Killzone 2

Microsoftin ensimmäinen Xbox-konsoli ei pärjännyt Sonyn Playstation 2:lle lopulta monessakaan suhteessa. Räiskintäpeliherruuden se monien mielestä kuitenkin vei, suurelta osin kahden erinomaisen Halo-pelin turvin. Nykyisessä konsolisukupolvessa Microsoftin räiskintäarsenaali on vahvistunut entisestään, eikä Playstation 3:n julkaisupeli Resistance: Fall of Man yksinkertaisesti vedä vertoja Halo 3:lle, saati sitten kahdelle ylistetylle Gears of Warille. Vasta julkaistu Resistance 2 kuitenkin petrasi niin paljon edeltäjäänsä verrattuna, ettei Playstation 3 ole välttämättä kärsimässä rökäletappiota räiskintäsodassa Xbox 360:n kanssa. Etenkin, jos Killzonen taso hyppää jatko-osassaan yhtä paljon kuin Resistancen.

Killzone 2:ssa jatketaan taistelua futuristisia natseja muistuttavia helghasteja vastaan. Edellisestä osasta tuttu ammattisotilasjoukko osallistuu helghastien Helgan-kotiplaneetan valloitukseen ja hoitelee tärkeitä tehtäviä, usein erillään pääjoukosta vihollisen selustassa. Helganin valloitus osoittautuu vaikeaksi tehtäväksi, ei vähiten planeetan vaikeiden sääolojen ja helghastien tehokkaiden salama-aseiden takia.

Resistance-pelien tavoin Killzone 2 on kuvattu pelihahmon silmistä, mutta ohjausmekaniikassa on silti haluttu tarjota käytännössä samat suojautumistoiminnot kuin Gears of Wareissa. Pelihahmo suojautuu sopivan näköesteen taakse painamalla hartianapin pohjaan, jonka jälkeen suojan takana voi liikkua kyyryssä. Painamalla vasenta ohjaintappia ylöspäin tai suojan reunalla sivulle pelihahmo kurkottaa ampuma-asentoon. Suojautuminen ja suojasta ammuskelu on melko sujuvaa, muttei ainakaan aluksi aivan yhtä luontevaa kuin Gears of Wareissa. Kyse lienee osittain kuvakulman eroista, sillä pelihahmon silmistä kuvattu näkymä on auttamatta ahtaampi kuin pelihahmon ulkopuolinen kuvakulma.

Toinen huomattava ero Killzone 2:n tuntumassa sekä Gears of Wareihin että Resistanceihin verrattuna on vihollisiin osumisen suhteellinen hankaluus. Ohjattavuuden kolhous saatetaan hioa pois pelin julkaisuun mennessä, mutta ennakkoversiossa sarjat ropisivat usein pitkin seiniä. Killzone 2 tuntuu myös suosivan jonkin verran lonkalta räiskimistä, sillä tähtäinristikon ei tarvitse olla kovin täsmällisesti kohteen päällä edes keskipitkälle matkalle ammuttaessa. Tähtäimen läpi tiiraillessa aputähtäystä taas ei ole lainkaan, joten kauas ampuessa jyvä on saatava millilleen kohdalleen. Se taas ei ole helppoa hontelon tuntuman takia. Vihollisten tekoäly tuntuu myös aavistavan pelaajan tähtäyslinjan luonnottoman hyvin, sillä suojaton vihollinen livahtaa näkymättömiin todella vikkelästi pelaajan hieroessa tähtäystä kohdalleen. Suojan taakse päässyt helghast-taistelija taas nostaa päänsä ristikon keskelle vain harvoin. Ammuntaan ja vihollisen tekoälyyn liittyvät yksityiskohdat tuntuisivat ohjaavan pelaajaa rynnäköivään lähitaisteluun, ja mikäpä siinä, vauhdikas rähinä on asemasotaa viihdyttävämpää.

