle huomiolle seuraavien toimintakohtauksien saatellessa elokuvan taas vauhtiin.

Maze Runner -trilogia saa Death Curesta ihan sujuvan päätöksen tarinalleen. Henkilökohtaisesti pidän sarjan keskimmäistä osaa parhaana, ensimmäisen ja kolmannen osan ollessa elokuvallisesti kohtuullisen tasoissa. Vaikka tarina ei käsittelekään enää itse labyrinttia, saavat sarjan tutut hahmot juosta isolla rahalla toteutetussa toiminnantäytteisessä seikkailussa ihan tarpeeksi, jotta höttötoimintaelokuvista tykkäävät katsojat saavat rahalleen vastinetta.