Tomb Raider

Rantaudun arvoitukselliselle saarelle ja kamppailen sekä susien että itseni kanssa. Kiipeän kallioilla ja opin taistelun salat sekä saaren salaisuuksia. Tapan ja tulen tapetuksi. Kaikkea tätä värittää se rosoinen fiilis, jota tässä vaiheessa on opittu odottamaan, mutta siirtyminen täysmittaiseen sodankäyntiin pääsi yllättämään. Klaustrofobinen taistelu ensimmäisen maailmansodan aikaisessa bunkkerissa ei ole ensimmäinen taistelu rosvojoukkoa vastaan, eikä se ole myöskään viimeinen.

Lara nostaa tuoreeltaan löytyneen vanhan kiväärin olalleen ja peli siirtyy hidastukseen. Kivääri potkaisee kuin muuli, kun Lara pumppaa luodin toisensa jälkeen vihollisiin, lamppuihin ja seiniin. Tästä on tullut silmittömästi räiskivä tappokone.

Eskalaatio on melkoinen, sillä yhteenotto tapahtuu vain hetken sen jälkeen, kun Lara vetää ensimmäistä kertaa liipaisimesta. Hahmovetoinen draama on muuttunut Call of Dutyksi. Ensimmäisestä taposta loikkaaminen luotisateeseen vaikuttaa syövän pohjaa Laran pitkälliseltä sopeutumiselta eloonjäämisen todellisuuteen. Tämä on taistelussa kuin kala vedessä, vaikka nyrpisti vielä tunteja sitten nenäänsä peuran teurastamiselle.

Ristiriita syntyy silti lähinnä mainosten luomista mielikuvista. Pelaajalle välittyy rosoisen yleisilmeen ja vimman kautta yllättävän intensiivinen fiilis tai jopa pelko, joka pysyy mukana yhteenotosta toiseen.

Lara pysyy vaiti räiskiessään. Ei urahduksia, ei mitään kuuluvaa katarsista, kun tämä taistelee niitä vastaan jotka ovat kidnapanneet, murhanneet ja teurastaneet tämän ystäviä. Demoissa aiemmin nähty runsas monologi loistaa nyt poissaolollaan.

Monologia on odotettua vähemmän, koska Lara vaikenee ensimmäisten tuntien jälkeen. Alkuvaiheissa sankaritar valaa itseluottamusta itselleen (ja pelaajalle) vastatakseen haasteisiin, jotka vanha Lara olisi selvittänyt silmääkään räpäyttämättä. Ratkaisu ei vaikuta niin väkinäiseltä kuin aiemmin.

Pelissä nähtävälle nuorelle Laralle kaikki on alkuunsa haastavaa. Itseluottamus täytyy ansaita ja kykyjä täytyy avata. Lähtökohdat luovat nöyryyden tunteen. Vaikka pelimekaniikat ja oma laaja taustani seikkailupelien kanssa tekevät kallioilla loikkimisesta helppoa, on varsinainen kokemus silti yllättävän jännittävä.

Kaksi vuosikymmentä sitten kiksit saatiin sukeltamalla rakennusten kokoisten patsaiden läpi maapallon uumeniin ulottuvissa luolissa. Kolme tuntia uuden Laran seurassa muuttaa asetelmaa niin, että samat fiilikset saa jo kiipeilyhakun pamauttamisesta kiveen kallion juurella. Sama pätee pistoolilla ampumiseen ja rosvojen mallaamiseen jousella.

Kun yksinkertaisiinkin toimiin sisältyy ripaus paniikkia, tajuan että pelin kerronta on päässyt ihoni alle. Itsetunto on koetuksella ja toimintaa liittyy pientä kömpelyyttä - paniikin kummitellessa taustalla suuremman joukon iskiessä kimppuun.

Tästä huolimatta taistelujärjestelmä on fiksu ja toimii mainiosti. Suojautumisnappulan puute vaikuttaa ensin rikokselta, mutta se tarkoittaa, että peliä pelataan seikkailuna eikä matkana suojapaikasta toiseen. Uudesta Tomb Raiderista löytyvä automaattinen suojautumismekaniikka ei pettänyt testin aikana kertaakaan: Lara kyykkää aina sopivan suojan taakse, mutta vain silloin kun lähellä on vihollisia. Myös suojasta hivuttautuminen laukausta varten toimii saumattomasti.

Alussa painittiin susien kanssa, mutta suurimmassa osassa peliä keskitytään kaksijalkaisiin hyökkääjiin. Näistä selviämiseksi avataan askel askeleelta lisää vaihtoehtoja osana Laran moniraiteista päivitysjärjestelmää. Kokemuspisteitä kerätään sekä tarina- että sivutehtävistä. Jokaista asetta voi vahvistaa, ja niihin voi myös erikoistua, mikä tarjoaa puolestaan tarkempaa tähtäystä, pienempää rekyyliä ja vahvempia latinkeja.

Myös Laraa itseään voi tuunata paremmaksi esimerkiksi nostamalla eloonjäämisvaiston kapasiteettia. Tätä ei ärsyttävästi saa kytkettyä pois päältä, kun sen on laittanut raksuttamaan, joten sen täytyy antaa aina tyhjentyä kokonaan.