Pelisuunnittelullisesti Killzone 2 on täydellinen vastakohta tuoreeseen Far Cry 2:een verrattuna. Killzone 2:n ympäristöt ovat suppeita ja taistelu tapahtuu usein suorastaan ahtaissa tiloissa, kuten pikkukujilla, hökkelikylässä ja rakennusten sisällä. Aavikolle sijoittuvassa kaivoskompleksissakin tapahtumapaikka on sumputettu umpeen erilaisilla koneilla. Etenemisreittejä on vain yksi ja vähintään joka toisen mutkan takaa tuntuu löytyvän jonkinlainen käsikirjoitettu yllätys. Helghastit rynnäköivät ovien läpi, pelaaja pääsee riepottamaan vihollisia konekivääripesäkkeestä tai taivaalta laskeutuu kiiluvasilmäisten iskujoukko. Linnoitettujen asemien vyörytys ja puolustus vuorottelevat myös yhtenään. Välillä otetaan yhteen minipomojen kanssa, joita ovat ainakin raskaasti aseistettu konekiväärimies ja ilmassa singahteleva lentohärveli. Peliä tekevä Guerrilla Games on painottanut, että Killzone 2:ssa ei ole epäuskottavan suuria pomovihollisia monien muiden räiskintöjen tavoin. Nykyräiskintöjen perusominaisuuksiin kuuluvia ajoneuvokohtauksia sen sijaan löytyy, ennakkoversiossa torjuttiin hyökkäystä konekiväärein ja ohjuksin aseistetun panssarivaunun puikoissa.

Aseiden osalta Killzone 2 jatkaa ensimmäisen Killzonen linjalla. Mielikuvituksellisia sädeaseita ei löydy, vaan suurin osa pyssyistä syytää perinteisiä luoteja. Rynkkyjä on pari erilaista, minkä lisäksi löytyy ainakin puoliautomaattikivääri, konekivääri, tarkkuuskivääri, haulikko, konepistooli, revolveri, pistooli, sinko, liekinheitin ja räjähtäviä tankoja ampuva pulttiase. Vaikka valikoima on maanläheistä ja tietyllä tavalla arkista, on eri aseiden käyttötuntumassa riittävästi eroa omien suosikkien ja inhokkien syntymiseksi. Tulinopeutta, rekyyliä ja tehoa vaihtelemalla voidaan selvästi luoda tarvittavat vivahteet, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Kaikki aseet ovat aika tehokkaita, eikä vihollisiin tarvitse pumpata puolta lipasta huonojakaan osumia.

Tarkkuuskiväärillä tähtäystä voi hivuttaa kohdalleen ohjainta kallistamalla, ja idea toimii yllättävän hyvin. Tähtäinristikkoa on vaikea siirtää vain muutama pikseli ohjaintappia kääntämällä, mutta ohjaimen kallistuksella se hoituu luontevasti. Sen sijaan räjähteiden virittäminen ja venttiilien pyörittäminen hartianappeja puristelemalla ja ohjainta kääntelemällä tuntuu väkinäiseltä kikkailulta.

Lippulaivaräiskintäpelien ja etenkin Killzone 2:n tapauksessa on väistämättä kiinnitettävä huomiota myös grafiikkaan. Killzone 2 on epäilemättä harvinaisen hieno peli, mutta ennakkoversion selvän viimeistelemättömyyden perusteella lopullista jälkeä on vaikea arvailla. Kuvatehosteita, erilaisia suodatuksia ja jälkikäsittelytekniikoita on ennennäkemättömän paljon, ja paikoitellen jälki on juuri niin runsasta, paksua ja rosoista kuin tekijät ovat varmaankin tavoitelleet. Myös huonon näköisiä yksityiskohtia löytyy, mutta isompi ongelma saattaa olla pelialueiden ahtaus. Peliin ei ehkä yksinkertaisesti mahdu Gears of War 2:n kaltaista majesteettisuutta. Ihmishahmot vaikuttavat onnistuneilta, mutta liikehdinnän sulavuus on vielä kyseenalaista. Killzone 2 kuitenkin näyttää selvästi itseltään, mikä ei ole ihan huono saavutus huipputeknisten räiskintäpelien sarjassa.

Yksinpelin rakenne antaa myös vahvoja vinkkejä siitä, että pelissä olisi yhteispelitila. Pelaajan rinnalla kulkee nimittäin käytännössä aina tekoälyn ohjaama toinen taistelija, joka voisi yhtä hyvin olla kaverin komennossa.