Once Upon a Time in Hollywood

En ole erityisen suuri fani Quentin Tarantinon elokuville, mutta osaan kyllä arvostaa hänen tuotoksiaan. Yleensä tulee sellainen tunne, että rivien välissä halutaan kertoa jokin toinen sanoma kuin se, mikä noin ensikatsomisella tunnutaan välittävän. Once Upon a Time in Hollywood on taattua Tarantinoa sikäli, että lopputekstien rullatessa ei ole ihan varma, mitä näkemästään pitäisi ajatella.

Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) on varsinkin westerneissä kunnostautunut näyttelijä, jonka ura uhkaa kääntyä laskuun. Tai ainakin hänestä itsestään tuntuu siltä. Daltonin luotto-stuntman Cliff Booth (Brad Pitt) on ajan kuluessa tottunut tekemään muitakin kuin sijaisnäyttelijän töitä. Miehestä onkin tullut enemmän ystävä ja henkilökohtainen avustaja kuin stuntman. Näiden kahden päähenkilön elämän ympärillä kohdataan iso joukko muitakin henkilöhahmoja vuoden 1969 Hollywoodissa. Tämän paremmin en osaa tarinaa kuvailla.

Rakenteeltaan Once Upon a Time in Hollywood etenee yllättävän lineaarisesti ja tasaisesti ottaen huomioon Tarantinon aiemmat teokset. Jokainen kohtaus on kuin oma pienoiselokuvansa, joka kertoo lyhyen tarinan ennen eteenpäin siirtymistä. Nämä pienet tarinat nivoutuvat sitten yhteen isommaksi kokonaisuudeksi. Siitä huolimatta en osaa sanoa varmaksi, miksi elokuva alkaa juuri siitä mistä se alkaa, ja miksi se päättyy juuri siihen kuin päättyy. Melkein kolmituntinen leffa tuntuukin vain olevan välähdys kahden päähenkilönsä elämästä tiettynä ajankohtana, jota on eletty ennen näytettyä jaksoa, ja eletään vielä nähdyn jakson jälkeenkin.

Toteutus on kaikin puolin ammattitaitoista. Mukana nähdään suuri joukko tunnettuja näyttelijöitä, vaikka sitten kuinka pienessä osassa. Jää sellainen käsitys, että kaikki veteraaninäyttelijät ovat suorastaan kilpailleet, kuka hoitaa oman roolinsa parhaiten. Toisin sanoen jokaisesta kohtauksesta jää tuntuma, että koko työryhmä on antanut kaikkensa. Aikakauden musiikkia, vaatteita ja muuta kuvastoa näkyy yllin kyllin kautta linjan, mikä on tietysti tarkoituskin. Katsoja todellakin tuntee siirtyneensä 1960-luvun loppuun. Minulle jäi vahvasti sellainen käsitys, että vanhempieni sukupolvi saa todennäköisesti elokuvasta enemmän irti kuin nuoremmat katsojat.

Once Upon a Time in Hollywood on jälleen kerran ohjaajansa näköinen elokuva, joka jättää minulle hämmentyneen olon. Jälleen kerran. Siksi arvosanakin on enemmän fiilispohjalla vedetty luku kuin tarkkaan analyysiin perustuvan pohdinnan lopputulos.