Rendel

Syksyllä 2017 Suomessa kohistiin: ensimmäinen kotimainen supersankarielokuva Rendel oli tulossa. Luin jo ennen ensi-iltaa tarinan kirjallisen version, ja sittemmin kävin katsomassa rainan elokuvateatterissa. Nyt on kuitenkin tullut aika katsella leffa uudestaan Bly-rayna lisämateriaalien kera ja katsoa, kestääkö tarina vielä toisenkin katsomisen. Kyllähän se kestää, ja varsinkin lisämateriaalien ansiosta.

Jesse Haajan ohjaama Rendel on tehty alusta loppuun supersankarielokuvien kliseitä kunnioittaen. Lopputulos on kauttaaltaan hyvin visuaalinen, ja ymmärrettävästi Hollywoodille ominainen suuren budjetin mahtailu puuttuu. Rendel ei myöskään kumarra nykyisin vallalla olevien poliittisesti korrektien tuulahduksien suuntaan. Nainen saa Mikkelin yössä turpaansa siinä missä mieskin. Tämä kaikesta läpitunkeva tasa-arvo on käytetyn suomen kielen ohella ehkä se suurin yksittäinen osatekijä, joka erottaa Rendelin lajityypin muista elokuvista.

Tarinan ja päähenkilön selvimpinä innoituksina ovat toimineet DC Comicsin Batman ja Marvelin The Punisher eli Tuomari. Rahoitusfirmasta potkut saanut perheenisä Jukka Rämö (Kristofer Gummerus) erehtyy uudessa työssään vilkuilemaan liikaa, ja sen seurauksena hänen perheensä pääsee hengestään. Vammoitta ei toki selviä Rämökään sen enempää henkisesti kuin fyysisesti. Mies sonnustautuu nahkapukuun, ja lähtee Mikkelin yössä näyttämään rikollisille, mistä se kuuluisa kana pissii.

Rendel ei loista hienon dialogin tai yllättävien juonenkäänteiden voimalla. Itse asiassa dialogi on kauttaaltaan melkoisen kökköä, ja juonenkäänteet poikkeuksellisen ennalta arvattavia. Henkilöhahmot puolestaan ovat kaikki omanlaisiaan karikatyyrejä: on pahaa yritysjohtajaa, traumatisoitunutta sankaria ja väärin ymmärrettyä vallanperijää. Homman nimi on kuitenkin omaleimainen visuaalinen tyyli ja se, etteivät tekijät pyydä mitään anteeksi. Elokuva ei häpeä mitään, vaan esittää asiansa niin sanotusti täysillä ja tunteella. Juuri siksi Rendel on varsinkin Suomen mittakaavassa niin hieno elokuva. Jos vastaavalla intohimolla tehtyjä rainoja saataisiin ulos esimerkiksi kerran tai kaksi vuodessa, tuntisi koko maailma ennen pitkää ainakin muutaman suomalaisen elokuvan.

Yhdestä asiasta Rendeliä on kritisoitava. Elokuva ei jostain syystä luota siihen, että katsoja ymmärtää itse yhden lopussa paljastuvan juonenkäänteen. Vähänkään näkemäänsä seurannut katsoja on tiennyt vastauksen jo viimeisen vajaan tunnin ajan, mutta silti ohjaaja on katsonut tarpeelliseksi suorastaan hieroa vastausta katsojan naamaan. Toisaalta ratkaisu on mahdollistanut erittäin siistien tehosteiden käytön yhdessä vauhdikkaan leikkauksen kanssa, ja ehkä se onkin ollut homman nimi. Jos näin niin se entisestään alleviivaa sitä, että Rendelissä on menty visuaalinen näyttävyys edellä.

Lisämateriaalit nostavat arvosanaa yhdellä pisteellä. Mukana on lähinnä ohjaajan ja tuottajien kertomana toteutettu yli tunnin mittainen dokumentti, jossa elokuvan tekemisen eri vaiheet käydään läpi. Jo pelkästään Suomen elokuvahistoriaa tallentavana dokumentointina pätkä on katsomisen arvoinen. Kyllä Suomessakin osataan silloin, kun on tarpeeksi osaamista, säkeittäin "draivia" ja vähän sitä rahaakin. Vertailun vuoksi paljon Rendelin tekijöitä kokeneemmat ammattilaiset puuhasivat vuosikausia elokuvaa marsalkka Mannerheimista kuluttaen prosessiin rahaa 12 miljoonaa euroa saamatta lopulta mitään aikaiseksi.

Rendel on jo itsessään kappale suomalaista elokuvahistoriaa, ja tämä asema sementoidaan onnistuneen Blu-ray-julkaisun avulla.