Thor on Asgardin valtion kruununperijä joka tulee käynnistäneeksi sodan vanhaa vihollista Jotunheimia vastaan. Rangaistuksena Thor karkotetaan Asgardista Maahan, tarkemmin sanottuna New Mexicon aavikolle. Mukaan mahtuu niin kulissien takaista juonittelua, pientä romanssikuviota kuin energistä toimintaakin. Tarinallisesti Thorissa ei ole mitään erikoista, mutta mieleenpainuvaksi sen tekee visuaalinen näyttävyys ja henkilöhahmojen kehittyminen elokuvan edetessä.
Joskus omistamaansa osaa arvostaa vasta, kun sen menettää. Thorin henkilössä tämä suorastaan kristallisoituu. On ilo katsella kuinka Chris Hemsworthin uhmakkaasta soturista muovautuu avarakatseinen siniverinen, joka osaa arvostaa muutakin kuin adrenaliinintäyteistä taistelua. Thorin veljen Lokin kehitys taas on miltei päinvastainen. Varreltaan merkittävästi hoikempi Tom Hiddleston aloittaa tarinan harkitsevana ja kaunopuheisena diplomaattina, mutta lopettaa jonain aivan muuna. Anthony Hopkins on vakuuttava Asgardin kuningas Odinina, mutta huomattavan väritön verrattuna Jotunheimin hallitsijaan. Colm Feoren kuningas Laufey on pelottava ilmestys. Vaikutelman kruunaa läpitunkevan laskelmoiva katse ja hyytävä ääni. Natalie Portmanin nörtin tiedenaisen lisäksi elokuvassa on hyvin vähän naisia. Toisaalta Portmanin suoritus on jälleen niin valloittava, ettei ylimääräisiä naisia osaa edes kaivata.
Ohjaaja Kenneth Branagh osaa asiansa. Kerronta etenee johdonmukaisesti ja helposti seurattavasti. Kameratyöskentely ja leikkaus rauhoittuvat tunteikkaan dialogin ajaksi, mutta toiminnan alkaessa energia välittyy sohvalle asti ilman ongelmia. Rahaa on selvästi ollut käytössä ja se myös näkyy. Lavasteet ovat massiivisia ja värikkäitä. Digitaaliset tehokeinot ovat nekin onnistuneita, koska niitä käytetään viisaasti tarinaa tukemaan. Puvustus vain ei ole aivan uskottavaa: näyttelijöiden päällä olevia muovirytkyjä ei millään muotoa tule sekoittaneeksi metalliin. Toisaalta karnevaaleihin kelpaavat pukuvalinnat suorastaan alleviivaavat Thorin asemaa satuna, mikä ei ole huono asia.
Viime aikoina sarjakuvafilmatisointien pahiksista on tavattu tehdä kirjallisia esikuviaan inhimillisempiä. Thorissa he eivät ole absoluuttisesti pahoja, vaan menneiden kokemuksiensa seurauksena heistä on tullut sankarin vastavoima. Loppuratkaisun tullessa pahiksen kasvoilla ei ole vihaa tai uhoa: ainoastaan surua siitä, että tuli veikanneeksi väärää hevosta.
Lisämateriaaleja on kiitettävästi, ja ne ovat pääasiassa erilaisia katsauksia elokuvan tekemiseen. Perinteisen kilpakehumisen lisäksi mukana on aidosti mielenkiintoisia asioita, kuten esimerkiksi se, millä tavalla visuaalista ilmettä muovattiin toimimaan sarjakuvien pohjalta norjalaista tarustoa kunnioittaen.
Thor on näyttävä toimintasatu. Sen katsoo mielellään, ja lopputekstien rullatessa on helppo löytää itsensä pohtimasta eri henkilöiden edesottamuksia ja kehittymistä.