Pian pelissä alkaa tulla vastaan ninjailua, quick time event -kuristuksia ja kauhistuttava hakkulopetus, joka rikkoo kalloja kuin pähkinöitä. Hyökkääjälle voi heittää soraa naamalle, joskin liikettä kuvaavassa animaatiossa Lara päätyi aika lailla ohitse kohteestaan.

Jokaista kohtaamista voi lähestyä muutamalla erilaisella tavalla, ympäristöä ja mahdollista suojaa hyödyntäen. Takaa-ajajat voi kellistää joko hiljaa tai aseet raikuen. Ympäristön hyödyntäminen on oleellista, ja esimerkiksi lyhdyn voi kopauttaa etäältä nurin, jolloin se polttaa puuhökkelin ja sen sisällä olevat pahikset. Paikallisten villieläimien rooli satunnaiselementtinä jäi vielä hämäräksi. Hiljaiset nuolet ovat hyvä valinta, mutta pistoolikin käy, jos viholliset ovat jo nostaneet hälytyksen.

Varhaisessa vaiheessa peliä hiippailin konekivääripesäkkeen ohitse kädet hikoillen, ja kokemus meinasi käydä kuolemaksi. Jos pelin tekoäly olisi ajan tasalla, näin olisi käynytkin. Viholliset seurasivat nätisti yksi kerrallaan tunneliin, jolloin nämä sai lanattua helposti. Tekoälyn reaktiot tiimikavereiden kuolemiin olivat liioitellun hitaita. Yllättynyttä huutoa seurasi hidas lähestyminen, joka teki vihulaisista helppoja maaleja.

Toki vastustajat joskus myös kyykkäävät suojaan tai rynnistävät päälle, nostaen paniikkia pelaajassa, mutta joskus näiden ampuminen jonoon on riittävä (ja tylsä) taktiikka. Toivoa sopii, että valmiissa pelissä tekoäly olisi yhtä kiinni tässä uudessa todellisuudessa kuin pelaajakin on.

Eläydyttävyys pätee myös taisteluiden ulkopuolella, sillä pelaaja reagoi esitettyihin pulmiin luonnollisella tapaa. Tämä tuleekin tarpeeseen, koska Crystal Dynamics ei tarjoa mitään vinkkejä, ja on hienoa vain istua ja antaa ratkaisun pikku hiljaa muotoutua päässään. Eräskin aikaisin tarjottu aivopähkinä sai suorastaan riemastumaan. Sen logiikka oli niin yksinkertaisen luonteva, että suoritin automaattisesti toiminnon, jonka en edes tiennyt olevan osa Tomb Raiderin mekaniikkaa. Samaan tapaan hautakammioissa panostetaan fysiikkapohjaisiin ongelmiin, ja ne tarjoavat tervetullutta vaihtelua peliin.

Nämä ensimmäiset tunnit johdattivat läpi aiemmista demoista tuttujen maisemien, mutta ensimmäisen maailmansodan bunkkeri oli jotain uutta. Sen tapahtumat ohjasivat puolestaan lumihuippuisille vuorille ja kerrassaan pyörryttävään kiipeämisurakkaan radiotornin huipulle.

Maisemat ja ongelmat voivat herättää aivan ansaittuja vertauksia Unchartediin, mutta kenttäsuunnittelu, jossa maailmaa jakavat lähinnä latausruudut, tuntuu luonnolliselta tavalla, joka hälventää pelot liiasta lineaarisuudesta. Tomb Raider jakautuu keskusalueisiin, joiden läpi voi kulkea useita eri reittejä, ja alueita yhdistää puolestaan joukko vuoristoisia käytäviä. Nämä nostattavat vanhan tutun kysymyksen: kuinka minä nyt tuonne ylös pääsen?

Saaren koko herättää silti kysymyksiä. Ensimmäisen kolmen tunnin aikana haukataan jo iso osa kartasta, mikä saa pohtimaan, onko luvassa muita saaria tai kenties maanalaisia verkostoja. Skaala on nykyisellään kaukana Red Dead Redemptionin ja Assassin's Creed III:n maisemista. Myös metsästyksen rooli jäi vielä tuntemattomaksi. Ensimmäisen juonipohjaisen metsästyssession jälkeen ei eläimien tappamista voi perustella kuin omalla murhanhimoisuudellaan.

Muutaman tunnin pelaamisen jälkeen en tuntenut päässeeni vielä mihinkään pelin varsinaisen arvoituksen kanssa, ja mekaniikatkin olivat vielä tuoreita tuttavuuksia. Vaikka testisessiosta on jo kulunut aikaa, palaavat ajatukset aika ajoin takaisin saarelle, mikä on vain hyvä merkki.

Totuus löytyy pelikokemuksesta. Markkinointi ja sillä luodut mielikuvat eivät ole merkityksellisiä ilman kokemusta. Uusi Lara ravistelee aisteja ja tämän tarina on elämisen arvoinen, vaikka se voikin johtaa Laran kauheaan elämänmuutokseen.